III.

ERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.

Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään mitään loppua — ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli — piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit, kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä — kaiken tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano — Kalvikissa!

"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja ajelen valjakkoani."

"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein, miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.

Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:

"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.

Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon ääreen.

"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta toinen ehätti vastaamaan:

"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.

"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa edelle:

"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."

Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin.

"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän, niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti: "Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."

Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat, vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan, ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen esityksiään.

Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.

Kun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu oli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä kostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken aivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä kirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli luonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.

"Oi, kiitos", hengähti tyttö.

"Samoin", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. "Onpa siitä aikaa, kun olen viimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja tyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin majassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan musertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten loimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa niiden pohjasävelen — ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen äänettömät, ettekö tekin ajattele niin?"

"Niin, aivan niin", kuiskasi tyttö.

"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani sammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin nauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!"

Hän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti ajatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat liian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän huomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.

"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja silkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen sovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa ollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin soittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin tyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan kuollut ja tunteeton, soraääniä täysi."

Hän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella kiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua. Kaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut luontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan luonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen myötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan ja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä lämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen ihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista hetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat he ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat hyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken miehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi "naisellinen nainen" — hento, vilkas ja viehättävä.

Fraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin hämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä silmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen muutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon ylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan silloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi. Häntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman puheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.

Emerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän katsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo valoisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä hymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi — hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun, punan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki lehteä pitelevän käden vapisevan.

"Oletteko lukenut tämän lehden?" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen Fraserin yksinpuhelun.

"En aivan. Se tuli viime postissa."

"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?"

"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte."

"Kiitos" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan lehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä tehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta, yhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin hyvin kaukana.

Tämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön kärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä minkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin jonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja hilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen ei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua kelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä samalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata musiikkia", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. "Hyvää yötä."

Cherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta hän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut sietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut edes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen tavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän jäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä. Tuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle täytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman itsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi rohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta uteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta aivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista, epäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin pitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi selailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!

Yläreunassa oli otsake: "Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria", ja joka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs nainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta kokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä oli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten muotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden joukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä vain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu kasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti jännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli tullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa huomiota lehden tähän osaan.

"No, entäpä sitten?" naurahti hän mietteistään havahtuen. "Hän rakastaa jotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää, minkänäköinen tuo nukke on." Hän kohautti huolettomasti olkapäitään, mutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin rutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.

Matkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina seuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät varastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti hetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.

"Missä neitinne?" tiedusteli Boyd.

"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan", vastasi intiaanityttö. "Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit rakastavat häntä."

"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?" kysyi Boyd varastohuoneen tavaroita tarkoittaen.

"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä rahastakaan ole väliä, ellei sitä ole." Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin peläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan katseen. "Miksi sitä kysytte?"

"No, eipä juuri miksikään?"

"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?" tiukkasi tyttö. "Valehtelin teille. Täällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli".

"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille", huomautti Fraser, jolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.

"Te tunnette Willis Marshin?" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas ilme.

"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun noin, ennenkuin olen juonut kahvini."

"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"

"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."

"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd toisti väitteensä.

"Ei, emme tunne häntä lainkaan."

"Miksi sitten puhutte hänestä?"

"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten näyttänee, tuo Marsh?"

"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset kuin — kuin tulta."

"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"

"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.

"Onko hän naimisissa?"

"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."

"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.

"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.

"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.

"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä kerrottekin hänelle —"

"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö, mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että kohtaamme hänet", nauroi Emerson.

"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.

"Ehkä. Entä sitten?"

"Mainitsette nimeni?"

"Emme varmastikaan."

"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän huudahti nopeasti:

"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan niin kiltti, ettette puhu mitään?"

Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.

"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."

"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.

"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."

"Taisipa olla."

Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas ja eloisa.

"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa seitsemässätoista minuutissa."

"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.

"Paranemaan päin, kiitos kysymästä." Hän astui ovelle päästäen sisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen, rakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi sylissään turkiskääröä. "Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!"

Intiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen lapsen kasvoilta.

"Kuulkaa! Älkäähän toki!" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari askelta. "En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria." Mutta Chakawana ei ollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä hellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.

"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?" kysyi tämä uteliaasti nähdessään lapsen vaalean ihon.

"Hän intiaani", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat silmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä vihamielinen.

"Hän pieni veljemme", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari sanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta veljensä seuraamana.