XXII.

HOPEAPARVI.

Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt, tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.

Lähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren syvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän joukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä syöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin puettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi kuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin kisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja kauneudestaan.

Välistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi kuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi, joka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen. Himmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista näkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä. Joukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden paetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä, noudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi sitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan yrittänytkään vastustaa.

Kalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä perhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen vieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista täynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen luona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita satimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja ahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä miehiä melkein lanteisiin saakka.

Nyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään; kaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta ollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.

Emersonin tehtaalla syntyi äkkiarvaamatta kiusallinen pula, kun viisikymmentä kalastajaa poistui työstä. Palattuaan edellisenä iltana särkiltä he ripustivat verkot telineihin ja ilmoittivat Emersonille päätöksensä, minkä tehtyään he kaikista kehoituksista ja houkutuksista välittämättä, korjasivat tavaransa ja lähtivät rantaa ylös Marshin tehtaalle. Larsen, päivävuorojen valvoja, toimi joukon puhemiehenä, ja Boydille selvisi, aivan liian myöhään, millä asioilla mies oli ollut iltana, jolloin hän oli yllättänyt tämän mennessään Cherryn luo vierailemaan.

Boydin venemiehistö hupeni täten puoleen, mikä luonnollisesti vaikutti samassa suhteessa saaliin suuruuteen, vaikkakin patomiehet tekivät tehtävänsä täysin moitteettomasti. Behringin meren kalastamoilla voi päivänkin viivytys kumota kaikki laskelmat, ja Boyd huomasi tilanteen, johon hän oli nyt joutunut, olevan toivottomamman kuin konsanaan. Marsh oli odotellut vain päänousun alkamista toteuttaakseen katalat hankkeensa tietäen, että uutta väkeä oli silloin enää mahdoton saada. Säikähdyksestä suunniltaan Boyd unhotti ylpeytensäkin ja meni suoraan vihollisensa puheille. Marsh oli jo tervehtynyt saamistaan vammoista, mutta oli vielä niin arka turvallisuudestaan, ettei hän antautunut mihinkään keskusteluun kahdenkesken, vaan viittasi pari miestä luokseen.

"Otamme jokaisen, joka vain haluaa tulla, sillä tarvitsemme väkeä", vastasi hän kuultuaan Emerson'in asian. "Minkä minä sille voin, että työmaani on miesten mielestä mieluisempi."

"Pakotatte minut menettelemään samoin", sanoi Boyd. "Alan vuorostani viekoitella teidän miehiänne."

Marsh naurahti ylimielisesti. "Voittehan koettaa. Väkivaltaisuuksia ei voi välttää, jos lähetätte kiihoittajia työmaalleni — ja mielestäni teidän on parasta visusti harkita, ennenkuin ryhdytte mihinkään sellaiseen, sillä meitähän on kymmenen yhtä vastaan."

Neuvottelu päättyi kiivaisiin syytöksiin ja soimauksiin, ja Boyd poistui mieli aivan lamassa.

Seuraavana aamuna, kun Cherry tuli tehtaalle, hän oli vielä yhtä neuvoton, vaikka he olivat valvoneet Ison-Georgen kanssa koko yön tilannetta pohtien. Cherry ei tuhlannut aikaa hyödyttömään harmitteluun, vaan kysyi suoraan:

"Mitä aiotte nyt tehdä? Nousu on alkanut, emmekä saa hukata tuntiakaan."

"Olen lähettänyt miehiä kaikille muille tehtaille värväämään kalastajia hinnalla millä hyvänsä, mutta epäilen, ettei toimenpide hyödytä mitään. Marsh on aina varuillaan."

Cherry nyökäytti päätään. "He eivät tohdi nyt luopua hänestä, sillä hän ei sallisi heidän milloinkaan enää palata tänne, jos he sen tekisivät. Jäljellä olevat miehet ovat tietysti särkillä?"

"Kyllä."

"Montako venettä?"

"Kymmenen."

"Taivas varjelkoon! Ja nousun ensimmäisenä päivänä! Tämäpä näyttää pahalta. Entä pato?"

"Tyhjä. George on parhaillaan siellä, mutta luulen, että Marshin suunnitelma korkata se onnistui sittenkin."

Cherry katsahti uteliaasti seuralaiseensa nähdäkseen, miten tämä suhtautui tilanteen huolestuttavaan muutokseen, sillä hän tiesi, mitä seuraisi, ellei käännettä, hyvin pikaista käännettä, tapahtuisi. Hilliardin myöntämän lainan järjestäminen tuottaisi suuria vaikeuksia, puhumattakaan musertavasta rahallisesta tappiosta ja muista lukemattomista ikävyyksistä, joita oli edeltäpäin mahdoton aavistaakaan. Entä mikä vaikutus olisi epäonnistumisella Boydin yksityisiin asioihin. Tämä oli useamman kerran vakuuttanut hänelle sanoilla, joita ei voinut väärin käsittää, että tämä yritys oli hänen viimeinen mahdollisuutensa, viimeinen toivo, jonka toteutuminen ratkaisi kaikki hänen unelmansa. Suhde Mildred Waylandiin oli siis tavallaan kokonaan sen varassa, miten tämä Boydin rahametsästys onnistui. Mitenkähän kävisi, jos Boyd menettäisi lemmittynsä? Joku ääni Cherryn sydämessä vastasi, että Boyd kääntyisi lohdutusta etsien naisen puoleen, joka oli koko tämän vaikean ajan häntä tukenut ja auttanut. Tuo ajatus aiheutti Cherryn mielessä äkillisen liikutuksen. Mitä välitti hän siitä, onnistuiko heidän suunnitelmansa vai ei! Boyd oli ainoa mies, jonka hän oli milloinkaan tuntenut, puoliso, jolle hän oli määrätty. Jos tämä oli Boydin viimeinen mahdollisuus, niin asiathan saattoivat kehittyä siihen, että tuo hänen niin kauan odottamansa tilaisuus vihdoinkin ilmaantui; unelmiensa kuningattaren menetettyään Boyd turvautuisi varmasti häneen. Cherry tiesi sen vaistomaisesti; katseesta, jonka hän oli silloin illalla kodissaan nähnyt, hän sen ymmärsi. Hän alkoi väristä, autuaallisen onnen aallon hulvahtaessa hänen sydämeensä, mutta samassa keskeytti Boydin toivottoman raskas huokaus hänen mielikuvituksensa lennon. Hänet valtasi syvä sääli.

"Näytän tuottavan onnettomuutta kaikille, jotka minuun liittyvät", virkkoi Boyd surumielisesti hymähtäen.

Kuinka lapsellinen hän olikaan, ajatteli tyttö hellästi, mutta samalla niin sankarillisen rohkea taistelun hetkellä! Hänen sydämessään oli tosi äidillistä osanottoa, kun hän vakavasti kysyi Boydilta:

"Onko kaikki lopussa, ellette nyt onnistu"?

"Kaikki." Väsähtäneet hartiat kohosivat. "Mutta masentunut en vielä ole. Opetitte minulle taidon pysyä aina lujana, Cherry, ja vaikka minun täytyisi palata kotiin ilman mitään saalista ja luovuttaa Hilliardille koko tehdas, niin sittenkin yritän yhä uudelleen, kunnes vihdoin onnistun. Toivottomuudelle en anna valtaa. Valmistan nyt lohta niin paljon kuin saamme, ja aloitan uudelleen ensi kesänä."

"Ja ellei se käy — ellei Hilliard myönnykään odottamaan"?

"Sitten koetan jotakin muuta; ryhdyn jälleen vaikkapa kultaa etsimään paremman puutteessa."

Cherry Malotte tuijotti tyynenä päilyvälle lahdelle, jossa lauma pyyntiveneitä ajelehti valtoinaan nousuveden mukana. Eräs hinaaja kulki ohitse, ja hän näki jäljessä tulevien lotjien olevan täynnä auringon valossa kirkkaasti välkehtivää saalista, heikosti kuuluvan laulun sävelen kantautuessa ulapalta. Hän seisoi kauan syviin mietteisiin vaipuneena eteensä tuijottaen käyden kiivasta taistelua oman itsensä kanssa, mutta sitten hän kääntyi äkkiä seuralaiseensa päin sanoen rauhallisesti ja päättävästi:

"Jos lainaatte minulle veneen, niin voin ehkä auttaa teitä."

"Miten?" kysyi Boyd nopeasti.

"Mitäpä siitä — saanko veneen?"

"Tietysti. Tässä onkin aivan yksi lähellä."

Saatettuaan tytön veneeseen ja heilautettuaan kättään jäähyväisiksi Boyd asteli allapäin konttoriinsa tosin hyvillään tytön avuntarjouksesta, mutta varmana siitä, ettei tämä saisi mitään aikaan kun kerran hän ja Iso Georgekin olivat neuvottomat.

"Sormeton" Fraser oli syönyt ylelliseen tapaansa aamiaisensa jotakuinkin myöhään, ja ilmestyi hetkisen kuluttua konttoriin, johon Clydekin pian saapui kasvoilla tuskallisen hätääntynyt ilme.

"Tämähän on kamalaa", huudahti hän melkein itkevällä äänellä. "Miehet sanovat, että kaikki menee päin hiiteen. Mitä aiot tehdä?"

"Korjaan, mitä onnistumme saamaan", vastasi Boyd.

"Häviämme suunnattomasti."

"Todennäköisesti."

"Olin hullu kun rupesinkin koko hommaan", valitti Clyde. "Jos olisin Chicagossa tiennyt yhtä paljon kuin nyt, niin olisinpa totisesti jäänyt kotiin rahojani vahtimaan."

"Tiesit yhtä paljon kuin mekin", sanoi Boyd lyhyesti.

"Kyllähän sinun kelpaa puhua, joka et ole uhrannut yritykseen pennin pyöreätä, mutta minun laitani on toisin, sillä en pääse milloinkaan entiselleni, jos nyt menetän rahani."

"Älä nyt tuossa ruikuta", virkkoi Boyd jäykästi. "Jos kerran menetät, niin menetä kuin mies peliin antauduttuasi."

"Oletko aivan tosissasi, että joudumme häviölle?" huudahti Clyde heikosti. "Luulin sinulla olevan jonkun suunnitelman, joka pelastaa meidät. Kuulehan", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "Cherryhän auttoi meidät kerran ennenkin pulasta. Annapas hänen nyt koettaa, voisiko hän jotakin Marshillekin."

Boyd katsoi puhujaan terävästi. "Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

"Cherry voi vaikuttaa häneen, jos vain tahtoo, samoinkuin Hilliardiinkin."

"Marsh on toisenlainen eikä välitä neuvotteluista. Olenhan jo koettanut."

"Kuka tässä on neuvottelemisesta puhunut? Tiedät kyllä, mitä tarkoitan."

"Tyhmyyksiä."

"Kuinka niin? Onhan tässä minullakin sananvalta." Clyde alkoi suuttua. "Sijoitin vakuutuksiisi luottaen yritykseen kymmenentuhatta omia rahojani ja kaksikymmentäviisituhatta vieraita, joten osuuteni on kolmekymmentäviisituhatta suurempi kuin sinun."

"Siitä huolimatta sinulla ei ole oikeutta loukata tyttöä."

"Loukata häntä! Pyh! Älä nyt hassuttele, Boyd. Mikä sai Hilliardin myöntämään lainan?"

"Arvatenkin hän oli siihen halukas."

"Mitä tuo saivarteleminen hyödyttää? Tiedäthän aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että saamme kiittää siitä yksinomaan Cherryn vaikutusvaltaa, jota tämä on nytkin valmis käyttämään, jos vain pyydät. Hän tekee, mitä vain tahdot."

"Olen jo kuullut tarpeeksi, Alton, niin että nyt vaiti", ärjäisi Boyd. "Ymmärtäähän sen nyt jokainen, joka ei ole aivan auttamaton idiootti, että Cherry on sellaiseen aivan liian hyvä ja kunnollinen. Ja paina se mieleesi, että loukatessasi häntä loukkaat minuakin."

"Hyvä hän kyllä on", ivasi Clyde. "Kaikkihan ne ovat hyviä, mutta ehkä ei siten, kuin sinä luulet."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä en tiedä mitään, mutta kyllä Fraser. Hän on tuntenut Cherryn jo vuosia. Eikö totta, Fraser?" Mutta seikkailijan kasvot olivat kuin puuhun veistetyt toisten kääntyessä häneen päin.

"En tiedä kerrassaan mitään", vastasi hän ihailtavan välinpitämättömästi.

"Päätä itse", Clyde kääntyi jälleen Emersoniin. "Voitko sanoa, kuka hän on ja miten hän on tänne joutunut? Ja miksi hän on täällä aivan yksin? Vastaahan. Hänellä on nyt yrityksessämme aivan yhtä suuret edut valvottavanaan kuin meillä muillakin, ja ellet sinä pyydä häntä koettamaan jotakin, niin menen itse neuvottelemaan asiasta hänen kanssaan."

"Sitä et tee", sanoi Boyd kylmästi.

Clyde hypähti ylös ja sopersi kiihtymyksestä tukahtuneella äänellä:

"Olet tähän kaikkeen syypää, ja nyt joko selvität tämän pulman tahi ostat osuuteni."

"Tiedäthän, ettei minulla ole rahoja osuutesi lunastaakseni."

"Sitten myyn sen ensimmäiselle ostonhaluiselle. Tarvitsen rahani, ja muista, että tarjosin sitä ensin sinulle."

"Teitte viisaasti seuratessanne mukana Kalvikiin", sanoi Fraser. "Menkää koetteeksi Marshin puheille."

"Sen teenkin", selitti Alton.

"Sellaista konnamaisuutta et sentään tuumine?" kysyi Emerson nopeasti.

"Miksi en? Ethän sinäkään kuuntele neuvojani. Pelaat toisten rahoilla, ja sinulle on aivan samantekevää, voitatko vai häviät. Jos tämä yritys menee myttyyn, alat luultavasti puuhata heti toista."

"Ulos!" karjaisi Boyd sellaisella äänellä, että Clyde livahti ovesta tavallista vikkelämmin.

"Tunsitteko Cherryn jo ennen kuin tulimme Kalvikiin?" kysyi Boyd Fraserilta hetkisen kuluttua.

"Tapasin hänet kerran sattumalta."

"Missä?"

"Nomessa — suuren kultakuumeen vuonna."

"Mitä hän teki?"

"Hoiteli asioitaan, johon hän kyllä kykenee", Fraserin silmät olivat jälleen vihreät ja ilmeettömät kuten tavallisesti.

"Mitä tiedätte hänestä?"

"Sen vain, että useimmat olisivat rynnänneet vaikka tuleen hänen tähtensä. Nomen kullankaivajat olisivat antaneet oikean silmänsäkin, ainoan lapsensa ja vaikka mitä, jos hän olisi pyytänyt."

"Mitä muuta?"

"Hänelle aivan sateli naimatarjouksia —"

"Niin, niin, mutta mitä tiedätte hänestä itsestään. Kuka hän on? Ja minkälaiset ovat hänen elämänsä vaiheet?"

"Olen hirveän kehno salapoliisi, sir", vastasi "sormeton" Fraser, "minkä huomion olen usein tehnyt. Jos minua miellyttäisi nuuskia toisten asioita ja kuunnella kaikkia juorupuheita; niin voisin ehkä vastata kysymyksiinne, mutta sellainen en ole. En kelpaa todistajaksi."

Boyd olisi vielä jatkanut kyselyään, mutta samassa kuuluivat ulkoa George Baltin raskaat askeleet, jotka lähenivät nopeasti. "Saitteko mitään"? tiedusteli Boyd kiihkeästi heti kun ovi aukeni.

"Mitä vielä", murahti George. "Nousu on kyllä hyvä, mutta patomme on korkattu." Hän riisui kumisaappaansa ja lennätti ne vihaisesti penkin alle.

"Entä veneet?"

"Sama juttu. Marshin miehet saartavat verkkomme, eikä meillä ole tarpeeksi veneitä pitääksemme vieraat loitolla." Hän loi Boydiin paljon sanovan katseen tuuheiden kulmainsa alta ja kysyi: "Kuinka kauan aiomme tätä vielä sietää?"

"Mitä tarkoitatte? Olen lähettänyt miehiä värväämään uutta väkeä."

"Tarkoitukseni ymmärrätte kyllä", murisi jättiläinen verestävin silmin. "Vastaamme Marshille samalla tavalla."

Emerson loi nopean katseen Fraseriin, joka tuijotti hievahtamatta Isoon-Georgeen.

"Meitä on jo niin kauan kiusattu, että jonakin kauniina päivänä tässä tapahtuu murhia, ja sitä parempi kuta pikemmin", riehui kalastaja. "Nitistämme hänet jo tänä iltana."

Boyd kääntyi hitaasti ikkunaan päin toisten seuratessa häntä kiihkein katsein. Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Etempää kuuluva koneiden melu tuntui nyt julmalta ivalta. Tämä viimeinen vastoinkäyminen oli Baltille kaiken sen vuosia kestäneen, säälimättömän vainon huippu, jonka pelkkä muistokin sai hänet raivostumaan, ja hänen kumppanilleen se merkitsi lemmittynsä menettämistä, eroa Mildred Waylandista, tytöstä, joka oli ollut tämän kaikkien suunnitelmien keskipiste. Boyd ajatteli katkeralla mielellä kaikkia ponnistuksiaan ja kärsimyksiään, nälkää niin ruumiillista kuin henkistäkin, jota hän oli tuon tytön tähden kärsinyt. Hän näki jälleen toiveidensa raukeavan ja unelmiensa sortuvan, maa vajosi jälleen hänen altaan, kuten se oli ennenkin niin usein tehnyt, ja hänen sisimmässään alkoi kyteä synkkä viha. Jokin sanoi hänelle, että tämä oli viimeinen yritys; hänellä ei olisi enää rohkeutta ryhtyä johonkin uuteen, mikä ajatus raivostutti hänet melkein suunniltaan.

Vielä edellisenä iltana kalastajien lähtiessä matkoihinsa, häntä oli lohduttanut se toivo, että Georgen pato pelastaa heidät, kunhan nousu toden teolla alkaa, mutta sekin toivo petti; joki oli lohia tulvillaan, mutta pato pysyi tyhjänä. Hän oli täydellisesti masentunut ja toivoton, sillä Kalvikissa ei ollut ketään joutilaita, jotka olisivat olleet halukkaat ryhtymään työhön ja Mildred Waylandin piti sitäpaitsi myös pian saapua — laivaa odotettiin joka päivä — eikä apua voinut mistään saada. Ja mikä pahinta, Mildred saisi kuulla senkin, että kaikki oli Marshin ansiota. Boyd tiesi kyllä, että Mildred luotti häneen, mutta naisen luottamus kestää vain aniharvoin nöyryytyksen häpeää, eikähän ole inhimillistäkään aina luottaa taittuneen kaislan tarjoamaan tukeen. Mildred kääntyisi varmasti toisaalle — ehkä juuri mieheen, joka oli kaikki nämä vastoinkäymiset aiheuttanut. Tuota mahdollisuutta ajatellessaan Boyd kirosi synkästi.

"Mitä?" kysyi Balt.

"Sitä vain, että olette oikeassa. On jo aika vaatia tuo konna tilille", vastasi Boyd käheällä ja luonnottomalla äänellä.

"Hyvä!"

Boyd vilkaisi vielä kerran ulos huulillaan joku katkera sana, mutta samassa hän hätkähti ja kumartui kiihkeästi eteenpäin. Vene, jonka Cherry oli lainannut, lähestyi nopeasti väkeä kukkuroillaan jäljessään pitkä jono kanootteja, nekin miehiä täynnä.

"Katsokaahan!" huudahti hän.

"Mitä?"

"Cherry — Cherry on hankkinut väkeä." Ääni petti ja hän törmäsi ulos Ison-Georgen hypähtäessä ikkunaan.

"Intiaaneja, Jumal'auta!" kiljaisi jättiläinen ja malttamatta kiskoa saappaita jalkoihinsa hän syöksyi avojaloin Boydin ja Fraserin jälkeen ennättäen näiden kanssa laiturille juuri parahiksi Cherryä vastaanottamaan.

"Töihinkö?" kysyi Boyd henkeään pidättäen ja miesjoukkoon viitaten.

"Niinpä tietenkin", vastasi tyttö. Vene ja kanootit tyhjenivät nopeasti ja pian parveili laiturilla tumma joukko vinosilmäisiä ja kuparinruskeita aleuteja.

"Sain viisikymmentä miestä — jokilaakson parhaat", jatkoi Cherry, "ja koetin saada enemmänkin, mutta — ne ovat jo tässä kaikki."

"Sormeton" Fraser löi kämmenen reiteensä niin että läjähti, ja Boyd tarttui kiinteästi tytön käteen.

"Olette oikea aarre, Cherry!" Äskeinen epätoivoinen päätös häivähti hänen mieleensä, ja äänessä väreili rajaton kiitollisuus.

"Älkää minua kiittäkö!" huudahti Cherry. "Constantinen avutta en olisi saanut paljoakaan aikaan, niin että kaikki on enimmäkseen hänen ansiotaan."

"Sittenkään en oikein käsitä. Nämähän ovat Marshin väkeä."

"Niin ovatkin, mutta minä autoin heitä parhaani mukaan, kun he viime talvena näkivät nälkää, mihin kaikkeen nyt vetosin. Huonoja kalastajia ja hirvittävän laiskoja, jotka eivät suorita puoltakaan valkoisen miehen työstä, mutta sen parempia ei ollut tarjolla." Hän naurahti iloisesti onnellisena katseesta, jonka Boyd häneen loi. "Antakaa nyt minulle jotakin syötävää. Olen nälkään nääntymäisilläni."

Oivallettuaan asianlaidan Iso-George rupesi heti joukon johtajaksi, ja ennenkuin toiset olivat ehtineet keittiöön, oli hän jakanut miehet sopiviin ryhmiin, joille hän jo jakeli verkkojaan. Lohi nousi ja voitto oli näkyvissä — mitä hän muusta välitti.

Iltapäivällä natisi laituri hopeakylkisten lohien painosta, ja kiinalaisten viiltäjien väsymättömät veitset liikkuivat salamannopeasti halkoen, leikaten ja viiltäen juottoahjojen sähistessä avarassa tehdasrakennuksessa, jonka seinissä koneiden melu ontosti kumahteli.