SISÄLLYS: (continued 9)

"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa", vastasi Raoul.

"Me lähdemme siis", virkahti Atos heti.

"Entä herra d'Artagnan?"

"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaan Portoksen kanssa."

"Hyvä on", sanoi tämä.

"Tule, poikani", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin kaulaan ja syleillen häntä vielä. "Grimaud", jatkoi hän, "sinä palaat hiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä Raoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille kahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi asuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille."

"Mutta", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, "kun palaatte toisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä muita tarpeita, ja se on kovin hankalaa."

"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan Pariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin pääkaupunginmatkoihin."

Raoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.

Atos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli ratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti hyvillään.

Oli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta ikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää kuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen ensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran hän virkkoi:

"Poikani, minä kirjoitan sinulle."

Nämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan kirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä muskettisoturin käsistä ja lähti.

D'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.

"Kas niin, rakas ystävä", virkkoi hän, "onpa tämä ollut päivä!"

"On niinkin", vahvisti Portos.

"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa."

"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna valmis."

"Ja mihin valmis?"

"Pardieu, lopettamaan, mitä olen aloittanut."

"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta. Mitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu loppuun?"

"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun taisteltava!"

"Kenen kanssa?… Kuninkaanko?"

"Mitä, — kuninkaan?" virkkoi Portos hämmästyneenä.

"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!"

"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan."

"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa paljastat miekkasi kuningasta vastaan."

"Ah", äännähti Portos muljauttaen silmiään, "oletko siitä varma?"

"Pardieu!"

"No, miten sitten on asia järjestettävä?"

"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin pöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja juot hänen terveydekseen."

"Minäkö?" huudahti Portos.

"Mitä!" sanoi d'Artagnan. "Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan maljaa?"

"Mutta, corboeuf! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra de Saint-Aignanista."

"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa."

"Ah… hyvä siis!" myöntyi Portos voitettuna.

"Kai käsität?"

"En", sanoi Portos; "mutta vähät siitä!"

"Niin, välipä sillä", vastasi d'Artagnan. "Menkäämme illalliselle, Portos."

206.

Baisemeauxin seura.

Emme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista lähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin kanssa.

Kuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen kahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja Bastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä tarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin miehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen kunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin jälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra Baisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin tehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.

Näköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui. Sillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä yksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti seuranneesta vapauttamismääräyksestä.

Baisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat määräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan omakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten vaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki tämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin hämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä kiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.

Sitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes huolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli tänne saapunut.

Mutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeytti Aramis hänet yhtäkkiä.

"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi hän, "eikö teillä Bastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut kunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?"

Käänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka äkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.

"Hauskutuksia?" toisti hän. "Niitähän minulla on alituisesti, monseigneur."

"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset…?"

"Ovat kaikenlaatuisia."

"Varmaankin saatte vieraita?"

"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa."

"Vai ovat vierailut harvinaisia?"

"Hyvin harvinaisia."

"Oman seurannekin puolelta?"

"Mitä nimitätte seurakseni?… Vankejaniko?"

"Oh, ei. Vankinne!… Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux, johon olette vakinaisesti kuuluva."

Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:

"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu onnettomia vankeja, jotka…"

Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.

"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette käsitä… Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."

Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän juuri kohotti huulilleen.

"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"

"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"

"Sala-?!"

"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?"

"Oi, herra d'Herblay!…"

"No, älkää suotta kieltäkö."

"Mutta uskokaa…"

"Minä uskon, mitä tiedän."

"Vannon teille…!"

"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja te kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on välttämättömästi väärässä."

"No?"

"No, pian pääsemme selvyyteen."

"Antakaahan kuulla", sanoi Baisemeaux, "antakaa kuulla."

"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi Aramis. "Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä."

"En suinkaan, en ollenkaan, en."

"Juokaa siis."

Baisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.

"No niin", jatkoi Aramis, "ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen yhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte — nimi ei mitään merkitse, — ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen, niin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa, siinä kaikki."

"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa."

"Senpä näemme."

"Niin, koettakaahan."

"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte esitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi."

"Lausukaa kysymyksenne", sopersi Baisemeaux vapisten.

"Mutta te kyllä tunnustanette", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän tyynesti, "että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen jäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku palveluksiin?"

"Se olisi tosiaan selvää", änkkäsi Baisemeaux, "jos…"

"No niin", pitkitti Aramis, "yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon te ette olekaan kuuluvinanne…"

"Sallikaa", hätääntyi Baisemeaux, "en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti sanoa…"

"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten kuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus."

Baisemeaux kalpeni.

"Se sitoumus", jatkoi Aramis lujalla äänellä, "on tällainen…"

Baisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.

"Sanokaa, rakas herra d'Herblay", mutisi hän, "sanokaa."

Silloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä kuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: "Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän."

Hän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa hän oli.

"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?" kysyi Aramis tyynesti.

"Monseigneur!…" voihkasi Baisemeaux.

"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?"

"Monseigneur", huudahti Baisemeaux, "älkää tuolla tavoin leikkikö ylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te ilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku salaisuudet."

"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän hallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne salaisuuksien perille."

"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan huomioon tukala asemani."

"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri", jatkoi taipumaton Aramis, "jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan luonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa ainoastaan kuninkaalle."

"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä Jumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin kuningasta?"

Aramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:

"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle kirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen mielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan sanoihinne."

"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?"

"Minäkö? En suinkaan."

"Te uskotte minua?"

"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur", sanoi piispa painokkaasti, "että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte vapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa."

"Esimiehiltä?" parahti Baisemeaux.

"Niin sanoin."

"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?"

"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun silti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se luonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni."

"Ei suinkaan", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän hämillään. "Mutta mitä nyt? Te nousette?"

"Niin, kyllä."

"Lähdettekö?"

"Täytyy jo mennä."

"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!"

"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?"

"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?"

"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle mielelle."

"Jääkää siis."

"Minä en voi."

"Ja miksette?"

"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla päinvastoin on velvollisuuksia muualla."

"Velvollisuuksia näin myöhään?"

"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin, ilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani, ja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet ja että heidän on lähetettävä minut muualle."

"Mitä! Te olette…?" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellen Aramista.

"Veljeskunnan ripittäjä", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.

Mutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne linnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi, ja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta miekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.

"Ripittäjä!" sopersi hän. "Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan lähettämä ripittäjä?"

"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te ette ole veljeskunnan jäsen."

"Monseigneur…"

"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte noudattamasta sen käskyjä."

"Monseigneur, minä pyydän", hätäili Baisemeaux, "suvaitkaa kuunnella minua."

"Mitä varten?"

"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan…"

"Ahaa!"

"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta."

"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux."

"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua…"

"Varmistua mistä?" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.

"En mistään, monseigneur", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja kumartaen kirkkoruhtinaan edessä. "Olen joka aika ja joka paikassa esimiesteni käytettävänä. Mutta…"

"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta."

Aramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka ei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.

"Sanoitte 'mutta'", aloitti piispa jälleen.

"Niin", puolusteli Baisemeaux-parka, "kun minulle ei ollut ennakolta ilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa…"

"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä kenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota: 'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja mistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?"

"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana, monseigneur."

Aramis kohautti olkapäitään.

"Mitä te siitä tiedätte?" virkkoi hän.

"No, minusta näyttää…"

"Herra Baisemeaux", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, "tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa."

Baisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.

"Mikä on?" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.

"Herra kuvernööri", ilmoitti palvelija, "teille tuodaan laitoksen lääkärin raportti."

Aramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.

"No, käskekää sanantuoja sisälle", sanoi hän.

Mies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi siihen, kohottaen sitten päätään.

"Bertaudièren kakkonen on sairas!" ihmetteli hän.

"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne asukkaat olivat terveinä?" lausui Aramis välinpitämättömästi.

Hän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan kuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua hän huomautti vavahtelevalla äänellä:

"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?"

"Niin siinä sanotaan", vastasi Aramis. "Mutta kuulustakaahan, mitä teistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux."

Joku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.

"Taasko jotakin?" kiivastui Baisemeaux. "Enkö enää saa hetkenkään rauhaa?"

"Herra kuvernööri", sanoi kersantti, "Bertaudièren numero kaksi on antanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää."

Baisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä rauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.

"Mitä siihen vastaan?" äännähti Baisemeaux.

"Mitä vain tahdotte", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. "Se on teidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri."

"Sanokaa", huudahti Baisemeaux nopeasti, "sanokaa vangille, että hänen pyyntönsä täytetään."

Aliupseeri poistui.

"Oi, monseigneur, monseigneur!" änkytti Baisemeaux. "Kuinka olisin saattanut arvata?… Kuinka olisin voinut aavistaa."

"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?" vastasi Aramis ylenkatseellisesti. "Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää, veljeskunta näkee. Eikö se riitä?"

"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?" kysyi Baisemeaux.

"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton ripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?"

"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän."

"Hyvä on. Viekää minut siis sinne."

207.

Vanki.

Senjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan lähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.

Tähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies, jolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut esimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.

Hän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen puoleen.

"Olen monseigneurin käskettävänä", virkkoi hän.

Aramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä. Baisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.

Oli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat pengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten kilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden asukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.

Olisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut vanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan ensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi, mutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli pää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.

Täten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa noustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei Baisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.

Viimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se oli hänellä valmiina. Ovi avattiin.

Baisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselle Aramis virkkoi:

"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi."

Baisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn vanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven jälkeensä.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen, poistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin kuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten asetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.

Vihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan samanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli uudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori mies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan tavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen täytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän sentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa iltasoittoon asti.

Lähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle, nahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä vaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita, ei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä täydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin koskenutkaan viime ateriaan.

Aramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain käsivarsien peitossa.

Vieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai nukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja lähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.

Nuori mies kohotti päätänsä.

"Mitä minusta tahdotaan?" hän kysyi.

"Ettekö halunnut rippi-isää?"

"Kyllä."

"Syystä että olette sairas?"

"Niin."

"Oletteko pahoinkin sairas?"

Nuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:

"Kiitän teitä osanotostanne."

Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:

"Olen nähnyt teidät jo ennen."

Aramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin lukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne oli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, — ja se ei nuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän virkahtikin samassa:

"Jaksan jo paremmin."

"Siis?" kysyi Aramis.

"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan ripittäjää."

"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin leivästänne löytämässänne kirjelapussa?"

Nuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää jatkoi Aramis:

"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä tiedonanto odotettavana?"

"Jos niin on", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, "niin se on toista. Minä kuuntelen."

Aramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja luontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla, ellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.

"Käykää istumaan, monsieur", kehoitti nuori mies.

Aramis totteli kumartaen.

"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?" kysyi piispa.

"Varsin hyvältä."

"Ettekö kärsi?"

"En."

"Ette kaipaa mitään?"

"En mitään."

"Ette vapauttakaan?"

"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun aikovan miehen äänellä.

"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat kantaa."

Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se alistumisesta vai ylenkatseesta.

"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta. Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä. Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan; kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa. Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein kauneimmat?"

Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.

"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."

"Oi, mutta ilmaa", huudahti Aramis, "ilmaa, joka on niin välttämätön elämälle?"

"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa", pitkitti vanki; "se on auki. Taivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia pyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä ilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan — etsien kädelläni tukea ristikosta — kuvittelen uivani avaruudessa."

Mitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.

"Valoa?" selitti toinen edelleen. "Minulla on enemmänkin kuin valoa, minulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan seuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy sisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka ulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä sädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello yhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi ikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen läsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on onnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka ahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa."

Aramis kuivasi otsaansa.

"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella", jatkoi nuori mies, "ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja suuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette olisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin tähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily hyväili silmiäni."

Aramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian — vankeuden elämänkatsomuksen — hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.

"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä", lausui nuori mies yhä yhtä tyynesti. "Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele kaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä, jos sataa — raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä, kun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa, monsieur", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa katkeruudesta, "ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin toivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta."

"Ihmiset, olkoon!" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. "Mutta minusta näyttää, että unohdatte Jumalan."

"Olen todellakin unohtanut Jumalan", vastasi vanki järkähtämättä. "Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeille Jumalasta?"

Aramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa marttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.

"Eikö Jumala ole kaikessa?" jupisi hän moittivasti.

"Sanokaa kaiken lopussa", vastasi vanki lujasti.

"Olkoon niin!" mukausi Aramis. "Mutta palatkaamme lähtökohtaamme."

"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi nuori mies.

"Olen teidän rippi-isänne."

"Niin."

"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle totuuden."

"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista."

"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen pidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?"

"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran."

"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin."

"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?"

"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne."

"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää siis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään omantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen."

"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on tehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia tehdyiksi."

Vanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"Niin", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "minä käsitän. Niin, olette oikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten silmissä."

"Ah, te tiedätte siis jotakin?" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta nähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.

"Ei, en tiedä mitään", vastasi nuori mies; "mutta ajattelen toisinaan ja sanon itselleni noina hetkinä…"

"Mitä sanotte itsellenne?"

"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai arvaisin monta asiaa."

"Ja silloin?" kysyi Aramis kärsimättömästi.

"Silloin minä pidätyn."

"Pidätytte?"

"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani ikävään; toivottelen…"

"Mitä?"

"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan sellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen siihen, mitä minulla on."

"Pelkäättekö kuolemaa?" kysyi Aramis hiukan levottomana.

"Kyllä", hymähti nuori mies.

Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.

"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte sanoa!" huudahti hän.

"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut minut pyytämään teitä tänne, — että te, joka pyydettyäni astutte luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta — mistä johtuu, että tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa kasvoiltamme."

Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.

— En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, — ajatteli hän. "Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta vankia puheen uuteen käänteeseen.

"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.

"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän kuin hänellä on."

"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä. Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."

"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin asemansa yläpuolelta."

"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.

Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.

"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.

"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti peräytyi.

"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä tiedätte lapsuudestanne."

"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki, "eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"

"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa, monseigneur!"

Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.

"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.

"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."

Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan, ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.

"Suudella vangin kättä!" epäsi hän päätänsä pudistaen. "Mitä se kannattaisi?"

"Minkätähden", kysyi Aramis, "sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi sanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle sillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?"

Sama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta, kuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.

"Te epäilette minua?" sanoi Aramis.

"Miksi niin tekisin, monsieur?"

"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy tietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa."

"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun tietävän, mitä en tiedä."

Aramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.

"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!" huudahti hän, lyöden nyrkillään nojatuoliin.

"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur."

"No, koettakaa minua käsittää."

Vanki tarkkasi kiinteästi Aramista.

"Joskus minusta näyttää", jatkoi tämä, "että minulla on etsimäni mies silmieni edessä… ja sitten…"

"Ja sitten… se mies häviää, niinkö?" sanoi vanki hymyillen. "Sitä parempi!"

Aramis nousi.

"Tosiaan", virkkoi hän, "minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle, joka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne."

"Eikä minulla", lisäsi vanki samassa äänilajissa, "mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia."

"Vanhoja ystäviäänkin?" lausui Aramis. "Oi, se on liiallista varovaisuutta, monseigneur!"

"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?"

"Miettikäähän", kehoitti Aramis, "ettekö enää muista nähneenne muinoin kylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului…?"

"Tiedättekö sen kylän niinen?" kysyi vanki.

"Noisy-le-Sec, monseigneur", vastasi Aramis varmasti.

"Jatkakaa", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä tai kieltämistä.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi Aramis, "jos ehdottomasti tahdotte tätä peliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille paljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä puolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun, ennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken, olisi minun tarvinnut — sen myöntänette — saada hiukan apua, ellei avomielisyyttä, — hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te sulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa kieleni… oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten tietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä huolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään — kuulkaa, ei mikään! — voi teitä toiseksi tehdä."

"Lupaan teille", vastasi vanki, "kuunnella kärsivällisesi. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo tekemäni kysymys: kuka te olette?"

"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne Noisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli tavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja hiuksissaan?"

"Kyllä", vastasi nuori mies. "Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja minulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani kirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei ollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII:n muskettisotureita."

"No niin", sanoi Aramis, "tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen abbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen minä."

"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut."

"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs seikka, jota ette tiedä, — nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon muskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon tänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut, näkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman vankiluolan pohjalla kuin omanne."

Kuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies noussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin Aramiksen silmiin.

Tämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.

"Niin", mutisi hän, "niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta puhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen kanssa…"

Hän pysähtyi.

"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö niin, monseigneur?"

"Niin."

"Tiedättekö, kuka se nainen oli?"

Salama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.

"Tiedän, että hän oli hovin naisia", virkkoi hän.

"Muistatteko hyvin tuon naisen?"

"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa", kertoi nuori vanki. "Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen kanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla, jolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä kaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä opettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja vankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja melkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt."

"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?"

"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka vapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri puutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni; te tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden muurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä lähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta mitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne on teidän kaikki selitettävä."

"Sen teenkin, monseigneur", virkkoi Aramis kumartaen, "sillä se on velvollisuuteni."

"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli."

"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka samalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän teille koskaan valittamisen aihetta?"

"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle usein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän totta?"

"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä."

"Hän siis valehteli?"

"Osittain. Isänne on kuollut."

"Entä äitini?"

"Hän on kuollut teiltä."

"Mutta elääkö hän muille?"

"Kyllä."

"Ja minut" — nuori mies katseli Aramista — "on tuomittu elämään vankilan pimennossa?"

"Ah, niin luulen!"

"Ja tämä senvuoksi", jatkoi nuori vanki, "että olemassaoloni tässä maailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?"

"Suuren salaisuuden, niin kyllä."

"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen aikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava."

"Hän on."

"Siis mahtavampi kuin äitini?"

"Miksi niin?"

"Koska äitini olisi minua puolustanut."

Aramis epäröitsi.

"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur."

"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten eroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana vihollisilleni?"

"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun herrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä", vastasi Aramis tyynesti.

"Pois tieltä?" kysyi vanki. "Mutta millä tavalla heidät poistettiin?"

"Varmimmalla tavalla", vastasi Aramis; "he kuolivat."

Nuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.

"Myrkystäkö?" kysyi hän.

"Myrkystä."

Vanki mietti hetkisen.

"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa", jatkoi hän, "minun ainoat seuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin julma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo naisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa."

"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin pakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan, että opettajanne ja imettäjänne surmattiin."

"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta", virkahti vanki rypistäen kulmiaan.

"Kuinka niin?"

"Minä aavistin sitä."

"Miksi?"

"Tahdon sanoa sen teille."

Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin, että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.

"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."

"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani…"

"Jota te nimititte isäksenne."

"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut hänen poikansa…"

"Kuka on antanut teidän aavistaa…?"

"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian kunnioittava isäksi."

"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."

Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:

"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä saa minut uskomaan — varsinkin nyt — se huoli jolla minusta koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies, joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi: matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."

"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"

"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."

"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä työhön?"

"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. — Olin siis tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin. Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui: 'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."

"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."

"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle, niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani saatoin sekä nähdä että kuulla."

"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.

"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja opettajani valitti:

"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'

"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'

"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'

"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.

"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.

"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'

"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli isäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!

"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette, osoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla. 'Ja miten se sinne joutui?'

"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni; kun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen ilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime kirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen ilmassa ja putosi sitten kaivoon.'

"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa kuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka käynnillään…'

"Joka käynnillään! — Tuo nainen siis oli kuningatar?" keskeytti vanki puheensa.

Aramis nyökkäsi myöntävästi.

"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje sisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'

"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin se tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'

"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen päätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän kirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten muutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin epäluuloinen, ja herra de Mazarin niin… se italialainen hirmuhenki kykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'"

Aramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.

"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat ovat Filipin suhteen!'

"Minuahan nimitettiin Filipiksi", keskeytti vanki.

"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette, 'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'

"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'

"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla rauhallinen.'

"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä, kun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta tuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'

"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja parkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että tämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat tikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti etsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon oli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska — huomautti opettajani — paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi ihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.

"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä Perronnette.

"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin kuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun näin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole mitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat. Työnsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle heittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani. Opettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan sulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan ja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin ikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten kanssa. Olin yksin talossa.

"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta ulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.

"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani tekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa renkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa. Huohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä huolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani tulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.

"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen kiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen pään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen jalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä paperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen sen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa käsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.

"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni taivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni, minua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni voitti kaikki — pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden ja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun toisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi sormissani kahtia.

"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös seiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä kaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.

"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa auringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku metsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.

"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava kello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!

"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua pitemmälti.

"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan sisällöstä selvän."

"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.

"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää, koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin huolehtivat."

Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.

"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.

"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."

"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"

"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn kirjeen."

"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin Bastiljiin?"

"Kuten näette."

"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?"

"Ah, niin!"

"Älkäämme haastelko kuolleista", jatkoi Aramis, "vaan ajatelkaamme, mitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne alistunut kohtaloonne?"

"Ja minä toistan sen teille."

"Ettekä välitä vapaudesta?"

"Niin sanoin."

"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?"

Nuori mies oli vaiti.

"No", kysyi Aramis, "te vaikenette?"

"Mielestäni olen puhunut kylliksi", vastasi vanki, "ja nyt olisi teidän vuoronne. Minä olen väsynyt."

"Teen tahtonne mukaan", sanoi Aramis.

Hän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän oli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota varten hän oli vankilaan tullut.

"Ensin vielä kysymys…" hän virkkoi.

"Mikä? Puhukaa."

"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?"

"Mitä se nimitys merkitsee?" kysyi nuori mies. "Minä en sitä edes tunne."

"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden mahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti valmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi silmillänne."

"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta", vastasi nuori mies.

Aramis katseli ympärilleen.

"Ei ole täälläkään", virkkoi hän; "samoihin varokeinoihin on ryhdytty täälläkin."

"Missä tarkoituksessa?"

"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle, että teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja ratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta."

"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I:n ja Henrik IV:n suurteoista."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä jokseenkin."

"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten teiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on teidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä. Vangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä on jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte voinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä olostanne."

"Se on totta", myönsi nuori mies.

"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on tapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli otaksutusta syntymäpäivästänne asti, — sanalla sanoen, siitä hetkestä saakka, joka on kohtalonne alkuna."

"Puhukaa."

Ja nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.

"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV:n poika oli?"

"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella."

"Miten sen tiedätte?"

"Eräästä kuningas Henrik IV:ttä esittävästä rahasta, jossa oli vuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII:n kuvalla leimatusta vuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen välillä, täytyi Ludvig XIII:n olla Henrik IV:n seuraaja."

"Tiedätte niin ollen", virkkoi Aramis, "että viimeksi hallinnut kuningas oli Ludvig XIII?"

"Sen tiedän", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.

"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria suunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien aikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään Richelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse (minä puhun kuningas Ludvig XIII:sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli jo nuorena ja surullisesti."

"Minä tiedän sen."

"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut jälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä maan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät, jotta heidän työnsä jatkuisi."

"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?" kysyi nuori vanki hymyillen.

"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä. Kauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet syvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan Anna…"

Vanki säpsähti.

"Tiesittekö", pitkitti Aramis, "että sen kuningattaren nimi oli Itävallan Anna?"

"Jatkakaa", virkkoi nuori mies vastaamatta.

"Yhtäkkiä", jatkoi Aramis, "Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa tilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat onnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai pojan."

Aramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.

"Te saatte kuulla", sanoi Aramis, "asian, jonka harvat ihmiset voivat tällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen kuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen."

"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?" kysyi nuori mies.

"Oh", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, "en luule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole mitään halua lähteä Bastiljista."

"Kuuntelen, monsieur."

"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut riemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt vastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena asettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin kuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi maailmaan toisen pojan."

"Oh", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt, "luulin, että Monsieur syntyi vasta…"

Aramis kohotti sormensa.

"Malttakaa, minä jatkan", sanoi hän.

Vanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.

"Niin", pitkitti Aramis, "kuningatar sai toisen pojan — toisen pojan, jonka kätilö Perronnette otti syliinsä."

"Perronnette!" jupisi nuori mies.

"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja kuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui puolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää osoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset muuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli aiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan tuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella."

"Kyllä senkin tiedän."

"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä, tokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja luonnon lain mukaan todella aikaisempi…"

Vangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin palttina, jolla hän lepäsi.

"Käsitätte nyt", pitkitti Aramis, "että kuningas, joka niin riemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui epätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa, kenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta toiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin tunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen hyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää valtakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin kukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt vahvistaa."

"Oh, minä käsitän, minä käsitän!…" jupisi nuori mies.

"Niin", jatkoi Aramis, "ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista arvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen takavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen poika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä nykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan."

"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!" huudahti vanki epätoivoisesti.

"Ja sitäpaitsi", puhui Aramis edelleen, "se mustapukuinen ja punanauhainen nainen, ja vihdoin…"

"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän kertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa, kunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette odottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka Jumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne…"

"Mitä?" kysyi Aramis.

"Ludvig XIV:n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan valtaistuimella."

"Tässä on kuva", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman emaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja ikäänkuin ilmi elävänä.

Vanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi tahtonut sen syödä silmillään.

"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."

Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.

"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan Ludvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.

"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.

"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei koskaan anna minulle anteeksi."

"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan, painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, — sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi heijastaa."

"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä olen voimaton."

"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta, "kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla valtaistuimella."

"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki katkerasti.

"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet; tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja sitten toimikaamme."

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Ei muutoin", vastasi piispa ivallisesti, "paitsi jos sukunne kohtalona on, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita ja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa ryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII:tta vastaan."

"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä vastaan?" huudahti prinssi pelästyneenä. "Tahtoi sysätä hänet valtaistuimelta?"

"Kyllä, monseigneur, niin on asia."

"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?"

"Totuuden."

"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?"

"Niinkuin minä teillä."

"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?"

"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni — ei elämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, — vaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen, toisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian häpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä."

"Käsitän, monsieur", hymähti prinssi. "Ja heikkoudesta vai petollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?"

"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos."

"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja kykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan kaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle kävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä palvella?"

Ja kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi, että se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:

"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta minulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei sellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?"

"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa. Älkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka sulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes sietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani."

"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia sanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti vaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan toivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin hartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni."

"Monsieur", vastasi prinssi, "eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki, minkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi särkenyt sydämeni?"

"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur."

"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin, monsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut uskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle kunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te annatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen käytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne vapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän epäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa keuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme ymmärtää toisiamme."

"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin, monseigneur. Mutta tahdotteko te?"

"Kuulkaa vielä, monsieur", keskeytti prinssi. "Minä tiedän, että täällä on vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja sotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte umpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?"

"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun tuloni?"

"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä."

"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen."

"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen ulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista, mahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa turvapaikassa."

"Monseigneur!" virkahti Aramis hymyillen.

"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen. Mutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä voitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat minulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä taisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, — varjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur! Heittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa, mutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja kedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn ukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä tosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut, koska nimitätte itseänne ystäväksi."

Aramis kuunteli yhä äänettömänä.

"Monseigneur", sanoi hän hetkisen mietittyään, "minä ihailen suoraa ja lujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen aavistanut kuninkaani."

"Vielä, vielä!… Oi, Jumalan tähden", huudahti prinssi puristaen jääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, "älkää tehkö minulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur, ollakseni onnellisin ihmisistä."

"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen vuoksi."

"Ah", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, "mitä moittimista siis ihmiskunnalla on veljeäni vastaan?"

"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun johdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi ruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja, joita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon."

"Paljon?"

"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia."

"Selittäkää."

"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä, oikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella."

"Entä veljeni?"

"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?"

"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli häntä!"

"Hyvä sitten!"

"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa minulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä taistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma ennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten parista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni istumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä lähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko tuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?…' — 'Oi, en', olisin hänelle vastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua herranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle antanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja nauttia rakkautta tässä maailmassa.'"

"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?"

"Oi, niin totta kuin elän!"

"Jotavastoin nyt…?"

"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina…"

"Millä tavoin, monseigneur?"

"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle ja veljelleni?"

"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle kuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki rikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille, jotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja minä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon palauttaminen."

"Mitä se merkitsee?"

"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne valtaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan."

"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin juonut elämän maljasta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin tahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette."

"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!"

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin ulkopuolella."

"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että minulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä."

"Milloin sitten?"

"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä."

"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?"

"Tulemalla tänne teitä noutamaan."

"Te itsekö?"

"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun seurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa, muistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani."

"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?"

"Ei kenellekään muulle kuin minulle."

Aramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.

"Monsieur", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, "minulla on teille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni saattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos keskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset, seuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa siunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi rauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan vuoden ajan raadelleet."

"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua tuomittava."

"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, — jos teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, — jos tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."

"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla. Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."

Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.

"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.

"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen, saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"

"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet! Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne mahtunut?"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."

Hän kolkutti samassa ovea.

Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa unohtanut vaimentaa ääntänsä.

"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"

Aramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä hänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen kaksin verroin raskaammaksi.

"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri", virkkoi hän, kun he olivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.

"Ah!" voihkaisi virkamies.

"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä sadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?" sanoi piispa.

"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes", lisäsi onneton vankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan kohti.

"Tässä on kuitti", sanoi Aramis.

"Ja tässä ovat rahat", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti huoahtaen.

"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti viidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta ei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri."

Aramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta tukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin ylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.

208.

Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.

Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.

Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin, missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.

Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka laajaruhoisuuden — vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään hänen taakseen miehen — vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle, silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen läsnäolonsa.

"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö, d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"

Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli, pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.

"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."

"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.

Portos vastasi apealla katseella.

"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."

"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."

"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja sametin röykkiöistä."

"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa kaikkityyni."

"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"

"Nuo asut ovat siis sinusta…?"

"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta — mikä ei minua kummastuttaisi, — olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa, tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen asti."

Portos ravisti päätänsä.

"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."

"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy päinsä."

"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"

"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion."

"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?"

"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä riitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot."

"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?"

"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän linnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä vedenpuutetta."

"No, mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin", ilmoitti Portos kolkosti.

"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut sata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä, sinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni."

"Hm, komeata siellä kaiketi on."

"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne."

"Voi!" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia päästänsä.

"Hyväinen aika", huudahti d'Artagnan, "oletko sairas, ystäväni?"

"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä vikaa."

"Mutta missä sitten?"

"No, kun minulla ei ole vaatteita."

D'Artagnan oli kuin kivettynyt.

"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita", oudoksui hän, "vaikka näen tuossa lattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!"

"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle."

"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan mukaan?"

"Tietysti", vastasi Mouston; "mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut."

"Vai olette lihonut?"

"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi kuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?"

"Parbleu, kyllähän sen näkee!"

"Kuuletko, hölmö?" sanoi Portos. "Sen näkee!"

"Mutta, hyvä Portos", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, "en sittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston onkin lihonut."

"Selitän sen sinulle, ystäväiseni", virkkoi Portos. "Muistanet kertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä, Antoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri asteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin aikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska minä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä viikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina sellaista tilaisuutta varten."

"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen täytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta, jonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein."

"Siinä suhteessa juuri", virkkoi Portos, "luulinkin voivani kehua jotakin perin nerokasta keksineeni."

"Annahan kuulua. Pardieu, en sinun nerokkuuttasi epäile."

"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?"

"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi."

"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?"

"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston."

"Oh, ei monsieurissa ole vikaa", sanoi Mouston herttaisesti, "monsieur oli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa."

"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin Mouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?"

"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni."

"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!" myönsi d'Artagnan.

"Sinä käsität", jatkoi Portos, "että se säästi minulta paljon vaivaa?"

"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität…"

"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa ensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti kuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo aina pitää seitsemän pukua varattuina… Ja, ystäväni, minua kammottaa antaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat tulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua jaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut liian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja heikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia, joiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt nuuskimassa."

"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä."

"No, ymmärräthän, kun on insinööri…"

"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni."

"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin laiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen."

D'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen keveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: — Saatte nähdä, onko tässä minun syytäni.

"Onnittelin siis itseäni", jatkoi Portos, "nähdessäni Moustonin lihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan ravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi minun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään minun asemestani."

"Haa, corboeuf!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän… Se säästi sinulta aikaa ja nöyryytystä."

"Parbleu! Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin järjestetyllä ruokinnalla — sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä vietävää…"

"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti Mouston kainosti.

"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin, että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä voivat kulkea vain laihat henkilöt."

"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."

"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos majesteettisesti.

"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."

"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen. Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni. Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli lihava, ja tulimme rouva du Valloniin…"

"Joka oli laiha."

"Hm, eikö se ole tavatonta?"

"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman huomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka olen unohtanut."

"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Minä luulin sen totuuden keksineeni."

"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin sanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten."

"No, kyllä se silti on yhtä oikea", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli sattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.

"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet aivan silmin nähden lihomaan."

"Niin, monsieur", myönsi Mouston.

"Ka niin", sanoi Portos. "Mouston kostui siis niin mainiosti että hän, saavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni, ja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä yhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, — nuttua, jonka pelkkä kirjaus oli sadan pistolin arvoinen!"

"Minä vain koetin, monsieur", tokaisi Mouston.

"Siitä hetkestä lähtien", jatkoi Portos, "päätin siis, että Mouston ryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa minun nimessäni ja sijastani."

"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa lyhyempi sinua."

"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui minulle juuri polven yläpuolelle."

"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään muulle!"

"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri siihen aikaan — noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin Belle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun joka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin mukainen vaatekerta."

"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi pahasti, Mouston!"

"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"

"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa minulle lihomisestaan."

"Dame, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle ilmoittanut."

"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."

"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli sama?"

"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni, näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista vuotta."

"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja — montako niitä onkaan? — kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa Mouston."

"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."

"Parbleu, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia, joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."

"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"

"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"

"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."

"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."

"Mitä, Aramisko?"

"Niin, Aramis minulle kutsun toi."

"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."

"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen…"

"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."

"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"

"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani räätäliin."

"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."

"Myöskin herra Percerininkö?"

"Kuka herra Percerin on?"

"Hän on kuninkaan räätäli, parbleu!"

"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin hänellä olisi liian kiire."

"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa ottaa mittasi, ystäväni!"

"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän ottaa mittaa kuninkaasta, ma foi, voinen mielestäni minäkin antaa hänen mitata runkoni."

209.

Mestari Jean Percerin.

Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot — kuten tätä nimitettiin — sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi katsomiansa ruumiillisia virheitä.

Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin korkeaan asemaan.

Keikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.

Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja koristuksien suunnittelussa.

Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.

Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä muukalaiset brocatelle en application-sommitelmillaan ja verrattomilla solmuneuleillaan, — siinä määrin, että Concini itse ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli valmistettu.

Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi sarabanden; hän valmisti sittemmin puvut Mirame-draamaan[23] ja ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.

Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.

Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä, piti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa, ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta — valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä — hän ei ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan. Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri — sillä vastoin tavallisuutta ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen lisämaineen — leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.

"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."

On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.

Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä vireä — ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.

On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia. Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.

Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.

Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:

"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."

"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit… mitä et ole."

"Ka, minä vain…"

"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."

"Minä luulen, että tässä äsken…"

"No, mitä äsken?"

"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."

"Noh, entä sitten?"

"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."

"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut sekaannuksissa."

"Kenties."

"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."

"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti muistanut nimiä."

"Minä otan koko homman huolekseni."

"Mainiota."

"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."

"Tässäkö se on?"

"Niin."

"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."

"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme olevien vaunujen päälle?"

"En kylläkään."

"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"

"En, en."

"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet paikalle ennen meitä?"

"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono, veikkoseni!"

"On niinkin."

"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"

"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."

"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet tänne?"

"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."

"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"

"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme tuotapikaa räätälin luokse, — sen takaan, olletikin jos sinä astelet edellä."

"Lähdetään", mukausi Portos.

Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.

Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan niiden kuosia väriä ja koristelua.

Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.

Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi, d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin; mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä kerallaan.

Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.

Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti työskentelemään sormillansa.

D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.

"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"[24]

"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te annatte minut ilmi!"

"No, mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei tosin pahaa, mutta…"

"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"

"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia henkilökuvia."

"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta tällainen piiri herättää teissä, ja… ja minä en tahdo häiritä tutkimuksianne."

"Kiitos!"

"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin toden teolla on."

"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta…"

"Mutta sinne ei ole menemistä?"

"Luoksepääsemätön!"

"Kaikilleko?"

"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."

"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle, että minä olen täällä, — niinhän?"

"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan olla!"

"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut mukanani."

Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.

"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.

"Aivan."

Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.

210.

Pukunäytteet.

Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.

Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita heijastuksia.

D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan, ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.

"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta minulla on kova kiire."

"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"

"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"

"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän teidän tekevän niistä maailman komeimmat."

"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."

"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.

Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan synkkenevään muotoon.

"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."

"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi d'Artagnan.

Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia alta kulmain.

"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.

"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."

"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"

"No, kun saan aikaa."

"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.

"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."

"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain tahtoo."

Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla vanhuksilla se on vaarallinen enne.

"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla, totisesti!"

"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen. Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."

"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.

"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.

Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.

"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille; minähän sitä teiltä pyydän."

"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."

"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"

"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."

"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."

"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.

"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän", virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin heristämään korviansa.

Se oli Aramiksen ääni.

"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.

"Aramis", jupisi d'Artagnan.

"Kah, piispamme!" sanoi Portos.

"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille mieluisan työn."

Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa ja antakaa heidän mennä!" — Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli kumarsi myöntymisen merkiksi.

"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen jälleen Portokseen.

Portos punastui uhkaavasti.

D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.

"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette, pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita, jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä, mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."

Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.

"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani, otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."

"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä, joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä lajia…"

"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"

"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme mukaan puvun."

"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.

"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata, niin saatte nähdä."

Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.

Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi Vannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.

"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"

Aramis hymyili.

"En ole", vastasi hän.

"Mutta menethän Vauxin juhliin?"

"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka juhlaan."

"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä enää sepittele?"

"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.

Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten tarkasteluun.

"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"

"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin, lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis…"

"Ei, minä halusin…"

"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et minua siitä heti varoittanut!"

"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa, d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."

"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään — tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.

Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:

"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi räätälin puoleen. "Paras herra Percerin…" virkkoi hän. "Olenpa hyvin mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."

"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä vähemmän eksyttävänä.

Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.

"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."

— Ah, mainiota! — ajatteli d'Artagnan; — mutta miksi le Brun?

Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle ripustettuja kuparipiirroksia.

"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset käyttävät?" kysyi Percerin.

Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata kirjokankaansa kappaletta takaisin.

"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.

"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra Fouquetin epikurolaisista?"

"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään? Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"

"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."

"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin salaisuus, en siitä hiisku."

"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"

"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.

"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.

"Ma foi, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.

Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.

"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"

"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin hämmästyneenä.

"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys, juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia määrää siis hovisääntö."

"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"

"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.

"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur, vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää — sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, — minkä väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."

"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."

"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.

Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa, sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi, että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän tyynnyttyään hän jatkoi:

"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille, että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."

"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.

"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.

"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle? Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"

"Epäilemättä", myönsi Percerin.

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä? Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"

"Aivan oikein!"

"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka piirustaa hyvin täsmällisesti."

"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."

"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme, monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."

Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja pöyristäviä mahdollisuuksia.

"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?… Oh, totta toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti tyrmistynyt räätäli.

"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän ymmärtänet?"

"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."

"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne saapuessaan, — ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"

"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi, Aramis?"

"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herra Fouquetin…"

Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan d'Artagnanin epäröimisen, lausui:

"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."

"Minä sanon, että…"

"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen jaloutta!"

Räätäli änkytti jotakin.

"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle", jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti…'"

"Silti…?" toisti Percerin levottomana.

"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' — paras herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, — 'on pakko sanoa kuninkaalle: — Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"

"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta. "Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en ole sanallakaan pannut vastaan?"

D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi hän tahtoi pysyä asiasta erillään.

Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä. Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet tappiolle.

Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis, joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.

"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."

"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."

"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti, "värivivahdusten epätodellisuuden tähden."

Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä tämän tunnollisuuden johdosta.

— Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? — ihmetteli muskettisoturi yhä.

"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."

"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan viheliäinen valaistus."

"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa…"

"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"

— Kas niin! — tuumi d'Artagnan. — Siinä näkyykin olevan asian ydin. Tarvitaan näyte joka kankaasta. Mordioux! Hellinneeköhän niitä tuolta Perceriniltä?

Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.

"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis d'Artagnanille, "häh?"

"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että sinä olet aina sama."

"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän sointuvalla äänellä.

"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: — Vaikken pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen; "hyvästi, minä menen Portoksen luo."

"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme kanssa."

Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin, Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.

211.

Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen.

D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä, herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.

Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, — tämä oli toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi Molièreen.

"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"

"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.

"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"

"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."

"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan aivan se, miltä hän näyttää."

"Mitä?" kysyi Portos.

"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia epikurolaisten juhlatamineita."

"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."

"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."

"Kaikki on valmista", vastasi Portos.

"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.

"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.

Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa ojensi.

"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea täsmällinen."

"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähti Aramiksen kanssa.

Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:

"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet häneen niin tyytyväinen?"

"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahti Portos innoissaan.

"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."

"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."

"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."

"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni, mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa, oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."

"Vai niin?"

"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan. Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière; hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."

"Ja mitä hän teki?"

"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"

"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."

"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta."

"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä."

"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä."

"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin."

"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen nimensä, ajattelen volièreä,[25] ja koska minulla on sellainen Pierrefondsissa…"

"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?"

"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut räätälin hölmöt tekevät, — pakottanut minut koukistamaan lanteitani, taivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja siivottomiin temppuihin."

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava itsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin. Täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière minusta tahtoi."

"Molière."

"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista. 'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen paha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on hyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta pehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi hyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat tarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'"

"Kah, lempo!" sanoi d'Artagnan. "Sinä siis peilailit! Mutta mistä voitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä kantapäähän?"

"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään katselee."

"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?"

"No, miten nyt asian laita lieneekään, — kaiketi on tahdottu imarrella kuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se olikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta lasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä klinkkerisaumauksella kiinnitettyinä."

"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet tuollaiseen perehtynyt?"

"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille."

"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni."

"Kunnon herra Volière siis…"

"Molière."

"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin muistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi siis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten käsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä mietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa liikkeitä.'"

"Tosiaankin", myönsi d'Artagnan, "se on mainio periaate, jota valitettavasti ei aina noudateta."

"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää."

"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?"

"Parbleu!"

"Selitäppä sitä kehittämistä."

"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa asemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä riisua…'"

"Se on totta", sanoi d'Artagnan.

"'Niinpä', jatkoi herra Volière…"

"Molière!"

"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi tarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki selässänne. Mitä silloin teette?'

"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.

"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.

"Mitä, kuinka niin?"

"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin tehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'

"'Kah, kah!'

"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti, että kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.

"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain asennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi sirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna, sillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa kyynärpäällä ja rintaa ranteella."

"Niin", virkkoi d'Artagnan, "oikea asento, akateeminen miekkailuasento."

"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière…"

"Molière!"

"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin… mikä se hänen toinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?"

"Poquelin."

"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi."

"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?"

"Katsos… Nimihän on Poquelin, eikö niin?"

"On."

"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard."

"Miksi hyväksi?"

"Muutan Coquen Poqueksi, nardin liniksi, ja Coquenardin asemesta minulla on Poquelin."

"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä… "Hei, ystäväni, minä kuuntelen sinua ihmeissäni."

"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."

"Anteeksi, Poquelin."

"Miten minä sitten sanoin?"

"Sanoit Coquelin."

"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen. Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. — 'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä vielä voin tunnin kestää'. — 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne, niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan Herraa.' — 'Hyvä on!' vastasin minä. — 'Eihän se tuntune teistä nöyryyttävältä?' — 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"

"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.

"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun; toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen sievästi piti ylhäällä oikeata.

"'Kolmas mies!' kutsui hän.

"Kolmas kisälli saapui.

"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.

"Mies kannatteli minua lonkilta."

"Ja niin sinä seisoit asennossa?" kysyi d'Artagnan.

"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan."

"Poquelin, ystäväni."

"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin nimittää Volièreksi."

"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?"

"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen."

"Se oli oiva tapa."

"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin kunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan."

"Ja homma päättyi…?"

"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni."

"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?"

"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt kannattelun ja mittailun eroituksen."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: — Totisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalan Molièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnosta siirrettynä johonkin huvinäytelmään.

Portos myhäili.

"Mikä naurattaa?" kysyi häneltä d'Artagnan.

"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani."

"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta mikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?"

"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua."

"En parempaa pyydä."

"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla."