SISÄLLYS: (continued 3)

"Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee…"

"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!…" äännähti Portos. "Mutta… mitä hittoa… ristejä, kivipatsaita —"

"Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan.

"Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin."

"Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos.

"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan.

"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet.

"No, sitä en kiellä."

"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'"

"Kaiketi, miksei", myönteli Portos.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin…"

"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia, esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."

"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"

"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita", muistutti Planchet arasti.

"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.

"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."

D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.

"Pardieu!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"

"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.

"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti. "Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan mahtavia."

"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan."

"On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies."

"Se on totta, — viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan.

"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet.

"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.

"Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo hautuumaan laulu."

"Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin alas."

Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten hänelle kätensä.

"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa d'Artagnaniin.

"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin."

"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko siellä haudataan?"

"Ei juuri vielä."

"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri… Mutta katsokaas, tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin."

"Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti; "mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin, älähän huoli häiritä."

Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.

Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin juomarahaksi.

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!"

Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta, mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.

"No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi, "mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!"

Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun.

Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle, ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.

"Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin lemmenkohtaus!… Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan… Kuka tuo kaunoinen onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään."

Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.

D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon. Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää kumarassa ja mietteisiin vaipuneena.

"Mordioux, mordioux, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.

— Hän ei ole nuori, — tuumi hän, — ja hän on hienoston nainen. Mutta tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!

Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi päin tavoittajaansa.

D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi hämmennyksissään:

"Chevreusen herttuatar!"

Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.

"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan viimeiseen leposijaansa."

— Jos niin olisi asia, — ajatteli d'Artagnan, — ei Aramis olisi tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta ei Vannesin piispa ole mikään koira, — mutta vainun, vainun!

146.

Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä ystävyksinä.

Planchetin huvilassa eleltiin reimasti.

Portos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti paljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan käsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla jättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin:

"Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne."

Ihastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle kukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen kädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi Portosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia.

Vankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen:

"Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin."

Trüchen hymyili.

Planchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti.

"Sinun ei sovi, veikkoseni", muistutti silloin d'Artagnan, "Capuan herkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää."

"Minun esittelemistäni kuninkaalle?"

"Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä sillaikaa liiku täältä, minä pyydän."

"Enpä toki!" huudahti Portos.

Planchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin.

"Viivyttekö kauan poissa?" kysyi hän.

"En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta, jotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia."

"Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?"

"Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku tosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa kuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole syntynyt suurellisena miehenä sinä."

"Herra Portos ei sen paremmin", mutisi Planchet.

"Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut kaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä vuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan ollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on hyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja… enpä sanokaan sinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies."

"Ei, ei, monsieur, — minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne."

"Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi, rikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi; katso… rouva Trücheniä…"

"Hyvä Jumala!" äännähti Planchet.

"Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on kolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies."

"Voi, hyvä Jumala!" toisti Planchet.

"Rouva Trüchen on erinomainen nainen", jatkoi d'Artagnan; "säilytä hänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?"

Ja hän löi maustekauppiasta olalle.

Juuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan loitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan Trüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka nauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi d'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti.

Meidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei liikahtanutkaan… Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään luvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, — mikä kyllä häiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt siksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä mielipahoissaan.

Planchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he pistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä. Silloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan likööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki kelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija omaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi.

Kahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Tapasin hänen majesteettinsa pikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä tänä iltana."

"Kuningas odottaa minua!" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy myöntää, — miehen sydän on kuin häilyvä laine —, että Portos ei nyt enää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli sulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai oikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia, — sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia; erityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä sankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin ja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta kuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän hienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä ystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän kaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään liikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä.

Kello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti myös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä vieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin toimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti Planchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean, jalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat melkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä vertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä, mitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat sen saavuttaneet.

Tehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle:

"Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus."

"Niin, se on kolmensadan pistolin sormus", vastasi Portos.

"Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon sormuksen", huomautti d'Artagnan.

Portos epäröitsi.

"Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?" oli muskettisoturi arvaavinaan. "Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan palvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta; mutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele sinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa."

"Tekeepä mieleni", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä, "lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on yhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin… kaksitoista tynnyrinalaa maata."

"Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa… Säästä se tuonnemmaksi."

Hän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyen Trücheniä:

"Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen ottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja hienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille syrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin häntä luopumaan siitä esityksestä."

"Voi!" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia.

"Herra parooni!" huudahti Planchet heltyneenä.

"Rakas ystävä!" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan oli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet huudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut päättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli saapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle kannalle kuin katsoi soveliaaksi.

Niin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli asettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa, ujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle herralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse Planchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä.

Anteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni Portos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin palkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet.

"Minun vuoroni", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin sekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi voinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä tuhlarin.

D'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten Portoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien kapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän tällähaavaa vähimmin halusi tavata.

147.

Portoksen esittely.

Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan vuoroansa.

"Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään.

"En."

"No, katso tuonne!"

Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan johdattelevan Aramista kuninkaan luo.

"Aramis!" ihmetteli Portos.

"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle."

"Haa!" äännähti Portos.

"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi d'Artagnan.

"Entä minä?"

"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos, jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään kiltisti alallaan Saint-Mandéssa."

"Haa!" kertasi Portos.

"Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on minunkin vuoroni."

Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.

"Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, — vaikutusvaltaista asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle kardinaalin hattu."

Kuningas liikahti.

"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsi Fouquet.

"Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:

"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, — esimerkiksi arkkipiispana."

"Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista."

Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.

"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän.

Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.

"Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän.

Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.

"Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä."

Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.

"Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Hiljaa, — tässä on petos!" vastasi tämä.

"Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan."

Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan hänelle antaa.

"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas.

"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin."

Fouquet hätkähti taaksepäin.

"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.

Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.

"Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä ohjaili tässä työssä."

"Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen aprikoitsi:

— Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle koituneekaan?

"Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin… tarkoitin piispan… nimi on Aramis?"

"Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan.

"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis.

"Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja laajatietoisin jumaluusoppinut."

Ludvig kohotti päätänsä.

"Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin ihailtaviksi muuttuneita kasvoja.

"Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu.

"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet isänne ministerien suunnitelmia… sanalla sanoen, herra d'Herblay kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana."

"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.

"Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin."

D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan, ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.

— Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, — päätti hän itsekseen.

Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi. Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä. Kiittäkää herra Fouquetia."

Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän poistui nopeasti salista.

"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon…" sanoi kuningas. "Mielelläni palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."

"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.

"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän majesteettianne."

"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.

"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.

"Kyllä, veikkonen."

"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"

"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle kardinaalinhatun."

"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas, että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"

"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on kuninkaallinen ruokahalu."

"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.

148.

Välien selvittelyä.

Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja Portoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.

"Olet karannut vankilastani?" sanoi hän.

"Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen, hyvä Aramis."

"Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut jo pitkästyä odotukseesi?"

D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.

"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle. "Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita on sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon Baisemeauxia…"

Aramis heristi korviaan.

"Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla on Baisemeauxilta kirje sinulle, Aramis."

Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.

Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa pisti sen huolettomasti taskuunsa.

"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän.

"Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynyt Baisemauxin luo virkatoimissa."

"Virkatoimissa?" toisti Aramis.

"Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' Pardieu! tuumasin itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle, kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa. Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. — Ja niin läksin käymään ystävämme luona."

"Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä.

"Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos.

"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni."

"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?"

"Niin, ensin Planchetin luo."

"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis.

"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos.

"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti.

— Kas niin! — ajatteli muskettisoturi; — siinä on muutakin haudattuna!

"Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna…"

"Tänä aamuna?…" kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku marssinsävelmää.

"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä raukka", kertoi Portos.

"Vai niin!"

"Kolkkoa se on semmoinen… Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin kiinnittävän."

"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?"

"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua."

Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan illallismääräystä toimittamaan.

"Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän.

"Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan.

"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me."

"Ja minä kyllä puolestani."

"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?"

"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen majesteettinsa istuutuu pöytään."

"Missä meidän sopisi keskustella?"

"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali on tyhjä."

"No, istahtakaamme siis."

He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.

"Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanut Portokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan."

"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette olisi koskaan ryhtyneet."

"Mitä niin?"

"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen."

"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!"

"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo luisumassa loitolle."

"Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä."

"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran edistämiseksi."

"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät käsivarret kuin meillä."

Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.

"Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?"

"Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta sanoissaan liiaksi.

"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausui Aramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?"

"Niin, pardieu!"

"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen valmiiksi linnoitettuna?"

"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun ensin täytynyt tietää aikomuksenne."

"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?"

"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin Polybios tai Arkimedes?"

"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?"

"Niin, siitä minulla oli vihiä."

"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?"

"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut: 'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'"

"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme."

"Tehkäämme niin."

"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä kuninkaalle?"

"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen — suo anteeksi, sinä olet itse valittanut sitä minulle — kun luuvaloinen kirkkoruhtinas jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä, että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin sallii."

"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut tehdä minulle — minulle ja Portokselle — mitä huonoimman palveluksen?"

"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä."

"Suo anteeksi", sanoi Aramis.

"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan.

"Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis.

"Ma foi, en suinkaan."

"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?"

"Sepä juuri on hämärä kohta."

"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?"

"Ka, on kyllä."

"Ja erittäinkin yksi…"

"Vaarallinen?"

"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta."

"Minä ymmärrän…"

"Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli saaneensa muskettisoturin uskomaan.

"Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'"

Aramis painoi päänsä alas.

"Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire, herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon."

"Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?"

"En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä, ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä pelkäämättä."

"No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen miehiään. Sinä tunnet asemani… Minulla ei ole mitään varallisuutta. Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan; hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen asettunut hänen käytettäväkseen."

"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä."

Aramis puristi huulensa yhteen.

"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla."

Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä äänettömyyttä.

"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen.

"En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta todellisen salaisuutensa."

"Minä siis selitän sen sinulle."

"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin."

"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin, syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."

D'Artagnan siveli viiksiään.

"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."

"Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.

"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa suuremmassa määrässä kuin sinulla."

"Se on minulle imartelevaa, Aramis."

"Ja nyt…" kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun… "puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä tarkoitan."

"Minä kuuntelen."

"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita miljoonan arvoista läänitystä?"

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"

"Ruveta herra Fouquetin mieheksi."

"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."

"Et kaiketikaan yksinomaan?"

"Hoo, d'Artagnan on jakamaton."

"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."

"Onhan kyllä."

"No niin?"

"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi, pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."

Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.

"Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.

"Sitä ei kukaan kiellä, — niin oli myöskin Ludvig XIII."

"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.

"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.

"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"

"Eipä kyllä; mutta…"

"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla häntä."

"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"

"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."

"Oletpa hyvin varma itsestäsi."

"Olen kuin olenkin."

"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."

"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi toimittaakseen? Tämä… ainoastaan tämä koko Ranskassa."

Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi d'Artagnanin kättä.

"Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni; "sallinet siis…"

Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:

"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he erosivat.

— Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, — ajatteli d'Artagnan.

— Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, — arveli Aramis; — d'Artagnan on haistanut sytytyslangan.

149.

Madame ja de Guiche.

Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.

Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:

"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.

Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.

Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti, ja ovelleen päästyänsä hän huusi:

"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä käymään luonani."

De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle, jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.

"Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.

"Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on onnellista, että tapaamme teidät."

"Mikä on, messieurs?"

"Tulemme Madamen käskystä."

"Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.

"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"

"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."

"Suvaitkaa siis seurata meitä."

Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä, mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.

"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja käykää sisälle… Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on päättynyt."

Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame ja de Guiche jäivät kahden.

Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!

Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:

"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi — sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin runoilijat ja profeetat — hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.

"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."

"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.

"Niin, madame."

"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."

De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen tunkevan tähystyksen edessä.

"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."

"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.

"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."

"Oh, Bragelonne ehkä?"

"Minun ystäväni. Niin, Madame."

"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?"

"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta."

Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen vaikutuksen.

"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää. Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska — niinhän kaikkialla puhutaan — teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin sydämellisissä väleissä kuninkaaseen."

Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti puheenaineen.

"Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin teidät puhuteltavakseni."

De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen, näyttäen sitä.

"Sielujen sopusointua", mutisi Madame.

"Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut, minkätähden kutsutitte minut luoksenne."

"Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä.

"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche.

"Miksipä ei?"

"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar ajateltavanaan?"

"Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut minua, ollut koko hovia?"

"Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja — Jumala suokoon minulle anteeksi! — tuo silmäripsillenne nouseva kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko mustasukkainen?"

Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.

"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti.

"Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?"

"Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.

"Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen sappensa kiehumaan raivosta.

De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:

"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta tylyyttä."

Ja hän käänsi tyynesti selkänsä.

Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.

"Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!"

"Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan, "lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla tulella."

Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.

Hän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan hurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä.

"Kreivi", sanoi hän, "säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä teillä ole mitään sääliä."

Kyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen viimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen itkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet nojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään.

"Miksi", sopersi de Guiche polvillaan, "ette tunnusta minulle tuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin siitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja huojennusta, vieläpä teitä palvellutkin."

"Ah, te rakastatte minua niin paljon!" vastasi prinsessa voitettuna.

"Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame."

Prinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä.

"Minä rakastan todellakin", kuiskasi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.

De Guiche kuuli sen.

"Kuningastako?" kysäisi hän.

Prinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti niitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee näkevänsä paratiisin avautuvan.

"Mutta", lisäsi hän, "jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja. Rakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen syntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi kuningas laskee arvottomia lähelleen?"

"Vielä!" nuhteli kreivi. "Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee ystäväni vaimo."

"Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?"

"Ellen sitä uskoisi", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, "niin huomenna Bragelonnea varoitettaisiin, — niin, jos otaksuisin tämän la Vallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi halpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä rauhaa."

"Uskotteko", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, "että tietämättömyys on onnea?"

"Uskon", vastasi toinen.

"Todistakaa, todistakaa toki!" kehoitti prinsessa vilkkaasti.

"Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti teitä ja että te rakastitte kuningasta."

"Entä sitten?" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen.

"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan: 'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.' Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!"

"Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut todistuksia, voidakseen teille noin puhua."

"Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on tietämättömyyteni pelastanut henkeni."

"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan la Vallièrea?"

"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys paljastuisi minulle."

"Entä rannerenkaat?"

"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin minä voinut sanoa?"

Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää yrittänyt vastaväitteitä.

Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.

Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.

Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta hänelle siitä todistusta.

"Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä. "Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa — luulenpa, että olemme maininneet kaikki nuo sanat."

"Ah, niin, madame!"

"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako, rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?"

"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen pahastuttamisenne pelossa."

"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?"

"Niin vähän kuin mahdollista, madame."

"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, — ja sitten, olenhan Monsieurin puoliso."

De Guiche huokasi.

"Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen niitä kuin hän olisi ollut jumalatar.

"Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa. Sen unohdin."

"Mikä? mikä?"

"Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä rakastan."

De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa yhtyivät.

Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.

"Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame.

"Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä noiden neljän osan esittäjän hämmingin, — sillä, olihan de Guichekin kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.

150

Montalais ja Malicorne.

Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän — hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi vertaistenkin kesken vaatinut — syöksähti ulos huoneesta hehkuvin sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.

Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä päättää itsekseen:

— Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen voi haluta tietoonsa!

Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa. Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä: "hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.

Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja kysäisi:

"No, mitä uutta?"

"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.

"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."

"Ja mitä tiedät?"

"Että Madame rakastaa de Guichea."

"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."

"Eipä aina, herraseni."

"Minunko varalleni se huomautus?"

"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."

"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti edelleen.

"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la Vallièrea."

"No, miten kävi?"

"Hän ei tavannutkaan."

"Mitä! Eikö?"

"Ovi oli lukittu."

"Niin ettäkö…"

"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut kojeensa."

"Kas, kas!"

"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.

"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."

"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.

"Miksi niin hyvä?"

"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."

"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."

"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään kolme kirjelmää päivässä yhteensä."

"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä! Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta. Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen. Mutta meillä päin… kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden lajia, Aure-kulta!"

"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."

"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää esitettävinä."

"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui Montalais.

"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. — Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia, ja se vaatii aikaa."

"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään saamiansa kirjeitä."

"Sitä en minäkään usko."

"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."

"Se on kyllä luultavaa."

"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."

"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.

"Ja miksi muka?"

"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, — leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti espanjalaista."

"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.

"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche, Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä — kuningas! Hän ei ainoastaan ole kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"

"Entä sitten!"

"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"

"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."

"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."

"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden vehkeiden johtoon."

"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili Malicorne.

"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin salamanteri liekeissä."

"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei kärventymättä suoriudu tulesta."

"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin etevimmäksi diplomaatiksi!"

"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."

"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."

"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."

"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."

"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"

"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."

"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"

"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta lähellään."

"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"

"Mitä hyvänsä, — la Vallière on meidän vallassamme."

"Meidän vallassamme?"

"Kahdelta puolen."

"Kuinka niin?"

"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."

"Selitä."

"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon kirjeitä neiti de la Vallièrelle?"

"Minä en unohda mitään."

"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni."

"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?"

"Yhä."

"Missä? Täälläkö?"

"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka tunnet."

"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"

"Tietysti, — samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani kirjeitä."

"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.

"Mistä noin tyytyväisenä?"

"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä noutamaan. Minulla on ne täällä."

"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"

"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."

"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."

"Sen käsitän, parbleu, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta sydämestäni."

"Nyt vielä viimeinen sana."

"Miksi viimeinen?"

"Tarvitsemmeko apureita?"

"Emme ketään."

"Lakeijoita, palvelijattaria?"

"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän niitä johtelemaan."

"Lienet oikeassa."

"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."

"Livistäkäämme!"

Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.

Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen sieluaan kuten silmiänsäkin:

'Calais.

Rakas Guiche!

Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa. Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan, ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta, samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.

Näin on kuitenkin asia:

Hän on muka saanut sanomia hovista, — tietenkin vain Lotringin junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden mukaan huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta. Niissä muka puhuttiin myös hovineidosta, joka oli antanut paljon aihetta häijyihin huomautuksiin.

Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini. Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, — ja minusta tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan kykenin harkitsemaan selvemmin.

Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta. Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä. Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut, ota sinä toimiaksesi.

Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.

Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden. Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani, ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.

Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti ajatuksissani, kuten syleilen sinua.

Bragelonne.

J.K. — Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, — sillä kaikkeahan on ajateltava, rakas ystävä, — niin lähetä minulle pikaviestinä vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'

De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea sitä yhä uudestaan.

— Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! — ajatteli hän. — Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes? No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."

Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken ollut Montalaisin kanssa.

Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta, sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.

De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.

151.

De Wardesin vastaanotto hovissa.

Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.

De Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä oli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta entisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa. Sitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä armollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä kilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi. Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.

De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä oli siellä hänen tähtensä.

Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.

Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa, eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme hovineitoa mukanaan.

De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti — heti aloittaen vihollisuudet — olevansa valmis kertomaan ystävilleen uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.

Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen. Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia, hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.

Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin: jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.

"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän. "Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte."

Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.

"En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti."

"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla…"

"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs lohdutus."

"Oo, sitä parempi!… Millainen?"

"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä."

"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi prinsessa aivan tunteettomasti.

"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti."

De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.

Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä hymyili.

"Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan ollenkaan parantaa."

"Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa luottamuksessa."

"Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka."

"Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla, herra de Wardes."

Salama välähti nuoren miehen silmistä.

"Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!"

De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi apuun. Monsieur epäröitsi.

Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.

"Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on ennenkin nähty."

"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!"

Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur, joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.

Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.

De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet. Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.

De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.

"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi muodollisen vierastavasti.

"Hyvässä kunnossa, kuten näette."

"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"

"Enemmän kuin koskaan."

"Se on suuri onni."

"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki niin hullunkurista ympärillämme!"

"Olette oikeassa."

"Kah, oletteko te samaa mieltä?"

"Parbleu! Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"

"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."

"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."

"Ihmisiä… ystävämme?…."

"Teillä on lyhyt muisti."

"Ah, todellakin, Bragelonne?"

"Aivan."

"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."

"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle sanonut…?"

"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."

De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi, mutta olla varuillaan.

"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de Guiche.

"No, la Vallièren juttua."

"La Vallièren… Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut sellaisesta selvillä?"

"Tosissanneko tuota kysytte?"

"Mitä vakavimmalla mielellä."

"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme suosikki!?"

De Guiche punastui suuttumuksesta.

"Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän.

"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta. Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?"

De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.

De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.

"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de Wardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte."

"Ja mitä minä sanoin?"

"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin."

"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes.

"En, kunniasanallani!"

"Mitä joutavia!"

"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!"

"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!"

"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään tiedä."

"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta."

"Siis ette sano mitään, — enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?"

"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään yhtä hyvin kuin te."

"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen, "oletpa palannut oikealle alallesi."

"No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista asioistamme."

"Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle itselleni?"

"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet Pariisissa, niin — koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa — voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko, että kerron?"

De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.

"Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille."

"Pariisissako?"

"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani, jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa. Siis Raoulin asiat ennen omiani."

"Mutta Raoul tulee takaisin."

"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa liikkua."

"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa", sanoi de Wardes irvistäen.

"Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.

"Parbleu! Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen oleskelemaan toistaiseksi."

"Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista."

De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa, ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.

"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän.

"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen tyttöön."

"Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän hyväksenne."

"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on hunajaa."

"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, — ja te, joka olette umpimielinen, herkkä ja närkäs mies…"

"Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille, että se ei koskisi minuun, — en tekisi teille mitään vastaväitteitä. Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu; omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn, kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes, minä olen pelkkää tulta!"

"Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte, meidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä siitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi."

Tällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo viimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan jatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi:

"Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi kylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin lähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne hovista, — sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään, monsieur?"

Herrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp kintereillä.

"Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!" virkkoi de Guiche hymyillen; "minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta ja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen taivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut kutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin itselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin parantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli murtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan uhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut, vaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat pelkkää panettelua."

"Panettelua!" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen kylmäverisyys ajoi hänet satimeen.

"Niinpä niin, panettelua. Dame, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän sanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy minulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut. Tahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?"

Ja aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan kohdan kirjeestä.

"Nyt", jatkoi kreivi, "olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä kelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt."

De Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta tukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti oli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de Wardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja.

"Messieurs", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen mielipiteen, "keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi."

"Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat.

"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan lausua."

"Peste", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!… Neiti de la Vallière on enkeli."

"Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp.

"Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme."

Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat nuoret miehet jäivät kaksistaan.

"Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville.

"Eikö olekin?" vastasi tämä.

"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni."

"Kiitän."

"Ja minä esitän sen myös Madamelle."

"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi kuin haluatte."

"Älkää uhmatko minua."

"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de Wardes, puhukaa."

"Minua on lyöty."

"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi."

"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin."

"Ehei, vielä paremminkin."

"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian helposti."

"Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret."

"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun."

"Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli vuotta siitä, kun olen harjoitellut."

"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa."

"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti de Guiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaa Bragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi tehtävänsä."

"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este."

"Annan teille viikon toipuaksenne."

"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä."

"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon. Ei, ei päivääkään."

"Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen taaksepäin.

"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu taistelemaan!"

"Heh?"

"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte kaksintaistelusta."

"Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra kunniallinen ritari."

"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee muotojen mukaan."

"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne, että mahdollisuutemme tasaantuvat."

"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen."

"Puhukaa."

"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta. Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt."

"Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista, että surmaan teidät."

"Siinä tekisitte minulle palveluksen."

"Koetan parastani."

"Onko asia sovittu?"

"Kätenne."

"Tässä… Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna tästä mitään kuninkaan tietoon."

"En mitään, sen vannon."

"Minä menen noutamaan hevoseni."

"Ja minä omani."

"Mihin ajamme?"

"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan."

"Lähdemmekö yhdessä?"

"Mikä estäisi?"

Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen varjo.

— Siellä on nainen, — hymyili de Wardes itsekseen, — joka ei aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.

152.

Kaksintaistelu.

De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, — saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.

"Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja. Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia."

"Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus puolellanne."

"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi de Wardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta."

"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin."

"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi ratsun selkään."

"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää."

Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.

"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies.

"Minkä niin?"

"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan käsikopelolta."

"Mitäpä siitä, — niinkin saa surmatuksi."

"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta."

"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä kunnollisesti!" huudahti de Guiche.

"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani syytetyksi rikoksesta."

"Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de Buckinghamin kanssa?" kysyi de Guiche. "Tapahtuihan se samanlaisissa olosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme."

"Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä; rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi."

De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään, ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.

Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän, onnen ja rakkauden aatoksia.

"Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä puoleensa."

"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän harkittaviksenne", sanoi de Guiche.

"Mitä ne koskevat?"

"Taisteluamme."

"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä."

"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?"

"Mitä tarkoitatte tavallisilla?"

"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin Follivent-paran Saint-Denisissä."

"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa. Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli kädessä."

"Se on totta."

"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo."

"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla."

"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon uudestaan kolmatta varten — sen pitäisi riittää."

"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?"

"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?"

"Ei."

"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?"

"Rochin-lehdon? Hyvin."

"Tunnetteko sen?"

"Täydellisesti."

"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?"

"Kyllä."

"Ratsastakaamme sinne."

"Olkoon menneeksi."

"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen, kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän kelpaa otella kaikessa rauhassa."

"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt sitten lienemmekin perillä?"

"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina rajoina on metsän kehä maisemaesteineen."

"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista."

"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, — jos tahdotte jotakin toisin, niin sanokaa vain."

"Kuuntelen ehdotustanne."

"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin."

"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia."

"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan."

"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee."

"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä, vaan lopettavat ottelun lähekkäin."

"Suostun siihen."

"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?"

"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon."

"Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?"

"Se on sovittu; minä vannon sen."

De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.

"Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille, että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten."

De Guiche taivutti päätänsä.

"Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena, "kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu? Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta kuolemaa, jotta jutut loppuvat."

"Siihen teillä on oikeus."

"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, — ymmärrättehän?"

De Guiche värähti.

"Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi."

"Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi tilassa."

De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä kohden.

"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän. "Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?"

"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan varjonsa kauas aholle.

Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.

Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta erehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen odottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta kahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan valoisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa. Heti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi ollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti osui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan.

Eläin sortui maahan.

Nämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan toiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin kylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan suistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen alle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi kreiviä vapauttamaan raajansa.

Hän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä.

Tuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa satulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia hyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille päästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli laukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut vastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen.

Sen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt asemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran kiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa näkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan mukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de Guichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti hämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes oli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti suistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin, jolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa.

Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan. Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat pistoolit panostettuina.

De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi pistoolinsa kuntoon.

De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.

Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de Wardesilta hatun.

Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän uudestaan.

Se oli ratkaiseva hetki.

"Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti haavoittunut."

Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de Wardesin ratsun jalkoihin.

"Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.

Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä. Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään parempia tunteita — sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?

Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain yhden sanan:

"Lähtekäämme!"

Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.

"Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi.

"Voi, valitettavasti!"

"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?"

"Hän tahtoi niin."

"Se on kummallista!"

"Kuinka niin kummallista?"

"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista."

"Ettehän kai epäile sanaani?"

"Hm, hm!"

"Te olette epäuskoinen?"

"Hiukan… Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä."

"Herra Manicamp!"

"Herra de Wardes!"

"Te tunnutte loukkaavan minua!"

"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen taisteluun, herra de Wardes!"

"Hiljaa, nyt olemme perillä."

Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään, kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt liikahtaneenkaan.

Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.

"Morbleu!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli kädessään; "morbleu, te ette erehtynyt, hän on kuollut!"

"Kuollut?" toisti de Wardes.

"Niin, — ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp sormellaan koettaen sankkia.

"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi kohti ja tähtäsi minuun."

"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni, että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, — te olette ampunut pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia, ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!"

"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?"

"Ajattelenpa juuri lujasti."

"Te murhaisitte minut?"

"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa."

"Oletteko aatelismies?"

"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu."

"Antakaa minun siis puolustautua."

"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!"

Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti, käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.

De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä. Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui vuosisadalta, kuului silloin huokaus.

"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de Guiche, minut tahdotaan murhata!"

Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän hien kostuttamaa otsaansa.

"Olipa jo aika!" mutisi hän.

"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet haavoittunut?"

De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.

"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät. Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen kaksintaistelu!"

"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta vihamiehen."

"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain haluatte, — tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."

"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan vastaan anteeksipyyntönne."

Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.

Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen edeltäjää.

153.

Kuninkaan illallinen.

Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.

Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli Ludvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista juhlallisuutta ympäristökseen.

Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien; sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, — kalaa, metsänriistaa, kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni ylenpalttisena.

Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.

Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja sanoi puoliääneen:

"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää esimerkkiä? Katsohan vain!"

"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."

"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos. "Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."

"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että hänen pöydässään vain makustellaan."

"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole täynnä?" Portos huolestui.

"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.

"Hyvä!"

Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.

"Herra du Vallon!" sanoi hän.

Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.

"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.

"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas. "Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"

"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.

D'Artagnan kuiskasi apuna:

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.

"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.

Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.

"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.

"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.

"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?" jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."

"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"

"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."

"Koko karitsan kerrallaan?"

"Niin sire."

"Ja millä tavoin?"

"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan, joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle herkullista."

Ja Portos ihan maiskautti suutansa.

Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:

"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa kokonaisena?"

"Niin, ihan kokonaisena, sire."

"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?"

"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten."

"Ja te asutte…?" kysyi kuningas.

"Pierrefondsissa, sire."

"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?"

"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa."

"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä, kun sanoitte niitä niin herkullisiksi."

"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian."

Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta, joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.

"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te olette mieluisa pöytäkumppani."

"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua."

D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos punastui.

"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu, kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi."

Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.

"Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle.

"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että minä rohkenen puhua suoraan."

"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne."

"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi tyhjille aineksille."

"Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät, jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa, "kun me sitävastoin vain nokimme."

Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja rantakanaa.

Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.

"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas.

Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä. D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:

"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri."

"Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti.

Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille vain neljänneksen.

"Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia."

"Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.

"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos keinuttaen tuoliaan.

"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!"

Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan, mutta väsyneet kesken.

Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa hänelle siitä seikasta.

Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.

Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi pöydästä.

Kaikki tekivät samoin, — Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun, jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen. Illallinen oli päättynyt.

154.

Illallisen jälkeen.

Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.

"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.

"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.

"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."

"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"

Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.

Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat kokoontuneet.

"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."

Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois salista.

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin… Hyvät herrat, palaan huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä varten. Näkemiin."

Sali tyhjentyi heti.

Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin lukemaan la Vallièren sepitelmän.

"No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän.

"Tenhoavalta, sire!"

"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi…"

"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne eivät joudu."

"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?"

"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne."

"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja."

"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut."

"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?"

"Aivan varmasti, sire."

"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata."

"Oh, sire… näin hetikö… illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne rasittuisi."

"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä."

"Olletikin runoilla, — ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt kuohuksissa."

"Mitenkä niin kuohuksissa?"

"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta onnettomuudesta."

"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?"

"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan rintaansa ja makaa kuolemaisillaan."

"Voi toki! Keltä sitä kuulit?"

"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne."

"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?"

"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne."

"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä minulle yksityiskohtaisesti… Mitä hän sanoo?"

"Hän ei puhu mitään… sire, mutta toiset…"

"Kutka toiset?"

"Jotka olivat häntä kantamassa, sire."

"Ja keitä he olivat?"

"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin ystävä."

"Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas.

"Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?"

"Tahdon tietysti."

"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire."

"Milloin?"

"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään."

"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa."

"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti de Saint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä."

"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui."

"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire."

"Tänä iltana?"

"Niin, nyt äsken."

"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli metsästämässä?"

"En tiedä, sire… Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta selvillä."

"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan."

"En mitään, sire, en mitään."

"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin halkeamisesta?"

"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään."

"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta pistoolilla."

"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja että raato on vielä metsässä aholla."

"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on tapahtunut?"

"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire."

"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan."

De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.

"Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle salaportaiden pikku veräjästä."

"Kyllä, sire."

"Nousette ratsaille."

"Kyllä, sire."

"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?"

"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa."

"Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.

"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti.

"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta."

"Hyvä on, sire."

"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä sivullisten selityksiä."

"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire."

"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin."

"Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan.

"Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle, jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.

D'Artagnan poistui pikkuportaille.

"Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig.

Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.

"Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä."

Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin noudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin edellä.

"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri pääsee häntä puhuttelemaan."

De Saint-Aignan poistui vuorostaan.

155.

D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.

Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle. Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta. D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.

Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.

Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla, mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.

Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan runoa.

Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.

"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"

"Kyllä, sire."

"Mitä olette nähnyt?"

"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.

"Minä halusin taattuja tietoja."

"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja tiet olivat lionneet…"

"Asiaan, herra d'Artagnan."

"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen hevosenmittaa toisista edellä."

"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.

"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."

"Sitten, monsieur?"

"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi. Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan. Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."

"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"

"Kiistämättömästi."

"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."

"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää pitkin."

"Ette kai tiedä heidän nimiään?"

"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti mustalla hevosella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin vatukkapensaisiin."

"Jatkakaa."

"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena taistelutantereelle."

"Ja mikä sen oli surmannut?"

"Ohimon lävistänyt luoti."

"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"

"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."

"Sen mustan hevosenko?"

"Niin, sire."

"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."

"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."

"Olkaa hyvä."

"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."

"Mistä sen tiedätte?"

"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle maahan."

"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"

"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."

"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"

"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi viholliseensa, mutta ampui ohi."

"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"

"Löysin luodin lävistämän hatun."

"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.

"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."

"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"

"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."

"Miten olette sen saanut selville?"

"Minä löysin pistoolin etupanokset."

"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"

"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten koivunvesan aukeaman toisella puolella."

"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."

"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."

"Mistä senkin tiedätte?"

"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa."

"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!"

"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi samanlaisia."

"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä."

"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani; pikku poikkeuksia tietysti sattuu."

"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti pistooliaan?"

"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin."

"Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?"

"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen, edettyään kolme horjuvaa askelta."

"Mihin häntä sattui?"

"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti haavoitti häntä rintaan."

"Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja ihaillen.

"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen."

"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?"

"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan. Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta."

"De Guiche-parka!" huudahti kuningas.

"Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti. "Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän majesteetillenne."

"Ja miten sitä aavistitte?"

"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan."

"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?"

"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden ystävän tukemana."

"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?"

"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti. Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja."

"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari sanaa de Guichen vastustajasta."

"Kah, sire, minä en tunne häntä."

"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin."

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä anna ilmi."

"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko."

"Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi.

"Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?"

"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias."