SISÄLLYS: (continued 8)

"Mutta, monsieur", jatkoi de Saint-Aignan, "onko herra de Bragelonne tunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen, mihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?"

"Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja sen saatte te Jumalan avulla pian kokea."

— Mies on ihan villitty, — ajatteli de Saint-Aignan. — Mitä hän minusta tahtookaan? — "Kuulkaahan, monsieur", lisäsi hän sitten ääneen, "eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?"

"On vielä otettava lukuun muotokuva!" jyräytti Portos ukkosena, joka sai kreivin veren hyytymään.

Koska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta selityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä kokonaan avautuvan.

"Ah", huudahti hän, "ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen olleen kihloissa hänen kanssaan!"

Portos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden majesteettisuutta.

"Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään", sanoi hän, "onko ystäväni tarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman sanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa asiaanne, monsieur."

"Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina samassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys."

"Sepä hyvä!" arveli Portos.

"Ja", jatkoi de Saint-Aignan, "te olette ilmoittanut minulle asian mitä älykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!"

Portos röyhistäysi.

"Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää…"

Portos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan pitkitti pikaisesti:

"Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte tehnyt?"

Portos kohotti päänsä.

"Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies. Te tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?"

"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur — ja tässä minä vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, — pitikö minun, saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?"

Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti edelle.

"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."

Portos ei vastannut mitään.

"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon, joka… Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte, ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta huumauksesta… Hyvä Jumala!… onneksi olen tekemisissä miehen kanssa, jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa… ja häntä… jota en tahdo nimittää!"

Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:

"Mitä muotokuvaan tulee — sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena valituksen aiheena, — niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?… Kuka kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin. Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä, kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, — tämä salaisuus, joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, — iloitsen toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne? Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur, puhukaa."

Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.

"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"

"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu eikä tee teille mitään kepposia."

"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.

"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä odottaa."

"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä en voi; kuningas odottaa minua."

"Kuningas odottakoon", sanoi Portos.

"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?"

"Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Äh, laskemmeko leikkiä?"

"Emme kai, en minä ainakaan."

Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.

"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä minulla siellä olisi?"

Portos veti verkalleen säilänsä.

"Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän.

"Corbleu! Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan.

Portoksen korvat karahtivat punaisiksi.

"Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?"

"Heh!…"

"Tuletteko vapaaehtoisesti?"

"Mutta…"

"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!"

"Basque!" huusi herra de Saint-Aignan.

Palvelija astui sisään.

"Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän.

"Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea. Odotamme siellä iltaan asti, monsieur."

Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.

De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan luo ja jupisi mennessään:

"Minimesiin!… Minimesiin!… Saapa nähdä, mitä kuningas tähän taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, pardieu!"

195.

Kilpailijat politiikassa.

Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat, kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.

Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä astuvaa flaamilaista läänitysherraa.

Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen. Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta, joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.

Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.

Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun. Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana, kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:

"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on tehnyt teille hyvää."

"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä kutsunutkin."

"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.

Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra Colbertiin.

"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä, puiden alla!"

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.

"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."

"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni. Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."

"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"

"Vauxin sinipiioilta, sire."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XIV.

"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet.

"Niin, minä muistan."

"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert, yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.

Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa. Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.

"Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan, mahtavimman kuninkaan."

"Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei syö sanaansa."

"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen täydellisesti teidän käskettävänänne."

"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?"

Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin.

"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."

"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä. Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän tekevän sitä."

Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin jousesta. Hän naurahti.

"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi, "voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan. Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."

Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.

Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän virkkoi:

"Te siis laitatte kutsunne?"

"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."

"Miksi päiväksi?"

"Milloin teille sopii, sire."

"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en rohkenisi sanoa niin paljon."

"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan."

Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut olemassa.

"No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas.

"Viikon päästä, sire."

"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?"

"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja hänen ystäviensä huvia."

"Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?"

"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat hyvin kunnioitettuja vieraitani."

"Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä ylevästä ajatuksesta.

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein, joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua. "Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta. Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä, seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen, kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.

196.

Kilpailijat rakkaudessa.

De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia, mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, pardieu! Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös oiva pöytäkumppani, ma foi! Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta, Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"Dame! Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut…"

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen nimensä taasen…"

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa…?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa…"

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen, jonka hän on minulle toimittanut…"

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää, miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon, jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin. Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti. Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire…" virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä", vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen, säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa — Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire…"

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!… Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle, että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan", arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, — minua, joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire…"

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire…"

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa tietenkin etsiä minua, ja…"

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen, joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä, jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire…"

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle, että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.

197.

Kuningas ja aateli.

Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin. Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle, niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin sisälle.

Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen oikeaan.

Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka yli tämä kunnioittavasti kumartui.

"Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata teidät."

Atos vastasi kumartaen:

"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän majesteettinne luona."

Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: — Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä virheitä.

Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:

"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne."

"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän majesteettinne luo."

"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä."

Kuningas istahti.

"Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen."

"Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun valituksen?"

"Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne… Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire."

"Minä odotan."

"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli kunnia puhutella teidän majesteettianne."

"Niin, jokseenkin siihen aikaan… muistan kyllä. Mutta keskustelun aiheen… sen olen unohtanut."

Atos säpsähti.

"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi solmia neiti de la Vallièren kanssa."

— Nyt siihen tullaan, — ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi ääneen.

"Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni."

"Ja…?" virkahti Ludvig.

"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi."

"Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti.

"Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui yhteiskunnallista asemaa."

Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.

"Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta."

Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen."

Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.

"Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä.

Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan kimmahtamaan.

"Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!"

"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä.

"No, sanoin siis tuon kaiken!"

"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire, todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta."

"Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?"

"Se on totta, sire."

"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan sanonut niin?"

Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.

"Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi, mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta loppuselvityksessä."

"No, millainen se loppuselvitys on?"

"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen."

Kuningas oli vaiti.

"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua."

Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.

"Ja mitä… tahtoo… herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden.

"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani: teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa."

Kuningas ei puhunut mitään.

"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton, halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi kaikesta sydämestään rakastaa häntä."

Kuningas puristi käsiään yhteen.

"Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.

"Minä en epäröi… minä epään", vastasi kuningas.

Atos mietti hetkisen.

"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi, "että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta."

"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?"

"Vakavin kaikista", vastasi Atos.

"No niin!"

"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne syytä tähän epäykseen."

"Syytä?… Kysymys?" huudahti kuningas.

"Pyyntö, sire."

Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.

"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta."

"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin."

"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?"

"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi hallitsijan avomielisyyden puutetta…"

"Monsieur!"

"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos pelottomasti.

"Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä suuttumustaan.

"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse keksiä selitys."

Kuningas nousi.

"Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani."

Tämä oli hyvästijättö.

"Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että minun on käytettävä tilaisuutta."

"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin."

"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen."

"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?"

"Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni…"

"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua."

"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren kihlatun…"

"Monsieur, monsieur!"

"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen."

Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman minuutin ajan pureskellut.

"Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet."

"Mitkä esteet?" tiedusti Atos.

Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet raatelevat.

"Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä ylevästi kuin kiivaastikin.

"Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta."

"Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de Bragelonnea."

"Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.

"Minä tiedän sen."

"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte vaivautunut sen minulle sanomaan."

"Vain vähän aikaa."

Atos oli hetkisen vaiti.

"Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis."

"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?"

"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen."

"Herra de la Fère!"

"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?"

Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.

"Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse. Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa; tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne, koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua! Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta, palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin, mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän petollisuutenne ja poikani onnettomuuden."

Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi pystyssä, leimuavin silmin.

"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua — harvinainen onni!"

"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte hänet maanpakoon."

"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan katseelleen ja äänelleen.

"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.

"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."

"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.

"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"

"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on kuolemansynti, sire!"

"Poistukaa jo!"

"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!"

"Uhkaatteko te?"

"Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun, sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren, joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.

Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.

"Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.

198.

Myrskyn jälkeen.

Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan. Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on meillä kyllä vastaus heti valmiina.

Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin lähettämää haastetta noudattamaan.

Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo, kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle. Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.

Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.

D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä kreivi viittasi häntä istumaan.

"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi, kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"

Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.

Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja huolestumattomuuden vastasi hän:

"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään sinulle todistusta sanoihini!"

Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut, Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:

"Menkää siis, kreivi; minä odotan."

Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi. Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet; he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja poistuvan sieltä.

Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.

Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin luo.

"No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä alas, "oletteko nyt vakuuttunut?"

"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea."

"Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul.

"Ehdottomasti", virkkoi Atos.

"Entä Louise?"

"Häntä en nähnyt."

"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?"

"Että tyttö rakastaa häntä."

"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!"

Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.

"Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki, minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka lujin sanoin."

"Ja mitä te sanoitte, monsieur?"

"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville vain yksi seikka."

"Mikä niin, monsieur?"

"Oletko tehnyt päätöksesi."

"Päätökseni? Missä suhteessa?"

"Rakkauden ja…"

"Puhukaa, monsieur!"

"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa."

"Oi, monsieur, rakkauden… ehkä joskus myöhemmin onnistun riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta."

"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin kanssa?"

"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia sikseen."

"Ja de la Vallière?"

"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.

Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.

"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?" kysyi nuori mies.

Atos ravisti vuorostaan päätänsä.

"Lapsiparka!" kuiskasi hän.

"Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös, ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut. Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja antaisin hänelle anteeksi."

Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.

Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.

Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta. D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen Raoulin luo tarttui tämän käteen.

"Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle, "lasta lohduttelemassa, näen mä?"

"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa tehtävässä avukseni."

Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä, mitä sanat eivät ilmaisseet.

"Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään viiksiänsä, "niin, minä tulin myös…"

"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne tähden. Minä olen lohdutettu."

Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.

"Hyvä on!" virkkoi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Raoul, "te saavuitte juuri kun herra kreivi oli kertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona. Sallinette hänen jatkaa?"

Ja nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin sydämen pohjaan.

"Käynnistään kuninkaan luona?" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti, ettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. "Oletko ollut kuninkaan puheilla, Atos?"

Atos hymyili.

"Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä."

"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.

"Ma foi, en! En ollenkaan."

"No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul.

"Miksikä levollisempi?" kysyi Atos.

"Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden, jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman närkästyksenne, niin että kuningas…"

"Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi, Raoul."

"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina."

"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata suurempaa avonaisuutta.

"Sitä parempi!" virkkoi Raoul.

"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?"

"Puhukaa, monsieur, — teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla hyvä."

"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin."

Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.

Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.

"Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen tekevän lähtöä.

"Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.

"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin ilmoitettavaa?"

"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle ilmoitettavaa?"

"Mistäpä sen tietää!"

"Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia säveästi ovea kohti.

Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.

"Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää ajatukseni vain omaan kohtalooni."

Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.

Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.

"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.

"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.

199.

Heu, miser![22]

"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.

Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.

— Oi, valitteli hän, — kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!

— Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!… Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!

Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.

— Ja kuitenkin, — jatkoi hän, — jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, — että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.

— Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto.

— Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään.

— Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta… Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?… Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo.

— Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi, saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä herttuaksi ja pääriksi.

— Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on. Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä kerskailla.

— Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa, kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni, toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!…

Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.

Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso. Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä siihen huomiotaan vai eikö.

Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.

Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua onnetonta!"

Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun takanaan.

Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.

Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut, tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.

Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.

"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten katkeamatta.

200.

Viimeinen isku.

Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.

"Niin, — Louise", kuiskasi tyttö.

Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua hämmästyksestään.

"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla äänensävyllä: "Te täällä?"

"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."

"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt…"

"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta…"

Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan, syntyi hetkisen äänettömyys — äänettömyys, jonka kestäessä olisi voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.

Louisen oli puhuttava.

"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan välttämätöntä, että tulisin puheillenne… itse… yksinäni… En ole kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."

"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään…"

"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.

Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.

"Puhukaa", sanoi hän.

Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään lausumansa sanat.

Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole kenenkään tavattavissa."

Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.

"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.

Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen, tarkoittaessaan: — Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.

Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.

"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."

Raoul ei vastannut mitään.

"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta, löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."

Raoul pysyi yhä ääneti.

La Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: — Rohkaiskaa minua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!

Mutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.

"Juuri äsken", virkkoi hän, "herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani."

Hän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei näkisi mitään.

"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani", toisti tyttö, "ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki."

Ja hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi sai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.

"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu viha."

Tällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen huulillaan.

"Oi", jatkoi Louise, "pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua kohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki, odottakaa, kunnes olen puhunut loppuun."

Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi hänen suupielestään.

"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä — anteeksi, rukoilen sitä kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus. Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"

"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette tekisi."

"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani. Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli, jolloin huomasin erehdykseni."

"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan, että oma rakkautenne oli sammunut."

"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään, päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä, Raoul, ette enää ollut lähelläni."

"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."

"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta, Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä, kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän silmistänne."

Raoul yritti hymyillä.

"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä, minä…!"

Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti polvilleen.

"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja rakastitte toista!"

"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista; ja tätä toista… hyvä Jumala! — sallikaa minun se sanoa, koska se on ainoa puolustukseni, Raoul — tätä toista minä rakastan enemmän kuin elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta, kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."

"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa, ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."

"Olette oikeassa", vastasi tyttö.

Raoul huokasi syvään.

"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.

"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta", vastasi la Vallière.

"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt, mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä, pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."

"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."

"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle", jatkoi Raoul. "Tuntien elämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä valaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun olisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen huulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä anteeksi."

"Se on mahdotonta, mahdotonta!" huudahti Louise. "Te laskette minusta leikkiä!"

"Miksikä mahdotonta?"

"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen."

"Pitäkää varanne!" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. "Sillä kohta sanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan."

"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa, Raoul."

"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin teitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä."

"Raoul, Raoul!"

"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut teille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko iäisyyteni hetki hetkeltä."

"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!"

"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut, uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."

"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti la Vallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!…"

"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä. Hyvästi, hyvästi!"

"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"

"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä rakastan teitä?"

Louise kätki kasvot käsiinsä.

"Ja sanoa teille tämä — ymmärrättekö, Louise? — sanoa se teille tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"

La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.

"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.

Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.

"Olivain", kutsui Raoul, "ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet vaunuihinsa, jotka odottavat portilla."

Olivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä kohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkkoi:

"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo varastaa!"

Ja hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä tainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.

201.

Mitä Raoul oli aavistanut.

Kun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat värähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.

Atoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli ollut d'Artagnanin saapuessa.

"No, rakas ystävä", virkkoi hän, "mitä tulit minulle ilmoittamaan?"

"Minäkö?" kysyi d'Artagnan.

"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?"

Atos hymyili.

"Peijakas!" murahti d'Artagnan.

"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?"

"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen."

"Ja sinä tulet…?"

"Hänen käskystään, aivan oikein."

"Siis minua vangitsemaan?"

"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen."

"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!"

"Oh, lempo soikoon!" huudahti d'Artagnan. "Kovinpa sinulla on kiire!"

"Pelkään viivyttäväni sinua", sanoi Atos hymyillen.

"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui kuninkaan ja minun kesken?"

"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni."

Ja hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi mukavaan asentoon.

"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös", jatkoi d'Artagnan, "sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin."

"Puhu pois."

"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen."

"Heti lähtöni jälkeenkö?"

"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit minulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa, hän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla näin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.

"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire', vastasin minä.

"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?' huudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.

"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette ja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'

"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia hyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'

"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on otettava vaunut.'

"Minä liikahdin.

"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas, 'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'

"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska minä olen palvelusvuorolla.'

"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti, 'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'

"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä. 'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'

"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'

"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'

"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän näytti tyytyväiseltä.

"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.

"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'

"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'

"Minä kumarsin.

"'Missä kreivi on, sire?'

"'Te etsitte hänet.'

"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'

"'Niin… mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on paluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä kiinni.'

"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.

"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.

"'Minä odotan, sire.'

"'Mitä odotatte?'

"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'

"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu kysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi toiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturieni päällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère, missä vain hänet tapaa.'

"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä. Epäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän piirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.

"'Menkää!' huudahti hän.

"Minä tottelin ja tässä nyt olen."

Atos puristi ystävänsä kättä.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän.

"Oh", sanoi d'Artagnan, "sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita järjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!"

"Minullako? Ei ensinkään."

"Mitä!…"

"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut vaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani käskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani käskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai ruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut siis."

"Mutta Bragelonne?…"

"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni omaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi tulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole huoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin säikähdä. Lähtekäämme."

"Lähtekäämme", säesti d'Artagnan tyynesti.

"Ystäväni", sanoi kreivi, "kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä ja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä sinulle jättämästä."

"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?"

"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?"

"Käsikynkässäni", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin käsivarteen, astuakseen alas portaita.

Grimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana heidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan jotakin kätkettynä.

"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!" virkkoi Atos. "Me lähdemme…"

"Ajelemaan vaunuissani", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään nyökäytyksellä.

Grimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu hymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi ajopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle sanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään huomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi Atos.

"Näyt vievän minut Bastiljiin?"

"Minäkö?" virkkoi d'Artagnan. "Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en minnekään muualle."

"Miten niin?" ihmetteli kreivi.

"Pardieu!" huudahti d'Artagnan. "Käsittänethän, että olen ottanut tehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että noin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos minulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman henkivartion kapteenille."

"Siis…?" kysyi Atos.

"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot."

"Rakas ystävä", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, "tästä tunnen sinut hyvin."

"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut Cours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen käskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten, ja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi ennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja sieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni herra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä, jota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä sanot tästä suunnitelmasta?"

"Vie minut Bastiljiin", lausui Atos hymyillen.

"Tyhmää itsepintaisuutta!" sanoi d'Artagnan.

"Ajattele toki."

"Mitä?"

"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen, puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei, minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin viipoittaa päätäni!"

"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen hengenvetooni asti."

"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."

"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon. Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut. Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."

"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"

"Hän on kuningas, rakas ystävä."

"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa, surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne, mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai mordioux..,"

"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi, — että ennen kaikkea toivon vangitsemista."

D'Artagnan kohautti olkapäitään.

"Mitäpä siitä haastella!" jatkoi Atos. "Asia on niin, että jos päästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi. Tahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto häikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen vain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua, vangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa väärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, — odottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on."

"Tiedän liian hyvin, veikkoseni", vastasi d'Artagnan, "että kieltosi on kielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?"

"Niin tahdon."

"Menkäämme sinne!… Bastiljiin!" lisäsi d'Artagnan ajajalle.

Ja heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin kiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai olevan syntymässä ystävän aivoissa.

Puhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä verkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.

"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?" tiedusti hän.

"Suutuksissa? Oh, pardieu, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen olisin minä tehnyt itsepäisyydestä."

"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?"

"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa", vastasi kapteeni.

202.

Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.

Vaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä vahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa vain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa katettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan — jonka ilveksensilmä huomasi kaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi — huudahti yhtäkkiä:

"Hei, mitä minä näenkään?"

"No", virkkoi Atos tyynesti, "kenet näet, ystäväni?"

"Katsohan tuonne päin!"

"Pihaanko?"

"Niin, mutta nopeasti, joudu."

"Siellä on vaunut."

"Aivan!"

"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin."

"Olisipa se hullunkurista…!"

"Minä on käsitä."

"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu ulos."

Samassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania. Virallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan askeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä henkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.

"No", kysyi d'Artagnan, "näetkö hänet?"

"Kyllä; harmaapukuinen mies."

"Mitä siitä sanot?"

"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä kaikki."

"Atos, löisin vetoa, että se on hän."

"Kuka hän?"

"Aramis."

"Aramisko vangittu? Mahdotonta!"

"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään vaunuissa."

"Mitä hän sitten täällä tekee?"

"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön", vastasi muskettisoturi salamielisesti. "Ma foi, saavumme juuri hyvään aikaan!"

"Miten niin?"

"Nähdäksemme."

"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen ensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet nähdään."

"Viisaasti päätelty."

"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka yhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun."

"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta mainitsemasi mielipaha."

"Mitä tehdä?"

"Kas näin… tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla tavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle mahdotonta."

"No niin?"

"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen luonteelle ja tottumukselle!"

Atos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat seisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.

"Sovittu siis?" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.

Atos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos lukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet Bastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli ankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta kolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi vahtisotilaalle vain: "Herra Baisemeauxin luo."

Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta huoneiston.

Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen mielenliikutuksensa oli ilmeinen.

Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux, hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.

"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma…?"

"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.

"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis, tekeytyen hilpeäksi.

"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte minut illalliselle?"

"Minä?" huudahti Baisemeaux.

"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"

Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja änkytti lopuksi:

"Kyllä… kovin mielissäni… mutta… kuolemakseni… minä en… voi kurjaa muistia!"

"Noh, minä olen väärässä", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.

"Mitenkä väärässä?"

"Muistan nähtävästi päin honkia."

Baisemeaux ryntäsi hänen luokseen.

"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni", lepytteli hän, "minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa kyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa palvelleen sotamiehen arvoinen."

"Nyt siis kuitenkin muistatte!" virkkoi d'Artagnan pontevasti.

"Niin, niin", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, "minä muistan."

"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia juttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa."

"Ah, aivan niin!"

"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan."

"Oo!" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan suoraan silmiin. "Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra Baisemeaux!"

Tämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.

"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä. Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra d'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta, olette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay", sanoi hän kääntyen Aramiksen puoleen, "sekä monsieur", hän lisäsi kumartaen Atokselle.

"Olenkin ajatellut tätä", vastasi d'Artagnan. "Syy tulooni on seuraava: kun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa palatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin sitten herra kreivin."

Atos kumarsi.

"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle määräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä lähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja esittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin edullisesti kuninkaan luona samana iltana kun…"

"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?"

"Aivan niin."

"Herra kreivi on tervetullut."

"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen vainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia kuolevaisia!" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.

"Te lähdette siis?" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen kummastuksen tunteeseen yhtyneinä.

D'Artagnan huomasi vivahduksen.

"Jätän tilalleni", hän virkkoi, "ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini", ja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut olla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis, sillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.

"Mitä! Menetämmekö me teidät?" toisti kelpo vankilanpäällikkö.

"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään."

"Oh, me odotamme", ehdotti Baisemeaux.

"Siinä ette tekisi mielikseni."

"Palaatko sinä?" virkkoi Atos epäilevästi.

"Varmasti", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään. "Odota minua, Atos", hän lisäsi matalammalla äänellä; "ole hilpeä, äläkä Jumalan tähden puhu asioista!"

Uusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä, että oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.

Baisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.

Monin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä saada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa korkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen puhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos asiat vaativat vaitioloa.

Kymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme herrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla runsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa, säilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen tällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka menoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi kolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin ainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään, vaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos ei enää nauttinut mitään.

Keskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja tarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut kyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt Baisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi d'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia Aramiksen sielun koko syvyyttä, — mitä tuo verukkeista ja salajuonista elävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi nimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten hänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan oli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin huonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.

Mutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät runsaan aterian tähteiden ääreen — leikeltyjen salvukukkojen, peltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen silpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.

Hypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi ajajan korvaan:

"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!"

203.

Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.

Herra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la Vallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan kaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä varmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija kuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun hallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo ensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden ilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan murheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen mairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi voinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten hänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle ilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin kiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.

"Mutta", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut kertomuksensa, "mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti ennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?"

"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on välttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette vastaan koko tien."

"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljon Bragelonnessa?" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.

"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière rakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että herra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee roomalaisia sankareita."

Kuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri lähtenyt hänen luotaan.

"Mitä neiti de la Vallièreen tulee", jatkoi de Saint-Aignan, "hänet on kasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa kodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt hiton vaikea äkkipäätä ratkoa!"

De Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta Ludvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi vakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista, joita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut hänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat tosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta, että toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen säästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.

Ja tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan sydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt äitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja naurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän avaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin monet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin seurassa.

De Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut huvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan Louisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Dame, mielestäni hänelle on ilmoitettu!" vastasi kuningas.

"Lähdetäänkö ajelemaan?"

"Ajelemastahan juuri on tultu", vastasi kuningas.

"Siis, sire?"

"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin kohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa" — tunnonpistokset tekivät työtään, — "suvainnee hän antaa meille tietoja itsestään!"

"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin väärin?"

Kuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De Saint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho kohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin tuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan ovensuussa.

"Herra d'Artagnan!" virkahti kuningas. "Ah!… Mitä kuuluu?"

D'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät samaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle selvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas ja d'Artagnan jäivät kahden kesken.

"Onko tehtävänne täytetty?" kysyi kuningas.

"On sire", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, "olen pannut toimeen käskynne."

Kuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä jäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin, täytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea itselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten on olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen etsiminen uhrista.

Mazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin kukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän yritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen vaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme ääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:

"Mitä kreivi sanoi?"

"Ei mitään, sire."

"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?"

"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire."

Kuningas kohotti ylväästi päänsä.

"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan", virkkoi hän.

"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?" kysyi muskettisoturi tyynesti.

"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan anna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?"

"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?" huudahti kuningas. "Mitä minä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?"

"En luule, sire."

"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de la Fèreä?…"

"Niin, sire."

"Ja keitä ne henkilöt ovat?"

"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli antanut", sanoi muskettisoturi.

"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin", huudahti kuningas.

"Niin, sire, minun."

"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää vangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?"

"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire."

"Haa!"

"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin hänelle varannut Conférencen tulliportille."

"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?"

"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin."

"Te siis kavalsitte minut, monsieur?" huudahti kuningas säkenöiden hurjaa ylpeyttä.

"Aivan."

Ei ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin. Kuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.

"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?" kysyi hän majesteettisesti.

"Minulla on aina peruste, sire."

"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota saattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua, sillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää."

"Minuako, sire?"

"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai olla pidättämättä?"

"Kyllä, sire; mutta…"

"Mutta mitä?" kiivaili kuningas.

"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin henkivartionne kapteeni tekisi sen."

"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä itseänne ryhtymään asiaan?"

"Minua kyllä, sire; ette ystävääni."

"Enkö?"

"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu, teinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni."

"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka järkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!"

"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen."

"Te olette frondelainen!"

"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire…"

"Mutta jos puheenne on totta…"

"Minä puhun aina totta, sire."

"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!"

"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère on Bastiljissa…"

"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy."

"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on tärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää."

"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!"

"Sire…"

"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni väärin."

"Päinvastoin, sire."

"Mitenkä päinvastoin?"

"Minäkin tulin vangituttamaan itseni."

"Tekö vangituttamaan itsenne?"

"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut ehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen seuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen itse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen takuuseen."

Kuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen d'Artagnanin vangitsemiskäskyn.

"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur", huudahti hän uhkaavalla äänellä.

"Sen kyllä arvaan", vastasi muskettisoturi; "sillä kerran tehtyänne tämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän."

Kuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.

"Menkää tiehenne!" ärjäisi hän.

"Oh, en, sire, — suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä kieltäytyä."

"Mitä, ettekö mene?"

"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on valitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon hallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa."

"Eronpyyntönne, monsieur", huudahti kuningas, "eronpyyntönne!"

"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle vastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän majesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren hänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle."

"No, kiirehtikää sitten."

"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän majesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin. Miksi muutitte mielenne?"

"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö vai minä? Sanokaa."

"Te, sire, valitettavasti."

"Mitä, valitettavasti?"

"Niin, sire; sillä jos minä olisin…"

"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin kapinallisuuden, niinkö?"

"Aivan varmasti!"

"Todellakin?"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille", jatkoi d'Artagnan, "sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla hiilillä — niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani kuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'"

"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"

"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan, "mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä, työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään. Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire! Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita, todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä, juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti. Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla. Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire; oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."

Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.

D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.

Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.

Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:

"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon, voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle, muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja pitkämielisyyttäni."

Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.

"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.

Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän rintaansa vasten.

Mutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan miekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.

Jäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta kuninkaan tehdä tämän kaiken.

Sitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia rivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin käteen.

"Mikä tämä on, sire?" kysyi kapteeni.

"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère."

D'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi paperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.

Ei kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.

— Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! — huoahti Ludvig yksin jäätyään. — Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen kirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas; olen vain vielä lapsi.

204.

Grimaud tuumii.

D'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien maisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja liköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto oli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat käytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.

Atos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut päässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista, kuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra Fouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli juteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut kajonnut yksityisiin.

D'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea ja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti asettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen pohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen. Baisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka oli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin huomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei hän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä. Hänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen hämmennys merkitsi: "tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on minulta evännyt", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos hymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin muistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla yhdessä.

D'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun nähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja Atos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.

"Seikka on sellainen, ystäväni", virkkoi kreivi hymyillen, "että sinä, Aramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te, Baisemeaux, vankinne kanssa."

Herra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus. Kunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään tulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa yhteiskunnalliselle asemalle.

Aramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:

"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä. Kaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?"

"Ah", virkahti Baisemeaux.

"Ja", jatkoi Aramis, "sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut, että on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona ja sanonut hänelle mitä kuuluu?"

"Oikein osattu, ystäväni."

"Siis", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin tuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen miehen kanssa; "siis, herra kreivi…?"

"Niin, hyvä herra kuvernööri", vastasi Atos, "ystäväni herra d'Artagnan esittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta ja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni."

Baisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnan vetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle. Baisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellen Atosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille…' hyvä on… 'vangita herra kreivi de la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät hoitooni!"

"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur", virkkoi Atos lempeällä ja tyynellä äänellään.

"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra kuvernööri", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä pidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.

"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään", lisäsi d'Artagnan, esittäen kuninkaan toisen määräyksen, "sillä teidän on nyt jäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi vapaaksi."

"Haa", huudahti Aramis, "siinä säästät minulla homman d'Artagnan!"

Ja hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.

"Mitä!" ihmetteli jälkimmäinen. "Antaako kuningas minulle vapauteni takaisin?"

"Lue, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

Atos otti paperin ja luki.

"Se on totta", sanoi hän.

"Oletko pahoillasi?" kysyi d'Artagnan.

"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana onnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun vääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö niin? Kas, myönnä pois, ystäväni."

"Ikävyyttä! Eikä mitä!" vakuutti muskettisoturi hymyillen. "Kuningas tekee kaikkea, mitä vain haluan."

Aramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta Baisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien mitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä tahtoi.

"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?" kysyi Aramis.

"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään virkkanutkaan", selitti d'Artagnan. "Mutta matkustaminen on mielestäni parasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo mennä kuningasta kiittämään."

"En tosiaankaan", tokaisi Atos myhäillen.

"Niin, mielestäni on kreiville parasta", toisti d'Artagnan, "vetäytyä linnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on sinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle hankkiakseni."

"Ei, kiitos", lausui Atos; "mikään ei voi olla minulle mieluisampaa, rakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen Loire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein parantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?" hän lisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.

"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei", virkkoi vankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia kädessään, "ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta paperia."

"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei", vakuutti muskettisoturi, "teidän on pidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä."

"Voi, herra kreivi", sanoi Baisemeaux Atokselle, "ettepä tiedä, mitä menetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren muonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren päivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut niinkuin tänään."

"Sallikaa, monsieur", sanoi Atos, "että pidän keskinkertaisuuteni." Ja d'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: "Lähtekäämme, ystäväni."

"Mennään", vastasi d'Artagnan.

"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?" kysyi Atos.

"Ainoastaan portille, rakas ystävä", selitti d'Artagnan, "ja senjälkeen sanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'"

"Mutta sinä, rakas Aramis", virkkoi Atos hymyillen, "seurannet minua? La Fère on Vannesin tiellä."

"Minulla, ystäväni", sanoi prelaatti, "on tänä iltana kohtaus Pariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta."

"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux, hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."

Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin kanssa.

Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin Bastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja Bragelonnen asunnoissa.

Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse, että jotakin vakavaa oli tekeillä.

Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti, kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, — tuon kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi, eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.

Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen. Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja olletikin kovin levottomaksi.

Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja muistuttaen tässä — kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä — uskollista koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.

Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi kuvittelemaan, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle, jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta; Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle erittelijälle kuin Grimaud oli.

Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli vielä siellä ja kuului näin:

'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut. Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa, enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee, niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua, melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'

Grimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen tukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.

— Siinä, —. älysi hän, — on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt kepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori herramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut kuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas on lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra kreivi on palannut ilman miekkaa!

Tämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei siekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin asuntoon.

Louisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan, ja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle, jolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä nähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli asettunut tätä vastustamaan.

Tällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen Atoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin odottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja alamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.

Palveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei suinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut jotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa onnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän itsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen etsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun kenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva isku.

Tämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän riensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka vastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä ottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa, kumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän pisteeseen.

"Grimaud!" huudahti Raoul.

"Herra Raoul!" läähätti Grimaud.

"Herra kreivi voi hyvin?"

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En; missä hän on?"

"Minä etsin häntä."

"Entä herra d'Artagnan?"

"Lähti hänen kanssaan."

"Milloin?"

"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen."

"Miten he menivät?"

"Vaunuissa."

"Mihin aikoen?"

"En tiedä."

"Ottiko isäni rahaa?"

"Ei."

"Miekan?"

"Ei."

"Grimaud!"

"Herra Raoul!"

"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli…"

"Kreiviä vangitsemaanko?"

"Niin, Grimaud."

"Olisin sen vannonut!"

"Minne päin he menivät?"

"Rantakaduille päin."

"Bastiljinko suuntaan?"

"Ah, hyvä Jumala, niin."

"Nopeasti, juoskaamme!"

"Niin, juoskaamme!"

"Mutta mihin sitten?" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.

"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää."

"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla. Lähtekäämme… Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyvä Grimaud."

"Miksi niin?"

"Unohdin herra du Vallonin."

"Herra Portoksenko?"

"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu."

"Joka odottaa teitä, missä sitten?"

"Vincennesissä Minimesin luona!"

"Ah, hyvä Jumala!… Onneksi se on Bastiljin tiellä."

"Joutukaamme!"

"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"

"Tee niin, ystäväni."

205.

Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.

Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille, oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti. Ja kun hovimies ei ollut tulossa, — kun Raoul oli unohtanut sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.

Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella polviaan ja ranteitaan, jupisten:

"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä hyväkseen."

Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon, pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:

"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"

"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.

"Olitteko suuttunut minulle?" huudahti Raoul, tullen syleilemään Portosta.

"Suuttunutko? Mistä sitten?"

"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan pyörällä."

"Oh, siitä viisi!"

"Jos tietäisitte, ystäväni…"

"Oletko tappanut hänet?"

"Kenet?"

"De Saint-Aignanin."

"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista."

"Mistä sitten vielä?"

"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna."

Portos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.

"Vangittu!… Kuka hänet olisi vanginnut?"

"D'Artagnan!"

"Se on mahdotonta", sanoi Portos.

"Mutta kuitenkin totta", vakuutti Raoul.

Portos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta väitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.

"Ja mihin hänet on viety?" kysyi Portos.

"Luultavasti Bastiljiin."

"Mistä sitä päättelet?"

"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja toiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin."

"Hohhoh!" murahti Portos, astuen pari askelta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Raoul.

"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin."

Raoul lähestyi kelpo paroonia.

"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?"

Atos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: "Mitä se minuun kuuluu?" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei enempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli Portos jo tehnyt samoin.

"Valmistakaamme suunnitelmamme", virkkoi Raoul.

"Niin", vastasi Portos, "juuri niin, laatikaamme suunnitelma."

Raoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.

"Mikä vaivaa?" kysyi Portos. "Huimausko?"

"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaa Bastiljin?"

"Haa, jos d'Artagnan on siellä", vastasi Portos, "en ole menestyksestä varma."

Raoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista luottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka kolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja vastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet elämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin vankimmat nuorten joukosta.

"Monsieur", sanoi hän Portokselle, "olette herättänyt minussa aatoksen. On ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan."

"Epäilemättä."

"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin."

"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän, mutta hyvin.

He kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita Jumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä havaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä tapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota, kuten tiedämme.

Turhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen, keitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen sulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova ranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.

Raoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista vaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.

"Olemme hänet tavoittaneet", virkkoi Grimaud.

"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?"

"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna", vastasi Portos, "siinä tapauksessa on kaikki mennyttä."

Raoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia viemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin herättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan d'Artagnanin tai vaunujen paluuta.

Tämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia, kun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti Raoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi nähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos katseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän ajatuksensa.

"On ilmeistä", sanoi Grimaud, "että jos herra kreivi on noissa vaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen talletuspaikkaan."

"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät", tuumi Portos.

"Jos hänet päästetään vapaaksi", huomautti Grimaud, "viedään hänet kotiinsa."

"Se on totta", myönsi Portos.

"Vaunut eivät käänny sille taholle", sanoi Raoul.

Ja todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen esikaupunkiin.

"Rientäkäämme", ehdotti Portos; "hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja keholtamme Atosta pakenemaan."

"Kapinaa!" mutisi Raoul.

Portos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman katseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa kylkiä kannuksillaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme saavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten hengitys kostutti ajopelien kuomia.

D'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri silloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan, kuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä mitään; verhot olivat lasketut alas.

Kiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti hänet ryhtymään voimakeinoihin.

D'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli samaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä huomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja Portos äärimmäisyystoimenpiteisiin.

Niin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen vaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen ja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen oviverhoa syrjään.

Raoul levitti käsivartensa huudahtaen:

"Herra kreivi! Herra kreivi!"

"Kas, sinäkö, Raoul!" virkkoi Atos ilon innossa.

"Eipä hullumpaa!" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.

Ja molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät kahmaissut käsivarsiinsa.

"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!" huudahti Atos. "Aina olet kaltaisesi!"

"Hän on vielä kaksikymmenvuotias", sanoi d'Artagnan, "Bravo, Portos!"

"Lempo soikoon!" vastasi Portos hiukan hämillään; "me luulimme sinun olevan vankina."

"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa", vastasi Atos.

"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti", vastasi Raoul epäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.

"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin kanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?"

"Pardieu, aivan hyvin."

"Ja me tapasimme Aramiksenkin."

"Bastiljissako?"

"Niin, samassa illallispöydässä."

"Ah!" huoahti Portos rauhoittuen.

"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset."

"Kiitos!"

"Mihin herra kreivi matkustaa?" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo oli palkinnut hymyilyllä.

"Me lähdemme kotiin maalle."

"Mitenkä?… Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä."

"Ilman matkatavaroita?"

"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle kapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee pistäytymään sinne."

"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa", sanoi d'Artagnan lujin, tikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren miespoloisen haavat, "ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti, Atos, seuratessaan sinua."