SISÄLLYS: (continued 5)

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"Ma foi, sire, en oikein tiedä… joku pöyhkeilevä otsikkolauselma… Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar… kuningatar… Madame… rouva de Motteville… kreivitär de Châtillon… rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur… herra prinssi…[9] herra de Grammont… herra de Manicamp… herra de Saint-Aignan… ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista.

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi. Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin kuin politiikassakin.

167.

Lähettiläät.

D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, — hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään, ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja. suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas, mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä, "hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti, että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan, herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti, ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa. Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten, neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan, nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia herjaajia?"

"Sire!…"

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!…"

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ. Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän majesteettinne voisi olla ihan varma…"

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet yläilmoissa, — silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon. Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty In conspectu meo stetit sol.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa, ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle levitti ylvästä tunnuslausettaan: Nec pluribus impar.[10]

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan, ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä, jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan, tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut toivoa.

168.

Chaillot.

Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille, jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu. Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät. Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp, Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri, D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta, nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta, jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa, mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä, mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne — kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan, puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut epätoivoon, — ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne, herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti. Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena. "Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin sukuni, — niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren, kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa, vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat; hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu, halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko, että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"

"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!"

"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin! Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi kärsinyt!"

"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, — ettekö niitä pidä minään?"

"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini täyttämiseen."

"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!"

"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"

"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"

"Oi, Jumala tietää sen!"

"Valhetta, valhetta!"

"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te ette minua enää rakastanut."

"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä. Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, — kellään ei ole niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi? Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä? Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on käyttäydyttävä, ja minä tottelen."

"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"

"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"

"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"

"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani, mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi, uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"

"Te rakastatte minua?"

"Ah niin!"

"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa… Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla."

"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle."

Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman riemun ja kiitollisuuden huumeessa.

"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!"

"Miksi unta?"

"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?"

"Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä kutsun takaisin?"

"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista. Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille."

"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?"

"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton."

"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No hyvä, sinua ei ole karkoitettu."

"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa."

"Minä vetoan äitiini."

"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!"

"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?"

"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte."

"Oi, anteeksi."

"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua, onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän käyttää voimaanne ja valtaanne."

"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille."

"Tekö?"

"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan."

"Pakotatte? Oh, ei, ei!"

"Se on totta; minä suostutan hänet."

Louise pudisti päätänsä.

"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen jälkeen rakkauteeni?"

Louise kohotti päätänsä.

"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin kuolla."

Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.

"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet; olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"

Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla käsivarsillaan.

"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.

Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti kaiken voimansa.

"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"

"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi… Vain d'Artagnan…"

"Onko siis hänkin minut pettänyt?"

"Miten niin?"

"Hän oli vannonut…"

"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin. Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"

"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.

La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen kätensä.

"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan neidille vaunut."

"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."

"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.

"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.

La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta, palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:

"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan, unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen luoksesi, tulen ainiaaksi."

Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin hänen viereensä.

Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet hetkiseksi puheilleen.

169

Kuningas taivuttaa Madamen.

Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.

Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät." Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.

Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä; oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten kuvaukseen.

Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia, kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän otti ylpeästi ylös haastehansikkaan.

Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle, joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita. Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä kuningasta.

"Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja epätoivossaan on paennut luostarin turviin."

Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.

"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame.

"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden vastaanoton aikana", sanoi kuningas.

"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä."

Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.

"Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?"

"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame kuivasti.

Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:

"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä, vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on tehnyt itsensä vikapääksi?"

"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi velvollinen kellekään esittämään."

"Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.

"Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen kotonani."

"Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta selityksiä minulle."

"Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän majesteettinne edessä ja vaieta."

"Ei, puhukaamme asia selväksi."

"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään kunnioittavasti."

"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun tahansa…"

Madame kohautti olkapäitänsä.

"Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä, vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion."

"Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet takaisin?"

Kuningas oli vaiti.

"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä."

"Madame!"

"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin halvempi kuin eroitettu palvelijatar."

Kuningas ponnahti raivosta.

"Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta."

Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat, joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen, saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna päivänä kohtaavansa kostotoimia.

"No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne."

"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan rikkonut?"

"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan."

"Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas.

"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä kavalimman ja mustimman sielun."

"Hänkö?"

"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän, miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."

"Minä vakuutan teille…" yritti kuningas.

"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt teidän majesteettinne minua vastaan."

"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."

"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.

"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."

"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä silleen."

"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."

"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia ilmoittaa teille taipuvani."

"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière pääsee takaisin luoksenne?"

"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa henkilöä."

"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta. Suokaa minulle hänen armahduksensa."

"En koskaan!"

"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?"

"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta."

"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin pitkälle?"

"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni sopimattomaan."

"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, — että kohtelisitte minua veljenä."

Madame pysähtyi hetkiseksi.

"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen."

"Vääryyteen?"

"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos kuningattaret tietäisivät…"

"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon lähimmäisiänne kohtaan, — antakaa la Vallièrelle anteeksi."

"Minä en voi; hän on loukannut minua."

"Mutta minun tähteni?"

"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta."

"Silloin johdatatte minut epätoivoon… Työnnätte minut käyttämään heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni valloilleen?"

"Sire, minä esitän teille järkeä."

"Järkeä?… Sisareni, minä en enää ole järjilläni."

"Sire, ajatelkaa toki…"

"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki toivoni on teissä."

"Oi, sire, te itkette?"

"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."

Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki todellakin kiukusta ja häpeästä.

Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.

"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani. Puhukaa, sire."

"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"

"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."

"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"

"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.

Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti sen suudelmilla.

"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"

"Minä pidän hänet talossani."

"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."

"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."

"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta, Henriette?"

"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"

Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.

Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi:

"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen."

Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.

Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.

— Kuningas on itkenyt, — ajatteli Malicorne.

D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.

"Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta."

"Minkätähden?"

"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan. "Menkää sire, menkää." — Mordioux! — ajatteli hän — joskin kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!

170.

Nuoren kreivittären nenäliina.

Madame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään.

Kuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut.

Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen. Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia kuninkaan tielle.

Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava liehittelemään kälyänsä, — tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo. Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi, kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; — neiti de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa puhutella tyttöjä.

Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua, jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä, ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan. Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea. Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen, kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.

Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen nenäliinansa haastoi tämä silmillään: — Pankaa kirje tuohon.

Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen nenäliinan arvokkaine talletuksineen.

Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:

"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta."

Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.

"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi prinsessa.

Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää runoelmaa.

Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.

Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja sydämessä.

Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti tiehensä.

Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.

"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo pudottamasta siitä mitään sisältöä."

Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.

Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.

Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:

'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'

— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli kuningas. — Tässä on joku erehdys. "Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut…"

Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien väliin."

"Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli vain yksi nenäliina, ja se on tässä."

"Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja kirjelappunsa."

Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli jälkikirjoitus:

'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin vähän on lähetyksenne arvoinen.'

— No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! — päätti hän ilahtuen. "Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?"

"Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti.

"Tulkoon tänne."

Malicorne astui sisälle.

"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen.

"Niin, sire."

"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?"

"Minäkö, sire?"

"Niin, te."

"En suinkaan, sire, en suinkaan."

"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin."

"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy."

Kuningas rypisti kulmiaan.

"Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee teitä sanantuojakseni?… Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian, monsieur."

"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki."

"Nenäliinan… Minkä nenäliinan?"

"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni, varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, — niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja silloin näin jotakin valkoista lattialla."

"Ah!" äännähti kuningas.

"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos. Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen teidän majesteettianne uskomaan sanani."

Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.

"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te voitte luottaa ystävyyteeni."

Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.

Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle, joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.

Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen ihmistuntija.

171.

Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.

Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen pahantuulisuus oli pysyväistä.

Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.

Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.

Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita, hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.

Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen, kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran. Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden vallassa.

Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:

"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?"

"En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä sentään näy kaatuneen?"

"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla tavoin virua pensasrivin alla."

"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule varoneeksi."

"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle."

Ludvig säpsähti huomaamattomasti.

"Miten niin?" kysyi Manicamp.

"Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.

"Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin.

Kuningas heristi korviaan.

"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan."

Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.

"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne.

"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen.

"Madamen ikkunoista."

"Ohhoh!"

"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä naikkosia."

"Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp.

"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita kahta ikkunaa?"

"Näen kyllä."

"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?"

"Mainiosti."

"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri ikkunalaudan alle!"

"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais asu hänen kanssaan?"

"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo, johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."

Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.

Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin, suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.

Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja. Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti odottelevaan Malicorneen päin.

"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.

"Minäkö, sire, — puhuinko minä tikapuista?"

Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen muististaan häipyneitä sanoja.

"Puhuitte… yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."

"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille, ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan pakinaamme."

"Ja miksi olisitte vaiennut?"

"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne unohtanut… miesparka!"

"Hänelle ei tule mitään… Mutta millaiset tikapuut ovat?"

"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?"

"Kyliä."

"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire."

"Pensastossako?"

"Aivan."

"Näyttäkää ne minulle."

Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.

"Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän.

"Vetäkää ne vähän ulommaksi."

Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin niiden vieressä.

"Hm!" virkahti hän… "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan pituiset?"

"Niin, sire."

"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi."

"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä vertailu auttaisi paljon."

"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset."

"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin kuitenkin valmis lyömään vetoa."

Kuningas pudisti päätänsä.

"On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire, että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea."

"Se on totta, sen kyllä voi tietää."

"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata."

"Totta kyllä."

Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli, saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten kanssa.

Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.

Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät. Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.

Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa kysellen mitä oli tekeillä.

Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.

Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka, että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.

Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la Vallièrelle tuottanut.

Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.

Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin. Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen pakeille.

"Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä.

"No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä.

"Mitä, nukutko sinä?"

"Tietysti."

"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä."

"Millaista surua minä sitten tunnen?"

"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?"

"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja paikan kuninkaan luona."

"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu."

"Oh, kyllä se on totta."

"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa minuutissa."

"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään melua."

"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää ajaa sinut luotansa."

"Jo käsitän."

"Se on hyvä."

"Mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä suurempaan epätoivoon kuin te molemmin."

"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen."

"Niin, mutta mihin?"

"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?"

"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa."

"Totta kyllä."

"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä."

"En unohda sitä."

"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin."

"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen."

"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen."

Ja he erkanivat.

172.

Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.

La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.

Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista, jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan, ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot. Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia tai linnoitusmuurien korkeussuhteita.

La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta, mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.

Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta Malicorne oli kadonnut, — tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa lomitse ja kierivän lattialle.

Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri sen auki ja luki:

'Mademoiselle!

Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa:

Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta.

Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, — rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas.

Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne Malicorne.

Olkaa hyvä ja kyhätkää vastauksenne tähän samaan kirjeeseen.'

"Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!" huudahti la Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään, jonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä.

Malicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin vastatakseen:

— Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele.

Tyttö hymyili epäilevästi.

— Ei, ei, — vakuutti toinen eleillään, — kyllä päässäni on kaikki ruuvit paikallaan.

Ja hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten nopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä:

— Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Jos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi täyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen:

"Puusta."

Sitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi:

"Kymmenen askelta."

Sen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti ja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti hänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja pudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri laakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi hypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de Saint-Aignanin huonetta kohti.

Kreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman likeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin paremmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria samassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä läheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen majesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä. Parhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä toivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä sen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli hän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut hänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään.

Malicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään vaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja kun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin mahdollisuuksia.

Kreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana.

"On suuri", vastasi vieras.

"Ahaa!" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin; "mitä onkaan tapahtunut?"

"Neiti de la Vallière on muuttanut."

"Mitä ihmettä?" kummeksui kreivi suurin silmin.

"On vainkin."

"Hänhän asui Madamen luona?"

"Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet kamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä."

"Mitä! Täällä?" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti sormellaan yläkertaan.

"Ei", selitti Malicorne, "tuolla". Ja hän viittasi vastapäisen rakennukseen.

"Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni yllä?"

"Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin luonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla."

De Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen kuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin.

"Monsieur", huomautti Malicorne, "pyydän saada vastata ajatukseenne."

"Mitä! Ajatukseeni?…"

"Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt tarkoitustani."

"Sen tunnustan."

"No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet ovat Madamen seuranaisten asuntojen alla."

"Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa."

"Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa, että herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne parihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la Vallièren asunnon alla."

"No, entä sitten?"

"Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa haavoittuneena Fontainebleaussa."

"Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!"

"Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin oivaltaisin asian heti paikalla."

"Ja mitä tekisitte?"

"Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on jättänyt tuolla tyhjiksi."

"Mitä ajattelettekaan!" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti; "hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, — etuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja pääreille… Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun huomauttaa, että te olette järjiltänne."

"Monsieur", vastasi nuori mies vakavasti, "te teette kaksi erehdystä: nimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa." Vetäen taskustaan paperin hän lisäsi; "Kuunnelkaa minua vielä hetkinen, ja sitten näytän teille tämän."

"Mielelläni", mukausi de Saint-Aignan.

"Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti silmällä Io-luonnotarta."

"Niinpä kyllä."

"Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua kaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi hänelle tätä etua."

"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni, herra Malicorne."

"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo kaksi rakastavaista?"

"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!"

"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan kuninkaallista kiitollisuutta?"

"Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle kallisarvoinen."

"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi."

"Mikä tämä on? Pohjapiirros?"

"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne."

"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la Ferté, Dangeau."

"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen."

"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan epäluuloisesti.

"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä, kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista herroista."

"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?"

"Pardieu, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!"

"Kaunista lähentelyä… eri huonekerroissa ollen."

Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.

"Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain yksinkertainen puulattia."

"No?"

"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian."

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.

"Mikä nyt?" kysyi Malicorne.

"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur."

"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku toimenpiteeltä."

"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa."

"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?"

"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että koko linna kajahtelee?"

"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin."

"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte ajatukseni sekaisin!"

"Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta olette puhkaissut laipion — suvaitsettehan kuunnella?"

"Kyllä."

"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen."

"Mutta ne portaathan nähdään?"

"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta makuusijan alla."

"Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.

"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään sitä hänelle."

"Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan, "minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!"

"Tahdotteko siis sitä käyttää?"

"Tahdonko muka! Se on selvä!"

"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin."

"Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä, tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua toisinaan ystäväkseen, — ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin herra Malicorne."

"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen.

"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!"

"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen palvelijansa."

"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat aateliskirjan."

Malicorne kumarsi.

"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan.

"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa."

"Riennän heti hänen puheilleen."

"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme."

"Milloin hän voisi jo tulla?"

"Tänä iltana."

"Älkää unohtako varokeinoja."

"Tuon hänet luoksenne side silmillä."

"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut."

"Ilman vaakunakuvia."

"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu."

"Hyvä on, herra kreivi."

"Mutta la Vallière…? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?"

"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa."

"Sen uskon."

"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas."

"Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan.

"Niin, toivokaamme", toisti Malicorne.

"Minä lähden siis kuninkaan luo."

"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne."

"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?"

"Kello kahdeksalta."

"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?"

"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu suoritettava. Yö ja osa huomispäivää — oikeastaan on laskettava kaksi päivää portaineen."

"Kaksi päivää, — se on pitkä aika."

"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen pääsytien olla siistissä kunnossa."

"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on muutto valmis."

173.

Soihtukulkue.

Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin askeleensa de Guichen parihuoneisiin.

Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa etua asunnonvaihdossa.

Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.

Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan aivan hengästyksissään astui herransa eteen.

"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan, jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut tu quoque.

"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani, päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."

"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."

"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."

"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih, tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään. Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut lupaakaan pyytämättä."

De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.

"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.

"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."

"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV.

"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta…"

"Mutta…?"

"Minä toivon niin."

"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin."

"Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa, että huomisesta alkaen…"

"Huomisesta, sanot?"

"Niin, sire."

"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?"

"Palvellakseni teitä paremmin."

"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?"

"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?"

"Tiedän."

"Silloin tiedätte, mihin minä muutan."

"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä."

"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria? Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen…"

"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?"

"Juuri niin, sire."

"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus, ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle, josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle."

"Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne hyväksi tehdä."

"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan, minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen asti… Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys."

"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota kärsimättömyyttä kelpo ajelulla."

"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme hänestä."

"Ei niin, sire, minä jään."

"Kenen kanssa minä sitten lähden?"

"Naisten kanssa."

"Ma foi, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!"

"Täytyy, sire."

"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa. En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten sitä enää tee, ja minä pidän valani."

"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon."

"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan."

"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä, ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi."

"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan."

"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle."

"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin kyetä hallitsemaan itseäni?"

"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon."

"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana… Tänä iltana ajan soihtujen valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?"

"Mainiosti."

"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta."

"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken."

"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?"

"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa, että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa avata sen ylen leveäksi."

"No minä jätän asian sinun huostaasi."

"Siinä teette oikein."

Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan suunnitellusta ajoretkestä.

Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.

Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:

"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais."

La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen ilmeen.

"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.

"Niin, tietysti."

"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia teille tarjota."

Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:

'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'

Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.

Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.

Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä ponnisteli Madamen luo.

"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la Vallièreksi."

Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei ollut vakavaa laatua.

"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan sijaani…"

Madame rypisti kulmiaan.

"Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais.

"Ja miksi ette?" kysyi Madame.

"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä vuorolleni."

"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään.

"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen, lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ."

"Oh, oh, — ajatteli Madame, — tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan luonnolliselta!"

"Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la Vallièrelle."

Madame oli vaiti.

"Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti hän.

Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.

"Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?"

"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi, en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme oikein ikävissämme'."

Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.

— En annakaan niiden pettää itseäni, — ajatteli Madame. Ja hän teki varman päätöksensä.

"Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa."

"Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän korkeutenne…"

"Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne."

Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee", oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi kirjoittanut lyhyemmin.

— Tällä tavoin, — ajatteli Madame, — pidän häntä silmällä matkan varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!

La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.

Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.

Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies ryhtyi innokkaan työhönsä.

Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.

Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin katon nurkkaan.

Syy siihen oli seuraava:

Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon, joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät saumat.

Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat, jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.

Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.

Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut kreiville ikuista kiitollisuutta.

Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa kuukaudessa.

Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.

"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.

"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.

"Te!… te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta. "Mutta missä sitten olette?… Tekö, sire?"

"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.

La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.

174.

Ilmestys.

La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään yliluonnollinen näky.

"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni silmillä yhtä selvästi joka hetki."

"Ja se merkitsee, Louise?"

"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä ajattelematta."

"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."

La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:

"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi meille olla miksikään hyödyksi?"

"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."

"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö, sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."

"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut. Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."

"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys kuitenkaan juuri sääli."

"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni…? No, puhuppa, selitä tarkoituksesi!"

"Tarkoitan, että täytyy, ah…! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin kova sana…"

Ludvig hymyili.

"No?" rohkaisi hän.

"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä, käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme tuottama onni."

"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."

"Keino… vieläkin?…"

"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"

Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise vienosti puristi.

"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi, koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"

"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen pelosta."

"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin alempana oleviin huoneisiin."

"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.

"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"

"No, kreivi de Guichelle."

"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."

"Dianko totta!" huudahti la Vallière.

Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä laajentuneessa sydämessä.

"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."

"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli muistuttaa.

"Miksi et voi, Louise?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."

"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.

"Oi, uskothan toki sanaani?"

"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla, puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."

"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"

"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan, mutta minulle te ette ole kuningas."

"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni? Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"

"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."

"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."

La Vallière ei vastannut mitään, — silmäili vain Ludvigia tuolla kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:

"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."

"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan, jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."

"Oikeinko totta, sire?"

"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?…"

"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."

"Vieläkö jotakin, Louise?"

"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun, sire."

"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"

"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."

"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.

"Epäilemättä; miettikää, sire."

"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo keksinyt aiheen."

"Siis, sire…?" virkahti la Vallière hymyillen.

"Huomisesta alkaen, jos suvaitset…"

"Huomisesta?"

"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului käytävästä askelia.

"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee, kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."

Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän taakse.

Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää, että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de Saint-Aignanin luo.

Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.

"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme vakaasti, jos tahdot."

Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta "vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.

"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"

"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."

"Minkä niin?"

"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa? Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen, sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."

"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen oikkuihinsa."

"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."

"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."

"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä tulvalla tarkoitan?"

La Vallière kätki kasvot käsiinsä.

"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."

"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan, joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.

"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi puolitiessä."

"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä on?"

"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on oikeuksia sinuun."

La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.

"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."

"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.

"Ellen erehdy, on hän Englannissa."

"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.

"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano."

"Kyllä."

"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin, joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva kuninkaallinen linna!"

"Ja sitten?"…

"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."

"Niin on."

"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun tähtesi."

"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.

"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä lukevinani…"

"Olit siinä lukevinasi…"

"Ehkäpä erehdyin."

"Mitä?… Sano!"

"Bragelonnen nimen."

La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.

"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä, "häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat. Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä tästä tulee?"

Montalais siirrähti lähemmäksi.

"Dame, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.

"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein, kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt, enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."

"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin hyvä puolustus."

"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu, Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan nykyisessä asemassani?"

"Kysyhän selvemmin."

"Mitäpä minä sanoisin?"

"Eikö siis mitään erityisempää?"

"Ei", virkahti Louise kummastuneena.

"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"

"Niin."

"Herra Raoulin suhteen?"

"En muusta."

"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.

"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun — pitääkseni hänelle antamani lupauksen — mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko yhä kuningasta?"

"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise, sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"

"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta voin kunniallisemmin selviytyä."

"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut pulaan, niin ei vieraan neuvo — kaikki on rakastuneelle sydämelle vierasta, — ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä toistaa: tahdotko, että autan sinua?"

"Oi, kyllä."

"Hyvä, siinä kaikki… Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme tuumasta toimeen."

"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä, "kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"

"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni…"

"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"

"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista palveluksista."

"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"

"Tietysti. Valitatko sitä?"

"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.

"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."

"Sinä siis avustelet minua?"

"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia palveluksia."

"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen Montalaisia suurin, kummastunein silmin.

"Dame, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme paljon muuttuneet."

"Miten niin?"

"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan toisena kuningattarena?"

La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"

Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!"

Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne odotteli häntä.

175.

Kreivittären muotokuva.

Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.

Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä. Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut tehtävästä.

La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli käytettävä ovena.

"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.

Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä. Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta. Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä vieraskäynnistä.

Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:

"Sire, miehemme on tullut."

La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.

"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."

La Vallière punehtui.

"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin, vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."

Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä. "Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.

Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä. Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.

Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle, värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa, tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.

Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, — siinä oli viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä, samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.

Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja runollisia piirteitä, — helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen esittäjä.

Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de Saint-Aignanin.

"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.

"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan tavoittamaan ollessani poissa?"

"No, mitä siitä?"

"Miten minun silloin käy?"

"Te olette kovin arka, Louise!"

"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"

"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää jättämättä."

"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei saisi uskoa minua."

"Huomiseen, Louise."

Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän sitten lupautui:

"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."

Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa näkyvistä.

"No, mitä sanotte, sire?…" kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.

"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."

"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?" tiedusti kreivi hymyillen.

"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin janottaa."

"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on aseman tällaiseksi sovittanut."

"Oikea huomautus."

"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja odottaa."

"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"

"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."

Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.

"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"

"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä, keksi varmasti jotakin!"

"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."

Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan menemään.

Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.

Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.

"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"

"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"

"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"

"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."

"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"

"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut…"

"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"

"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan ohjeita?"

"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette saapuvilla?"

"Ihan ehdottomasti."

"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"

"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"

"No, kyllä sitten ymmärrän, pardieu, että hänen majesteettinsa on nyreissään."

"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu? Mitä hittoa!"

Malicorne raapi korvallistaan.

"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.

"Kello kaksi."

"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"

"Puoli kahdesta saakka."

"Kah, vai niin!"

"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta sellaisessa asiassa!"

Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.

"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello kahdeksi?"

"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa minuuttiakaan."

Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.

"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."

"Niinkö vaaditte?"

"Minä rukoilen."

"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on hiukan paremmin tyytyväinen…"

"Huomenna hän jo tuleekin."

"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi…"

"Ventre saint-gris, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka! Tottahan toki!"

"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä — välttämätöntä tehtävää."

"Ohhoh!"

"Pariksikymmeneksi minuutiksi."

"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?" huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.

"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui Malicorne vetäytyen ovea kohti.

"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa — minä alan jo ymmärtää. Entä maalari, maalari?"

"Ka, hän — hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."

"Puoli tuntia, arvelette?"

"Niille vaihein, niin."

"Minä teen kuten sanotte, monsieur."

"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten hiukan kuulustamaan huomenna?"

"Mielihyvin."

"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."

Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.

— Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, — tuumi de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.

176.

Hampton Court.

Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan ritaripoloiseen.

Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista. Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.

Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.

Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen minäkin."

Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.

Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin. Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin. Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa, vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.

Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta linnaa katsellessakin.

Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta muistuttavine sisempine suihkulähteineen, — Hampton Court on suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän, jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle I:n vangittuna Hampton Courtiin.

Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.

Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, — eivät isot lehmukset, jotka taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, — mikään tällainen ihanuus ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin palatsissa.

Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä, jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa, jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet, ahnaat ankat — poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja — pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit. Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan. Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.