SISÄLLYS: (continued 14)

D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän hillitsi tarmokkaan eläimen — ihmismetsästykseen osallisen toverinsa — vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.

Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla. Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa suunnassa maantielle päin.

D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.

D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan. Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon. Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa; tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä välille.

— Oh, — ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, — Fouquet ei vilistä millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!

Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.

Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.

D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.

— Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, — ajatteli muskettisoturi.

Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman päähän Fouquetista.

— Rohkeutta, — tuumi muskettisoturi, — rohkeutta! Ehkäpä valkoinen hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.

Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas vähitellen matkaa.

D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta hänen ratsunsa kiihtyi yhä.

"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo, mordioux, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"

Fouquet ei vastannut.

"Kuuletteko minua?" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa harhaan.

"Pardieu!" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.

D'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen ohimoihinsa, silmiinsä.

"Kuninkaan lähettinä!" hän kiljaisi toisen kerran. "Pysähtykää, tai pudotan teidät pistoolin laukauksella."

"Tehkää niin", vastasi Fouquet yhä lentäen.

D'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen että lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.

"Teillä on myöskin pistoolit", huusi hän; "puolustautukaa!"

Fouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania suoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa, pistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä askelta.

"Mordioux", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan! Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten on?"

"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."

Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.

"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.

Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.

"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.

"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.

Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi etääntymään.

Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle. Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi valkoista hevosta.

"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.

Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan sortui maahan.

— Olen häväisty, — ajatteli muskettisoturi, — olen kurja nahjus. "Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne, jotta ammun pääni puhki!"

Fouquet alkoi jälleen kiitää.

"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä. Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"

Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.

D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.

Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta purskui vaahdon mukana suusta.

D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:

"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme kumpikin tehneet velvollisuutemme."

Fouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:

"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska olette pyörtymäisillänne?"

"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.

Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.

Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen huultensa väliin.

D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin silmin.

Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen sanomattoman lempeästi.

"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"

"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi, herra d'Artagnan."

"Minkä, hyvä Jumala?"

"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.

"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa sen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt."

"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!" surkutteli muskettisoturi.

"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme mieluummin yhdessä selkään."

"Koettakaamme", suostui kapteeni.

Mutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella taakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia minuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen, jonka luo se oli ehtinyt.

"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely", ehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.

"Mordioux!" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän pakahtumaisillaan. "Häijy päivä!"

He etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut saattajineen odottivat.

Kun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka loi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV:n puolesta:

"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole teidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?"

"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle."

"Nerokasta!"

"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa", huomautti d'Artagnan.

"Puhua teille!"

"Niin… jos tahdotte."

Fouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.

"Vain yksi sana", virkkoi hän. "Talletatteko sen…?"

"Kyllä sen teen."

"Sanotteko sen, kelle tahdon?"

"Minä sanon."

"Saint-Mandé!" äännähti Fouquet hiljaa.

"Hyvä. Kelle?"

"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille."

"Se hoidetaan."

Vaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.

247.

Suurmiehen seuraaja.

Kello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki työhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin ovesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert istuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko aamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun Ludvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:

"Mistä siinä on puhetta?"

"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta", vastasi de Brienne nousten.

"Vai niin!" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.

Viitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli tuntinsa.

"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?" kysyi hallitsija.

"En vielä, sire."

"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut."

"Ei vielä, sire."

"Kummallista!" mutisi kuningas. "Kutsukaa herra Colbert."

Intendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä hetkeä.

"Herra Colbert", sanoi kuningas kiihkeänä, "olisi toki saatava selville, mihin herra d'Artagnan on joutunut."

"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?" kysyi Colbert tyynellä äänellään.

"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?" vastasi Ludvig närkkäästi.

"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle."

"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille."

"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni tehdä suoranaisia päätelmiä."

Samassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi ääni kuin kuninkaan.

"D'Artagnan!" huudahti kuningas ilostuen.

Kalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:

"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun muskettisotureilleni?"

"Mitä määräyksiä?" oudoksui kuningas.

"Herra Fouquetin asunnon suhteen?"

"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä", vastasi Ludvig.

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. "En ole erehtynyt; siinä oli tämä herra säätäjänä", ja hän viittasi Colbertiin.

"Mistä säännöksestä on kysymys?" tiedusti kuningas.

"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja virkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta auki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. Mordioux, se oli villin riivaannusta!"

"Monsieur!…" huudahti Colbert hyvin kalpeana.

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko, ainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani; mutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille hänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole mitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" jupisi kuningas.

"Se on nöyryyttävää", pauhasi muskettisoturi; "sotilaani ovat häväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain kätyreitä, mordioux!"

"Mutta missä vika? Kertokaa!" sanoi kuningas käskevästi.

"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole kyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole tiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin esimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, — tämä herra on lähettänyt herra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan kotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on käännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta saakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella heidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa, joutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? Mordioux, kuningasta me palvelemme, emmekä herra Colbertia!"

"Herra d'Artagnan", lausui kuningas ankarasti, "muistakaa, että minun läsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella."

"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."

"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin, "vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä, niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt, kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."

"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.

"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin, — ja jos minulla — mistä Jumala varjelkoon! — olisi niin kiittämätön herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."

Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa olikaan.

Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin pyytääkseen lupaa saada poistua.

Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän. Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.

D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.

"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte sitten levätä."

D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan, kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan ja astui ulos kirvelevin sydämin.

Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui lauhkean sävyn ja lausui säveästi:

"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee, tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne, sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu, joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut herra Fouquetin."

"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.

D'Artagnan silmäili kuningasta.

"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"

"Niin; no?"

"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi valtaansa."

Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi, mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon, takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.

Kapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti tarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.

"Tästä johtuu, sire", lopetti soturi, "että ainakin minun silmissäni mies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla kuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän, mitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'. Olkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen vain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, — joskin oikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on. Siihen se asia päättyy minun puolestani."

"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?" kysyi Ludvig tuokion äänettömyyden jälkeen.

"Herra Fouquet, sire", vastasi d'Artagnan, "istuu siinä rautahäkissä, jonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta kiidättää häntä parhaillaan Angersiin."

"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?"

"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi perille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että vastikään jo kysyitte minua… Ja oli minulla toinenkin syy."

"Mikä siis?"

"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt pelastautua."

"Mitä ihmettä?" huudahti kuningas hämmästyksissään.

"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on kuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen kömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä."

"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?" kivahti kuningas laskien käsivartensa rinnalleen ristiin; "lausutaanko tuollaista luonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista ajatelleeksi?"

"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan luovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte saada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla ristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä."

"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."

"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire", vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."

Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella, kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen palveluksessaan ja jättänyt hänet, — luutnantti, jonka hän oli uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi, urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.

Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.

"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen, Colbert?"

"Niin, sire."

"Mitä siitä oli tuloksia?"

"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi Colbert.

"Katsastan niitä piakkoin… Nyt annatte minulle kätenne."

"Käteni, sire?"

"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan, d'Artagnan", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka virkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, "te ette tunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija toisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään luottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies."

"Sire!" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.

"Ymmärrän minkätähden", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; "hän oli kateellinen?"

"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet."

"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme", murisi muskettisoturi tuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.

Mutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan toisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän näytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen silmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan etevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin mieleltään.

Colbert puristi hänen kättään.

"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa osaa arvioida miehiään", hän lausui. "Se kiivas vastustus, jota olen tähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen — en ihmisten häviötä tavoitellen — todistaa, että silmämääränäni oli suuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden tuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te saatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja jollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja onnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän arvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur."

Tämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä hyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti hyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.

Nähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he poistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti kapteenin ja sanoi hänelle:

"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole heti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?"

"Herra Colbert", vastasi muskettisoturi, "auringon häikäisy estää näkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee ympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen aseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin korkealta suistui epäsuosioon?"

"Vainoisinko, monsieur?" haastoi Colbert. "Oh, monsieur, minä en ole häntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni järjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja etenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti ajatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan minun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä kolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla vilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia, hankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani aluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin kansojen keskuudessa, — edistäväni kirjastojen ja akatemiain toimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja varakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia vastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen, Ranskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan: 'Laupeutta!'"

"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa nyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan alennukseen tuominnut."

Colbert pudisti päätänsä.

"Monsieur", hän väitti, "tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia; kuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan, — sitä ei minun tarvitse teille selittääkään."

"Hän tyrtyy piankin, unohtaa."

"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan… Kah, kuningas kutsuu antaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut vaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa."

Kuningas tosiaan huusi sihteereillensä.

"Onko herra d'Artagnan siellä?" hän tiedusti.

"Tässä olen, sire."

"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille, heidän ollakseen Fouquetin vartiona."

D'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.

"Ja Angersista", jatkoi kuningas, "vanki siirrettäköön Parisin Bastiljiin."

"Te olitte oikeassa", supatti kapteeni ministerille.

"Saint-Aignan", määräsi kuningas edelleen, "te hakkautatte maahan jokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa."

"Entä minä, sire?" tiedusti kreivi.

"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen."

Kreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi niinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.

"Monsieur", hän käski, "te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne Belle-Isle-en-Merin saariläänityksen."

"Kyllä, sire. Yksinkö?"

"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi, jos paikkaa yritetään puolustaa."

Mielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.

"Sellaista on nähty", sanoi kuitenkin d'Artagnan.

"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani", vahvisti kuningas, "enkä tahdo enää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää, monsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia."

Colbert lähestyi d'Artagnania.

"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan ulottuviinne", hän huomautti.

"Miksi vasiten asetatte ehdon?"

"Syystä että se on vaikea."

"Ohoo! Missä suhteessa?"

"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne miehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli."

D'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen, jonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos vastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi tuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai pakolaisiin nähden sillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut säästää.

— Colbert oli oikeassa, — ajatteli d'Artagnan; — marskinsauvani maksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut ja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen käden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville asiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille maksaa ainoatakaan höyhentä!

Siten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston, laivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.

248.

Saarelle saarretut.

Satamapadon äärimmäisessä päässä — kävelypaikalla, jota iltaisin pieksi meren raivokas vuoksi, — asteli kaksi miestä toistensa käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka vielä punoitti kuin jättiläis-arina.

Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.

Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä, herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden häviöön.

"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle, tämä on omituista, — tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua, sen sanon."

"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on todella jotakin merkillistä."

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista aluksista?"

"Olen sen havainnut kuten sinäkin."

"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä lähetin toisia etsimään…"

Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.

"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat aluksemme…?"

"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.

"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.

"Hukassa!… Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa, Aramis? Miksi olisimme hukassa?"

Aramis puri huultansa.

"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa…"

"Häh?"

"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle, niin emme voisi."

"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia — kaunista Ranskaani. Täällä emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"

Aramis huoahti hiljaa.

"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."

"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"

"Mikä toimintaohje?"

"Parbleu, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut: että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."

"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.

"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."

Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen tunkea taivaanrannan taakse.

"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"

"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."

Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten pahantuulisena jotakin.

Aramis pysähdytti urhean soturin.

"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja reippaita, ne kaksi muuta ja me — muistanet, Portos, että jos meillä silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"

"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"

"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle, Portos?"

"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."

"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.

"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme, jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, — tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi palata Ranskaan, eikä olisi venettä…"

"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni? Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"

"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."

"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi teettää lautta…"

"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun sellaiseen?"

"Kanoottiin!… kanoottiin!… Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin, keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."

Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja pysähdytti ystävänsä.

"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni, Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään, käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."

"Portos…" virkkoi Aramis hämmentyneenä.

"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?…"

"Niin", myönsi Aramis.

"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä englantilaisille. Sekin on selvää."

"Niin."

"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa, palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."

Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.

Portos pidätti häntä käsivarresta.

"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä mitään vahviketta, — ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja, vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin, katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle, — tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni, mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"

Piispa kohotti päätänsä.

"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut, kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"

"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.

"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin saamme uutisia!"

"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"

"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala, se on laivasto! Voi hyväinen aika!"

"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana, vaikka varmuutta teeskennellen.

"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe, ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"

"Ne tulevat Loirelta… niin."

"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten naiset ja lapset jo rientävät laiturille."

Iäkäs kalastaja asteli ohitse.

"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.

Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.

"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston kuljetusaluksia."

"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen tiedätte?"

"Lipusta."

"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"

"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään tavallisesti sotaväen kuljetukseen."

"Ah!" virkahti Aramis.

"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja, Aramis?"

"Se on luultavaa."

"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."

"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet Pariisin tietä?"

"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."

Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."

"Hälytys?… tarkoitatko todellakin?"

"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.

"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä mene, rakas ystäväni."

"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä, mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.

Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin suuri kello moikui.

Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina, kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:

"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."

"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.

"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"

"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä tuo laivasto kuuluu?"

"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen pysähdyttämänä.

Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.

Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.

Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin tykinkantaman päähän sieltä.

Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja näkyi pyytävän puhutella jotakuta.

Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli lähettänyt kadonneita pursia etsimään.

Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.

Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.

"Kah, mitä, — Jonathas! Kenen puolesta tulet?"

"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."

"Kuka sinut otti kiinni?"

"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."

"Kyllä. Ja sitten?"

"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."

"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.

Jonathasin silmät kävivät suuriksi.

"Jatka", pyysi piispa.

"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna siepattuihin."

"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.

"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.

Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.

"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.

"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."

— Siinäpä sekava vyyhti, — ajatteli kunnon Portos.

Aramis näytti miettiväiseltä.

"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"

"Niin, monseigneur."

"Kuka on johdossa?"

"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."

"D'Artagnanko?"

"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.

"Se taisi olla hänen nimensä."

"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"

"Niin, monseigneur."

"Lähentäkää tulisoihtuja."

"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.

Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:

'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet lähetettäisiin Bastiljiin.'

Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.

"Mikä on?" kysyi Portos.

"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"

"Sano minulle, Jonathas."

"Monseigneur!"

"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen ylhäisyyttänsä."

"Missä puhutella?"

"Laivansa kannella."

"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.

"Hänen laivassaan?" toisti Portos.

"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät laoksensa."

"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"

Aramis hillitsi häntä.

"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"

"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.

"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."

"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin kutsuu…"

"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"

"Ah, tosiaan… mutta hänen käsialansa…"

"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."

"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."

Aramis vaikeni.

"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei tarvitsekaan mitään tietää."

"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.

"Sinä palaat kapteenin luo."

"Ymmärrän, monseigneur."

"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."

"Minä käsitän", hymähti Portos.

"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle…"

"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."

"D'Artagnaniako vastaan?"

"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas, lähde."

"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.

"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."

"Hoo, kyllä minä kuuntelen, pardieu! Ei siitä pelkoa!"

"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.

"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"

Ruuhi lähti laivaa kohti.

Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.

249.

Aramis selittää aseman.

"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen, mutta samalla se valaisee sinulle paljon."

"Mielelläni koen yllätyksiä", lausui Portos hyväntahtoisesti; "älä siis lainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan puhu mutkattomasti."

"Se on vaikeata, Portos, se on… vaikeata, sillä minun täytyy totisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu merkilliseksi, eriskummaiseksi."

"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua päivät pääksytysten. Annahan tulla vain, — ja maltas, mieleeni juolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden tavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään."

"Se on hyvä."

"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?"

"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, — jos tuolla tavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani kuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen, vaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin tunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle, jalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä sinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa ystäväni."

"Sinä pettänyt minua?"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?"

"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi."

"Niin ollen", sanoi Bracieuxin kelpo herra, "sinä olet tehnyt minulle palveluksen, ja kiitän sinua siitä, — sillä jos sinä et olisi minua pettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten olet minua pettänyt? Sanohan."

"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV tällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa."

"Vallantavoittajaa!" kertasi Portos otsaansa hieroen; "se… En oikein käsitä."

"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan kruunusta."

"Aivan niin!… Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?"

"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan."

"Siitä johtuu…"

"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka."

"Jo nyt otti lempo!…" lausui Portos ylen pettyneenä.

"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme pelastuskeinon, usko minua."

"Siitä en ole raskaalla mielellä", vastasi parooni; "minuun vain koskee tuo kurja kapinoitsijan nimitys."

"Kah, mitä nyt siihen tulee…"

"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo…"

"Vallantavoittaja sen aikoi antaa."

"Se ei ole samaa, Aramis", lausui Portos majesteettisesti.

"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi tullut prinssi."

Portos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.

"Siinä kohden", hän jatkoi, "sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi minut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen lukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi, hyvä Aramis."

"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi."

"Niinpä siis", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön, "minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?"

"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan koko harhaannuksen omakseni."

"Älä sellaista…"

"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään väärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt mitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko hankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa kehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä tulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut itsekäs, rakas Portos."

"Siinäpä sanot hyvin", lausui Portos, "ja kun olet toiminut yksinomaan etuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän ihminen luonnollisesti hoivailee!"

Ja tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti likisti ystävänsä kättä.

Toverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä pieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle sydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn loistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja tarmokkaalla puristuksella.

"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme", aloitti Portos jälleen. "Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta luulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se valtiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä huomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme."

"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen selostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen murtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken harkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta, johon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein asema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen minä, minä yksin, — olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet ollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät takaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää minkäänlaista vastusta."

"Niinkö luulet?" äännähti Portos.

"Olen siitä varsin varma."

"Mutta minkätähden siis" — näin haastoi Portoksen terve järkevyys — "jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon kanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä? Yksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille: 'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa; avaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'"

"Kah! Siinäpä se!" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.

"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?"

"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin, että meidän on pakko puolustautua."

"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan? Hassutusta! Kelpo d'Artagnania…"

Aramis pudisti päätänsä toistamiseen. "Portos", hän sanoi, "kun olen käskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, — kun olen määrännyt hätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä niin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, — niin se ei ole tapahtunut tyhjän takia."

"Mitä tehdä?"

"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut."

"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua: aluksella vain matkalle Ranskaan, missä…"

"Rakas ystävä", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen, "älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme miehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta huudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa tarkkaavaisuutta!"

"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan", virkkoi parooni ukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.

"Niin, minä kylläkin", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi hypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku puistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään liikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli d'Artagnania ihan kintereillä.

Kapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki samaten.

"Käskekää väkenne peräytyä", huusi d'Artagnan Portokselle ja Aramikselle; "vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle."

Portos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan kääntyi saattajansa puoleen ja lausui:

"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä te saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin röyhkeästi."

"Monsieur", vastasi upseeri, "minä en suinkaan tahtonut esiintyä röyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen saanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne. Tehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään syrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi."

D'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset värähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni astahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin hänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi purkaukseksi.

"Monsieur", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain painokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä tuntuikin myrskyn värinää, "lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte tietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte minulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni teidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin ja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla hänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten mukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista, eikö niin?"

"Kyllä, monsieur", sopersi upseeri; "niin tietenkin, monsieur… mutta…"

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan kuumeten, "kun ilmoitin aikovani lähteä laivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en epäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?"

"Niin, monsieur; mutta…"

"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut teille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä noudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra d'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka päättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille miehelle, paha asema, monsieur, — sanon sen varoitukseksi!"

"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur", virkkoi upseeri arastellen ja melkein pelokkaasti, "niin palvelusvelvollisuutenihan…"

"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni, että minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi niihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia tai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken pyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden nousemaan noiden herrasmiesten luo… vannon kautta kunniani, että halkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi miten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja edellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni."

Upseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän vastasi yksinkertaisesti:

"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani vastaan."

Portos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan ääressä tätä sananvaihtoa.

"Varo, rakas d'Artagnan!" huudahtivat he nyt.

D'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti jalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä, seurasiko upseeri yhä.

Upseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.

Portos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen pidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan vasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:

"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin, mitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin."

"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa", vastasi peräytymätön upseeri.

"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni."

"Tiedän sen, monsieur."

"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän ohjeissanne on sanottuna."

"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne."

"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa."

"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua, monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän tähtenne menettelen kehnosti."

Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, — päättäkää siitä itse."

He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.

"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.

"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole tehnyt mitään, — eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni lisäämään.

D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui tämän kovettuneeseen sydämeen.

"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.

"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."

Raivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista viiksistään.

Aramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.

"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani tapaisin ylemmän käskijän, — salaisen määräyksen, joka riistää minulta päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän kohtalomme ilman mitään avun toivoa."

"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa, etten minä niin vain antaudu."

Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä vaiteliaisuuden.

"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani, jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, — mitä hänen ohjesääntönsä sallii ja kieltää."

"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.

Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.

"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken, "jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"

"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.

Portos ei hiiskunut mitään.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos", esitti Vannesin piispa; "hän kykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista osaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin, d'Artagnan, voit valaista asiaa."

"Hm!" hymähti kapteeni. "Tahdotko tulla, — lähdetkö matkassani, Portos? Kuningas on suopea."

"Pyydän saada miettiä", vastasi Portos ylevästi.

"Jäät siis tänne?"

"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!" huudahti Aramis vilkkaasti.

"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen", lausui d'Artagnan, "ja nyt luulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin mielessäni."

"Sanokaamme siis vain hyvästi", lopetti Aramis; "mutta tosiaankin, Portos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä."

"En!" epäsi tämä lyhyeen.

"Kuten katsot parhaaksi", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään hieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. "Mieltäni rauhoittaa kuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni."

"Katsotaanpa", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle. Tämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan vastasi:

"Juuri niin."

"Se ei petä!" huudahti Aramis ilostuneena.

"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy, Aramis."

"Oh, kyllä hoidan oman osani."

"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!" sanoi d'Artagnan upseerille. "Te olette saanut kolme ikuista ystävää."

"Niin", vakuutti Aramis.

Ainoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.

Hellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksi Belle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.

Lukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli tyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.

"Tulee toki se d'Artagnanin aatos", sanoi Aramis mietteissään.

250.

Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.

Laivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt, — ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan ryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli jälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen vapaan tilaisuuden harkita.

Aluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo järjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.

Hän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen määräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö, tykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä luutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi seisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:

"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä vankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä hyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi sikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme heidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla puolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät välttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?"

Tykistömajuri nousi.

"Monsieur", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, "mainitsitte paikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki on siis noussut kapinaan?"

D'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei ollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:

"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että Belle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat ovat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman aseellisen joukkonsa."

Majuri liikahti.

"Älkäähän keskeyttäkö", jatkoi d'Artagnan. "Aioitte sanoa, että se englantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä paikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei tällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska toispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät vain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa, sillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä. Bretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, — palvelee siihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat kaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä."

Majuri nyökkäsi.

"Siitä syystä", selitteli d'Artagnan, "minä ehdotan kutsuttavaksi tänne kaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät herrat, — kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä odottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille kunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen vastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen kanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa kuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He antautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka valloittaminen voisi käydä meille kalliiksi."

Upseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua jotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan määräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen puolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen asianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla."

Ja d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti ilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.

Upseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä toverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä kannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni näkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren lähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri veti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.

Päällekirjoituksena oli N:o 1.

"Mitä nyt vielä?" jupisi kapteeni ihmeissään.

"Lukekaa, monsieur", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen sävyssään tuntui alakuloisuuttakin.

Pahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:

'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.

Ludvig.'

D'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen veressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:

"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan."

Isku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä, että kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren lähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut epätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan Belle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen tärkeintä osaa.

"Hyvät herrat", hän virkkoi äkkiä, "koska kuningas on antanut salaisia määräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen luottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti säilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen alainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun sen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan kanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle uskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki takaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme nousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun", hän lisäsi nähdessään kaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, "että teillä ei tällä kertaa ole minulle vastamääräystä?"

Ja d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä sanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron keskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen ja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän paetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa suuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa heikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin valtuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, — anastaisi häkin, sitten kun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.

Mutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen määräyksen, joka kuului:

'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä, eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen hänestä vastuussa.'

D'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu niin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen muistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja taipumattomasta johdonmukaisuudesta.

Hän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.

— Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, — ajatteli hän, — niin kuka sen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa kuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni ei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä siis tottelekaan!

Mutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä, hän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä oli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.

Tottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.

"Monsieur", tuli upseeri hänelle lausumaan, "odotan, että suvaitsette lähteä."

"Olen valmis, monsieur", vastasi kapteeni hammasta purren.

Upseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten. Tämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.

"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"

"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri, "kuningas uskoo laivaston minun huostaani."

"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle, "tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä valtuutenne?"

"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.

"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon. Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.

"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin ystävällinen, että lähdette."

"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon musertamana.

Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.

Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa, että kuningas taipuisi.

Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.

"Ah, monsieur", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää tuntikauteen puhunut, "antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön toimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja…"

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri vedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.

"Belle-Islen pommitus on alkanut", sanoi upseeri.

Samassa vene saapui rannikolle.

251.

Portoksen esi-isät.

Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa. Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli vapaampana kuin koskaan ennen.

"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle d'Artagnanin tuuman."

"Minkä tuuman, Aramis?"

"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia on kulunut."

"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"

"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"

"Se oli selvää."

"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin yhdelle."

Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:

"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."

"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä levottomuutesi huolestuttaa minua."

"En ole levoton", väitti Portos.

"Sitten olet minulle vihoissasi?"

"En vähääkään."

"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"

"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."

Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.

"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis olevasi hukassa?"

"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä on sukuvika."

"Millainen, ystäväni?"

"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."

"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"

"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi, vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."

"Mitä se uupumus merkitsi?"

"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."

"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."

"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä Henrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."

"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui sen vuoksi?"

"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei, sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun, kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"

"No sitten?" kysyi Aramis.

"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan, sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."

Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.

"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa? Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit talon hartioillasi."

"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö, kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."

Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.

"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle, jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."

"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."

"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja sitten yön aikana ulapalle!"

"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"

"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta eivätkä huomaa pitää silmällä merta."

"Jo käsitän."

"Miten on nyt koipiesi laita?"

"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."

"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme. D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."

"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan reipastuneena.

Yhtäkkiä kuului huuto: "Aseisiin!"

Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen levottomaksi.

Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.

"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi Aramiksen.

"Laivastoko?" toisti tämä.

"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.

"Aseisiin!" huusi Aramis.

"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.

Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien suojasta.

Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin kolmessa kohdassa samalla kertaa.

"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.

"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin ampukaa!" sanoi Aramis.

Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset, jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.

Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin, taistelu alkoi melkein käsirysynä.

"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.

"Ei mikään… sääret… Se on tosiaan käsittämätöntä… Mutta kyllä ne toipuvat hyökätessä."

Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.

"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku vankikin, nopeaan, nopeaan!"

Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.

"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.

"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"

"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja kourissani en ole havainnut vikaa."

252.

Biscarratin poika.

Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis ei heitä rohkaissut.

"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."

"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.

"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."

"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."

Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui nähdessään pöytäkumppaninsa.

Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti, miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen selostuksensa.

Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään apuneuvoja.

Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.

"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen jälkeen."

Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin kasvoihin.

"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani miehiä ei silmukalla kuristeta."

"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta kätkee köysi."

"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.

Portos kumarsi.

"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.

Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen sydämelliseen rehtiyteen.

"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."

"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."

"Puhukaa", säesti Aramis.

"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan muskettisotureihin?"

"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen sanoa", vastasi Portos.

"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."

"Isänne?" huudahti Aramis.

"Tiedättekö nimeni?"

"Ma foi, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin…"

"Nimeni on Georges de Biscarrat."

"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä, Aramis?"

"Biscarrat…?" mietti piispa. "Minusta tuntuu…"

"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.

"Pardieu, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota nimitettiin Kardinaaliksi… Kuului niihin neljään, jotka tulivat miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme d'Artagnanin ystäviksi."

"Juuri niin, herra parooni."

"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."

"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.

"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun. "Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan miehen jälkeläiseen."

Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle ojensivat.

Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: — Tuossa mies, josta on meille apua.

"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu hyvältä, kun on ollut kunnon mies."

"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."

"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi perintötuttaviksi."

"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.

"Joutavia! Sanoittehan niin."

"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte noin ruman lopun, jos tahdotte."

"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.

"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä mitään halpamaista."

"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis järjestää niin, että teitä ei tavata."

"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."

"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"

"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun muutenkin mahdottomaksi."

"Kanuuna!" virkkoi Portos.

"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.

Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.

"Mitä kummaa?" kysyi Portos.

"Eh, pardieu", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"

"Mitä sitten?"

"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin, monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen saarta!"

"Niin, useastakin kohden, monsieur."

"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.

"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä ei oteta vangiksi eikä hirtetä."

Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.

Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä, joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin, hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja neuvoa päälliköiltänsä.

Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.

"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä, "suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä vangittu ja suljettu Bastiljiin."

Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä uhmalla.

"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat. "Kuolema kuninkaallisille!"

"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät, älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan. Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas, ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin nimessä."

Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja säikähdyksen sorina.

"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken niin Herran nimessä."

Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.

"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.

"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."

"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin vapautenne."

"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta…"

"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."

"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"

Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen. Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.

"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.

"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."

"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, — miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.

"Me odotamme täällä."

"Mutta, hyvä Jumala!… määräys on ehdoton!"

"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."

"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"

Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.

Aramis katseli etääntyvää miestä.

"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.

"En, totisesti!"

"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"

"Ei suinkaan, se kelpo poika."

"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"

"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen käytävän kautta!"

"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni! Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä kynsiinsä."

253.

Locmarian luola.

Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta, että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille. Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti, kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä, jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua ulapalle näin kauniilla säällä.

"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt, "me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä, joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe heitä; missä he siis ovatkaan?"

"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis. "Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti puukkonsa."

"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle puhuin!"

Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului noin kymmenen askeleen päästä.

"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.

"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on kolmantena."

"Hyvä. Onko kaikki valmista?"

"Kunnossa on, monseigneur."

"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja kantakaa tänne minun luokseni."

Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.

Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli jälleen tavallisissa voimissaan.

"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.

"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka lähetitte minulle linnasta."

"Hyvä on", äännähti Aramis.

Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia, leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen kalastajat ovat aina olleet eteviä, — turvallisia merellä ja helposti käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa trinquette, jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti raskaammaksi.

"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki, tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."

"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen, monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."

"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."

"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."

"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."

"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."

"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme ulkotietä."

"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."

"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti rantapengermän suojaan."

Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos seurasi häntä.

Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina. Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, — heränneet linnut ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.

Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.

"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan jäljille."

"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui Aramis.

"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.

"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, — koirat ovat takaa-ajossa. — Mutta — Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis äkkiä.

Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.

"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.

"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja kuitenkin nuo koirat…"

"Ne ovat voineet karata tarhastaan."

"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."

"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."

He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi, loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.

"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa ihmettelyssä.

"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"

"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.

"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"

Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä, joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.

"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt lienevätkään metsämiehet?"

"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää ketun livahtavan ulos toiselta puolen, — ja sinne päin hän heti rientääkin."

"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin kalveten.

"Kuka sitten?" kysyi Portos.

"Katso!"

Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan suuntaan ja hoilottivat: "Taiaut!"

"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.

"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."

"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset hädissään.

"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.

Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.

"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä, kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa, jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."

"Oikein", vahvisti Portos.

"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."

Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.

"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"

"Mitä teemme?" tiedusti Portos.

"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."

"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.

"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.

"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen ajatus veti hymyyn.

"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis. Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti, "ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta. Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut saavat loppunsa puukoista."

"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.

Aramis mietti kotvasen.

"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee meidät."

254.

Yllätys luolassa.

Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.

Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa saapumista.

"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä hänen toimettomuuttansa.

"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt hautautua tuohon onkaloon."

"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."

"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä. "Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."

"Se on omituista", myönsi toinen.

"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen ole kiellettyä?"

"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi taittaa niskansa."

"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen niskansa."

"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai vihellykseen.

"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"

Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.

"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.

"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä; älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin kaikki yhdessä."

"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me odotamme sinua."

Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.

Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä; ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.

Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.

Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:

"Minä en tahdo, että hänet surmataan."

Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.

Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa hänen suulleen.

"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut, keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."

"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin teidän olevan linnoituksessa!"

"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"

"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta…"

"Mutta…?"

"Määräykset ovat jyrkät."

"Meidän päämme menoksi?"

Biscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille jälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.

"Herra Biscarrat", hän virkkoi, "te olisitte jo kuollut, ellemme olisi ottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te voitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse tovereillenne mitään täällä näkemästänne."

"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti", sanoi Biscarrat, "vaan lisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani astumasta jalkaansa tähän luolaan."

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä syöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.

"Vastatkaa", neuvoi Aramis.

"Täällä olen!" huusi Biscarrat.

"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne."

Ja piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten kuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä seisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan luolan varsinaiseen suojamaan.

Aramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin ihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.

Biscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.

"Ohhoh", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon, "oletpa sinä kalpea!"

"Kalpea?" huudahti toinen. "Sanoisit kalmanvärinen!"

"Minäkö?" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?" utelivat kaikki äänet.

"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!" nauroi kolmas.

"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta", lisäsi joku joukosta; "hän menee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?"

Ja seurue räjähti nauramaan.

Tällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä niinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti reipastua kyselytulvassa.

"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?" kysyi hän. "Luolaan astuessani minulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki."

"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään? Etkö tiedä niistä?"

"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä", vastasi Biscarrat.

"Hyvät herrat", sanoi eräs nuorista upseereista, "kaikessa tässä, ystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä, jota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa on, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias tietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan, menkäämme luolaan!"

"Luolaan!" yhtyivät kaikki äänet.

Ja maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin: "Luolaan, luolaan!"

Biscarrat heittäytyi toveriensa eteen.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" huudahti hän. "Älkää taivaan nimessä menkö sinne!"

"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"

"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen otaksuman esittänyt.

"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."

"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.

"No, annahan meidän mennä."

"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."

"Mutta kävithän siellä sinäkin?"

Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.

"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."

Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä, tuntematonta vaaraa uhmaamaan.

Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata, koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.

Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.

Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla. Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.

Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma näkyi imevän rotkon pohjukasta.

"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."

"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua, Biscarrat!"

"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"

Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.

"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat raivostuneet äänet.

Biscarrat oli vaiti.

"Ilmoita se tai kuole!" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle polvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla varustetun käsivarren.

Biscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta haavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.

Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan sisustaa kohti, lausuen:

"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini! Minä olen kurja heittiö!"

Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.

Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.

Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä, mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.

Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.

Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.

"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse piru?"

"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "Kysykäämme Biscarratilta; hän tietää."

"Missä Biscarrat on?"

Nuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.

"Hän on kuollut!" arveli joku.

"Ei ole", vastasi toinen, "näin hänet savun keskellä rauhallisesti kallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa."

"Hän tuntee varmasti sielläolijat."

"Ja miten hän ne tuntisi?"

"Hän on ollut kapinallisten vankina."

"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen kanssa olemme tekemisissä."

Kaikki huusivat: "Biscarrat! Biscarrat!" Mutta luutnantti ei vastannut.

"Kas", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä, "me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta saapuu meille apujoukkoja."

Komppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä kahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat metsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin esille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla. Viisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä kaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.

Kapteeni keskeytti heidät.

"Missä toverinne ovat?" hän kysyi.

"Kuolleet!"

"Mutta teitähän oli kuusitoista!"

"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi."

"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?"

"Luultavasti."

"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa."

Biscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.

"Hän viittaa meitä luokseen", sanoivat upseerit. "Menkäämme!"

"Menkäämme!" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.

"Monsieur", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, "vakuutetaan teidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka puolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä ilmoittamaan mitä tiedätte."

"Herra kapteeni", vastasi Biscarrat, "teidän ei tarvitse sitä minulta vaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden miesten puolesta…"

"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?"

"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti, ellei heille myönnetä hyvää sovittelua."

"Kuinka paljon heitä sitten on?"

"Heitä on kaksi", vastasi Biscarrat.

"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?"

"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä", sanoi Biscarrat.

"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?"

"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta, kapteeni?"

"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista armeijaa vastaan."

"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita."

"Heidän nimensä?…"

"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin he ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon."

"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?"

"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina."

Sotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat "Portos ja Aramis."

Ja kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava, puolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä vastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin. Sillä näitä neljää nimeä — d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista — kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles, Theseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.

"Kaksi miestä", huudahti kapteeni, "ja he ovat meiltä surmanneet kymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra Biscarrat."

"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän vankinaan ja tunnen heidät, — he riittäisivät yksinään lyömään tappiolle kokonaisen armeijakunnan."

"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon, hyvät herrat!"

Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen kiirehti tottelemaan.

Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.

"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan taistelemisesta?"

"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle. Eteenpäin, miehet!"

Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.

Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan kahdeksaakymmentä.

"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen joukkueen etunenässä."

"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa. Ottakaa se suosiona minulta."

"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.

"Noutakaa sitten miekkanne."

"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."

Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän huudahti:

"Eteenpäin, hyvät herrat!"

255.

Kuin Homeroksen sankarilaulussa.

On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat toimintanäyttämöineen.

Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen pakottanut heidät piileksimään.

Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi, jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, — mutta epätoivon hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.

Se oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta pakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä kaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten saataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä pakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain vähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen takaa-ajoon.

Kahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan kaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita yksitellen, laski ne — sillä savu esti häntä näkemästä ulos — ja antoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka sulki vapauttavan käytävän.

Portos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli sitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle. Hyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.

Väkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan olkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen natisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen merilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella laastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi myötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos nykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti kalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään kangetun oven.

Kiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo rannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten ihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain kaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.

Tällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa neuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa rauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet ja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta, johon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään ajatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan. Päivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi ilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi musketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus rusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla surmaansa.

Ja jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan vesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan! Kuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla saarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi ennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis yhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.

Hän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin telat ja kierittäjät.

"Ystäväiseni", hän sanoi hiljaa, "vastustajamme ovat saaneet apuväkeä."

"Vai niin", virkkoi Portos rauhallisesti; "mitäs nyt sitten tehdään?"

"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun", vastasi Aramis; "siinä on toki hiukan mahdollisuutta."

"Vähänpä kyllä", arveli parooni, "sillä vaikea on meistä ainakaan jommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin varmasti etsisi kuolemaa."

Näissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan yksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä suuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.

"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä teet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen."

"Puhu."

"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan."

"Niin?"

"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi."

"Paljonko heitä on kaikkiaan?" kysyi Portos.

"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää."

"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, — kahdeksankymmentä… Kah, kah!" tuumi Portos.

"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan."

"Se on varma tosi."

"Siitä puhumattakaan", jatkoi Aramis, "että sellaiset jymähdykset voivat aiheuttaa vieremiä luolassa."

"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään", sanoi Portos.

"Siinä näet!"

"Mutta mitäpä tuosta."

"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren vierittämistä rantaan."

"Hyvä on."

"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja."

"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua kolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin", huomautti Portos yksinkertaisesti; "se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti."

"Keksi sitten toinen keino."

"Jo tiedänkin!" virkahti samassa jättiläinen. "Minä asetun pilarin taakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja tavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla kalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä suunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?"

"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä kai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle taivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava tuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät häviöön."

"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää puoleeni?"

"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos."

"Enkä hievahda, — mutta kun he siis ovat aluksi koolla…?"

"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos."

"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee… niinkuin se tietenkin pätee… niin olen levollinen."

"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle."

"Entä mitä sinä teet?"

"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."

"Olen kuulevinani ääniä."

"He tulevat. Paikallesi!… Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."

Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä. Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi rantavierulle asti.

Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin salaperäiseen puuhaan.

Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.

"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.

Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle. Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa muskettien edellä.

"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"

"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.

Portos huokaisi, mutta totteli.

Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen ruumista.

Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa, haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.

Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen, rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä. Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni tehnyt itselleen soihdun.

Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja sananmukaisesti kahlattiin veressä.

Portos seisoi yhä pilarinsa takana.

Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa; soihtu putosi ja sammui vereen.

Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.

Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, — sitten soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.

Vaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:

"Ampukaa!"

Heti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli pitkin lohkareiksi murenevia holveja.

Luola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys vielä sankempana savusta.

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen askeleet sen tunkeutuessa luolaan.

256.

Titaanin kuolema.

Paremmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet ihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä antanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen käsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys, kuiskaavan korvaansa:

"Tule."

"Oh", virkahti Portos.

"Sh!" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.

Ja kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn jääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa viimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan graniittiseiniä pitkin.

Aramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle seinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista ruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.

"Ystäväni", hän sanoi Portokselle, "sinä otat tämän nelikon, jonka sytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle vihollisiamme. Jaksatko?"

"Parbleu!" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä kädellä. "Iskehän vain tulta."

"Odota", neuvoi Aramis, "kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja sitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen."

"Anna tulta", toisti Portos.

"Minä", jatkoi Aramis, "menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä aluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta tanakasti ja riennä sitten luoksemme."

"Tulta", kehoitti Portos viimeisen kerran.

"Oletko käsittänyt?" kysyi Aramis.

"Parbleu!" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa nauruaan. "Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt vain minulle tuli ja lähde asiallesi."

Aramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle kyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis puristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan taka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.

Yksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.

Taulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti pimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se viritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.

Savu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa saattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.

Jättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen kirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.

Sotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli kädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo vavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan, mitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan tuskan ulvahduksen.

Toiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen sulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen ja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat polvilleen.