SISÄLLYS: (continued 13)

"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.

"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.

Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun, jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.

238.

Vanki ja vartijat.

Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:

"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."

"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin…"

"Silloin käskit ampua meitä."

"Ma foi, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."

"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."

"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan. "Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"

"Uskon vainkin."

"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.

"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."

"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja peittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä."

"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän, että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika Sainte-Margueriten saarilla?"

"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä", sanoi Atos, "miksikä ei?"

D'Artagnan pysähtyi.

"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene…?"

"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi kreivi.

D'Artagnan puri viiksiään.

"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se mies on prinssi… Ranskan kuningashuoneen prinssi."

"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.

"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnyt Aramiksen?"

"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi, uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."

D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.

"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!… Atos, kirottu olkoon sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt…"

"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita muita? Muistele toki, ystäväiseni."

"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki, jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat — ja onnettomalla tavalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee kuvernöörisi."

D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.

Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin ja katselemaan heitä tiukasti.

Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen, elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.

Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.

"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos d'Artagnanilta espanjankielellä.

"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.

"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"

"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle ainiaaksi!"

"Ohoh, sinä?"

"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala tahtoo."

"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."

"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"

"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."

"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."

D'Artagnan kiitti.

"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.

"Huomenna", vastasi d'Artagnan.

Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen luuloteltujen espanjalaisten kanssa.

"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on minulle kiusallinen, mordioux!… Kah, tahdotteko, että pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."

"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan saadaksemme vapaasti jutella."

D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.

"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"

"Sanomaan sinulle hyvästi."

"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"

"Matkustaa."

"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"

"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."

"Tottumus…"

Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.

D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.

"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.

"Hän on kuolemansairas."

"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen. Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen kestää."

"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."

"Mordioux!" murahti d'Artagnan synkästi.

Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä hän virkkoi:

"Miksi sallit hänen lähteä?"

"Sentähden että hän tahtoo."

"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"

"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."

D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.

"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää, jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."

"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"

"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen kuolemaansa."

"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, — sinua, joka olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla valmiina kaikkeen."

"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän, ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni nähden vetää viimeisen henkäyksensä… Oh ei, minä en tahdo sinullekaan siitä mainita, d'Artagnan!"

"Sano, sano!"

"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania, ei missään Raoulia, oi!… Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani; mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja, kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa, d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"

"Hm!…" äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen myrskystä.

"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"

"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"

"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."

"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."

"Sinäkö?"

"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."

Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"

"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.

"Pyydä pois."

"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"

"Toivoakseni."

"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Ei, se ei ole tarpeellista."

"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"

"Mene se sitten hänelle sanomaan."

"En koskaan!"

"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi suullisella sanallasi?"

"Olette oikeassa."

"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."

"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"

"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."

"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista toivetta kohti.

"Tahdotko?"

"Se olisi halpamaista."

"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule, Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene. Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän, tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä…"

"Niin?"

"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."

"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."

"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"

"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi. Tahdon häntä ainiaan rakastaa."

"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi suinkaan odottanut."

"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:

'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi. Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne, joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta, että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän olevan vapaa ja tyytyväinen.

Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska, näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa, Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen. Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi, alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni vain oman itseni.

Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan, jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.

Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne, olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen kumminkin kurjuudelleni!

Raoul, Bragelonnen varakreivi.'

"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."

"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.

"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, — mielettömästä rakkaudestasi, joka sinua yhä polttaa."

Raoul kalpeni ääneti.

"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:

"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja kuolen."

"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat sanat:

"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän — raukkamaisesti kyllä — teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni siitä minä kuolen."

Ja hän piirsi nimensä.

"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.

"Milloin?"

"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."

Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain askelin.

Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien häiriön pikaiseksi myrskyksi.

Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.

"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"

"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.

"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee satamaa."

"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla… hiekkasärkälle paiskautuneena…"

"Niin, niin, minä näen."

"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin kanssa."

"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat, jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat todistella, että vankisi olikin vain ihminen."

"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."

Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin asumaan huoneeseen.

D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.

"Mikä on?" kysyi Atos.

"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."

Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä. Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan, ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli ympärilleen.

Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.

"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen. "Monsieur, tulkaa toki!"

"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti kiireestä kantapäähän.

Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.

Vanki kääntyi.

"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.

"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että sellainen on määräys."

"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minua kirotuksi!"

Ja hän astui edelleen.

Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.

"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaen Raoulille kammiota, missä prinssi asui.

Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.

Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.

Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.

"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni, herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua Louvressa."

"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"

Ja hän näytti kirjeen Atokselle.

"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.

"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren linnaan. Eikö niin, Raoul?"

"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.

"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en hänestä eroa."

"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut takaisin Antibesiin."

"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme murheellisiksi."

Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.

D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.

Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta irroittautuessaan sanoi:

"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä veisin sinut mukanani."

"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän molempain sielut hoivassanne."

"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan, jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä viivyttävä?"

"Enintään kolme."

"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"

"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan puolin päivämatkoin."

"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi miehelle."

"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin, ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan lieuen verran päivässä."

"Missä Grimaud on?"

"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja minä jätin hänet nukkumaan."

"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin jälleen syleillä."

Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.

"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.

"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.

Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.

Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa pettää korvaa.

Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat päät kainaloihinsa.

Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien molemmat kannuksensa raisun kylkiin.

"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"

"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"

239.

Lupaukset.

Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.

Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka on putoamassa iäisyyden kuiluun.

Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa, aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja, rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.

Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin alipäälliköitään.

Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä. Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen, kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi, suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.

Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten ja henkisten apuneuvojensa varaan.

Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.

Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään. Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille, joilta oli laaja näköala kaupunkiin, — mahtaville, harmaille vuorille, joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.

Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen. Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.

Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville. Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne. Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.

Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä vuorenkukkuloita, — kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa, haastaen pojalleen:

"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin, kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta, samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää, Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."

"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana näytelmä."

"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei ole sinulla ollut, Raoul."

"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"

"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet paremmin vastustuskykyisiä."

"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin, josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."

"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.

"Ettekö, monsieur, — miten niin?"

"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina — tahtomattani, hyvä Jumala — karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun, etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista, raisua miestä."

"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä, te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus, vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä; luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei, monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan teitä ja rakastan teitä tulisesti."

"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."

"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."

"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"

"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."

"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."

"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.

"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin, väijytyksin ja salamurhin."

"Niin sanotaan, monsieur."

"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme. Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"

"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni", virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä", kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."

"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu. Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon mieluummin kuin kuumeeseen."

"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise ruumistaan…"

"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"

"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.

"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."

"Ennen kaikkea, — oi, kyllä!"

"Ja että kutsuisit minut."

"Oh, heti paikalla."

"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"

"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä minä aina nukuin niin hyvin… entiseen aikaan!"

"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul, tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."

"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma, etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon, ellen ole kuollut."

Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.

Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.

Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin, missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin isossa muurahaispesässä.

Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja odotteli heitä.

"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille sanomaan, että on aika lähteä?"

"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.

"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään; ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."

"Minua?" lausui Grimaud.

"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.

"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"

"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja nokkelasti.

"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä sinä ole valmistautunut."

"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.

"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"

Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.

"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.

"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi, kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle. Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien, Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.

Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle, olisi runsas tunti kulunut.

Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan, asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi, Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja tuoksinasta.

Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies, "että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin seurasta."

"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että varakreivi saapuu heti."

Upseeri nelisti pois.

"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota kuitenkin täytyy."

Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja sipaisi hänen hiuksiaan.

"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos tahdot tehdä minulle mieliksi."

Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten ihaileviin huutoihin.

Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua ja vahvistusta.

Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa Jumalasta puhuessaankin.

Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä. Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.

Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa kouristuneesti rintaansa vasten.

"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin voitatte hyvinkin puoli tuntia."

"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."

"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista heidän sydämensä paisui.

Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen tarmokkaalla potkaisulla rannasta.

Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.

Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan ajatukseen, samaan horrokseen.

Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.

Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja eivätkä pullistuneita purjeita.

Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.

Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.

240.

Naisten parissa.

D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:

"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.

Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan — todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun — ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.

Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.

Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.

Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.

Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, — kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.

Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä, vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.

Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena, ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin. Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän. Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan ja syöksynyt mereen.

Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä, kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella häväistyinä, — sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän lehväholveissa.

Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi, jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut voimailija.

Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.

Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta. Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle maatilalleen.

Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä, joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään; mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin puita aurinkona elvytti.

Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi; milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, — ei enää runosäkeitä, vaan (ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin. Noissa tilaisuuksissa nähtiin maailman ensimmäisen kuninkaan, kuten silloinen runoilijakoulu sanoi, uljaasti laskeutuvan ratsultaan ja hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.

D'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta kirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja mielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan poissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli helppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien naisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla oli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos hän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle jotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle; vähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan oli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli kaikesta sydämestään kiintynyt.

Hän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin. Näennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren tavoin — ja kenties vielä kuninkaallisemmin — osakseen palvomista, josta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut muita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien hovilaisten huomion.

D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.

Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.

Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat, mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta seikkailuyritykseltä.

"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"

"En sentään", vastasi muskettisoturi.

"Maltasta?" arvasi Montalais.

"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."

"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.

"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä purjehtimaan Algieriin."

"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden harrastajattaret.

"Ja laivaston?"

"Kaikki."

"Onko meillä siellä ystäviämme?" uteli neiti de Tonnay-Charente kylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.

"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra de Bragelonne", luetteli d'Artagnan.

La Vallière vaaleni.

"Herra de Bragelonne?" huudahti häijy Athénais. "Mitä ihmettä, hänkö lähtenyt sotaretkelle… hän?"

Montalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.

"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?" hän säälimättömästi jatkoi d'Artagnaniin kääntyen.

"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."

"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."

Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski merkillisesti.

"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole valkoisiakaan, vaan keltaisia."

"Keltaisia!"

"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."

"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella, että naiset — nämä säveät kyyhkyset — kohtelevat toisiaan paljon julmemmin kuin tiikerit ja karhut.

Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän virkkoi:

"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen tunnollesi?"

"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.

"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."

"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi. "Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän tekemästä häntä onnelliseksi."

Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.

"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka sotaan, jossa hän saa surmansa."

Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.

"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet tappanut; se on kamala teko."

Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.

"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"

D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:

"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de Tonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."

Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri kun kuningas ilmestyi toisesta.

Hallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen; pettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa d'Artagnanin, joka tervehti häntä.

"Haa, monsieur", hän sanoi, "te olette kunnostautunut hyvin, ja minä olen teihin tyytyväinen."

Se oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa eivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä surman suuhun.

Hovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet kunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään havaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa kanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta, ensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa hän ei voinut käsittää.

Päästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:

"No, herra d'Artagnan, entä vanki?"

"Tallessaan, sire."

"Mitä hän puhui matkalla?"

"Ei mitään, sire."

"Mitä hän teki?"

"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksin Sainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut. Hänen… tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon."

Kuningas kalpeni.

"Riittää", sanoi hän.

D'Artagnan kumarsi.

Ludvig mitteli työhuoneensa lattiaa.

"Te olitte Antibesissa", hän sitten virkkoi, "herra de Beaufortin saapuessa sinne?"

"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa."

"Ahaa!"

Uusi äänettömyys.

"Mitä näitte siellä?"

"Paljon väkeä", vastasi d'Artagnan kylmästi.

Kuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.

"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään kuntoon asuntoani Nantesissa."

"Nantesissa?" huudahti d'Artagnan.

"Bretagnessa."

"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin pitkälle matkalle?"

"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä", selitti kuningas. "Minulla on kaksi vaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla."

"Milloin lähden?" kysyi kapteeni.

"Tänä iltana… huomenna… huomis-iltana — tehän tarvitsette lepoa."

"Olen levännyt, sire."

"Se on hyvä… No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan."

D'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan epäröivän:

"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?"

"Luonnollisesti."

"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?"

Ja kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.

"Ottakaa heitä prikaati", vastasi Ludvig.

"Siinäkö kaikki?… Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle annettavana?"

"Ei… Kah!… On tosiaan!"

"Minä kuuntelen."

"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän mukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita kaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni kuuluu."

"Huomattavimpien?"

"Niin."

"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?"

"Niin."

"Herra Letellierin?"

"Niin."

"Herra de Briennen?"

"Niin."

"Ja herra yli-intendentin?"

"Tietenkin."

"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla."

"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatte Gesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, että muskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu. Kunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille."

"Kyllä, sire."

"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?"

"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?"

Muskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.

— Nantesiin! — tuumi hän portaissa. — Miksei hän uskaltanut suoraan puhua Belle-Islestä?

Hänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi hänen peräänsä.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi; "anteeksi…"

"Mitä nyt, herra Ariste?"

"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen."

"Teidän kassastanneko nostan rahat?"

"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista."

Hiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen, joka oli Ludvigin käsialaa.

— Kas vain! — hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; — tämä matka maksatetaan yli-intendentillä! Mordioux, siinä hän on ihan Ludvig XI:n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti riemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!

D'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä väljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti perimään matkavarojaan herra Fouquetilta.

241.

Ehtoollinen.

Yli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina lähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset. Vilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja vateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin toimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa ja keittiössä.

Maksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen vastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo suljettu.

Hän vastasi vain sanoilla: "Kuninkaan käskystä."

Hiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti, että se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä kunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään uudestaan huomenna.

D'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että herra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin yksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin nenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt saappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt päinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa puhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi d'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:

"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja menkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule."

"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!" vastasi d'Artagnan.

"Pihan toisella puolella", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi rauhaan.

D'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.

"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.

"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."

Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.

D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.

D'Artagnan hymyili.

"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain nostettavana."

"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.

Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.

Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet myötäkäymisessäkin mukana.

Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.

Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan d'Artagnania.

Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä seurueesta.

Fouquet kohottausi nojatuolissaan.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."

Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen suoritusta."

Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.

"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"

"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."

"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."

"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti minulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on täytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne häiritsemään."

"Siihen vastataan kullalla", sanoi Fouquet viitaten taloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin ojentaman maksuosoituksen.

"Oh, maksusta en ollut huolissani", lausui soturi; "tämä on vauras talo."

Alakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.

"Tunnetteko kipua?" kysyi markiisitar.

"Tuleeko taas kohtaus?" huolestui rouva Fouquet.

"Ei mitään, kiitos!" vastasi yli-intendentti.

"Kohtaus?" virkkoi d'Artagnan. "Onko teidän ylhäisyytenne sairas?"

"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta."

"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?"

"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi."

"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta", tokaisi la Fontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän kajosi.

"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia", huomautti Fouquet hiljaisesti runoilijalleen.

"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta", lausui d'Artagnan suoraluontoisesti ja sydämellisesti. "On totinen tosi, monseigneur, että vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman hartaasti kuin Vauxissa."

Rouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen miehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen ollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi, mikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa tunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä ei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen oikeutta.

Kapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen otti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuninkaan terveydeksi, mitä tapahtuukin!"

"Ja teidän terveydeksenne, mitä tapahtuukin!" vastasi d'Artagnan kulauttaen pohjaan..

Näiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka nousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä portailla.

"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini", sanoi Fouquet yrittäen nauraa.

"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"

"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä hetki."

Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.

"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."

"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää. Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.

"On leipään", jupisi rouva Fouquet.

"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."

"Minne lähtisin?"

"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."

"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee", huomautti markiisitar, "niin hänen sanotaan säikkyneen syyllisyyttään."

"Sanotaan enemmänkin, — väitetään minun vieneen mukanani vähintään kaksikymmentä miljoonaa."

"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi la Fontaine; "paetkaa."

"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."

"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.

"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"

"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouva Fouquet.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa? Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään levottomuutta."

"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta, ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte, siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."

Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.

"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.

"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.

"Tehkää! Tehkää!" huusivat kaikki ystävät.

"Kyllä teenkin", myöntyi Fouquet.

"Tänä iltana!"

"Tunnin kuluessa!"

"Aivan heti", lupasi ministeri.

"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden", arveli abbé Fouquet. "Mikä meitä estää varustamasta kuntoon kaappaaja-aluksia Belle-Islellä?"

"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan", lisäsi la Fontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.

Koputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.

"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.

Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta, helmeilevä hiki otsallaan.

Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:

"Hyvä on, monsieur."

Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.

Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen tarkkaamana poistui salista.

Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.

Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi markiisitar de Bellièren kylmää kättä.

"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään inhimillistä.

"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.

Fouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin; kammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan käsialalla kirjoitetut rivit:

'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevista jäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonka summan tarvitsemme tänään matkaamme varten.

Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa, rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään teidät pyhässä suojeluksessaan.

Tämä kirje käy kuitista.

Ludvig.'

Kauhistunut sorina kiersi salia.

"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?" huudahti Pélisson.

"En mitenkään enää, kun olen sen saanut."

"Mutta…"

"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut", selitti yli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen sydäntä.

"Sinä maksoit?" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. "Me olemme siis aivan häviöllä!"

"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja", tokaisi Pélisson. "Rahojen jälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!"

"Jättäen meidät?" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan tuskasta.

"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki. Ratsaille!"

"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän."

"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä…" väitti rivakka Pélisson.

"Olette oikeassa", mutisi Fouquet.

"Monseigneur, monseigneur!" huusi Gourville noustessaan portaita neljä askelmaa kerrallaan; "monseigneur!"

"No, mitä nyt?"

"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen…"

"Niin?"

"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin…"

"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, — sinä ihan tukehdut."

"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.

"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.

"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.

Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa. Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:

"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö älkääkä ajatelko lähteä mukana."

Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana almuna onnettomuudelle.

Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin; Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.

Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa, Fouquetin viimeisen suudelman.

Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.

242.

Colbertin vaunuissa.

Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa. Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet päätyä Nantesiin ennen häntä.

Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla. Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.

— Kas vain! — tuumi d'Artagnan; — vanha herttuatar ei ole ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta mitään hyvää.

Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.

Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän vilkkaana.

Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:

"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"

"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa kuninkaan todellisia etuja."

Vanha rouva keskeytti hänet:

"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin tekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja teille samaten."

Colbert ei vastannut mitään.

"Nantesista palatessaan", jatkoi herttuatar, "kuningas — nykyään vain veruketta etsien — huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen liian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita ja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas käy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin…"

"Ja silloin?" tiedusti Colbert.

"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

Colbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: — Jos Fouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.

"On tietysti välttämätöntä", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan, "että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään kuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?"

"En käsitä", kierteli toinen.

"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?"

"En ole kunnianhimoinen."

"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa vaivaa."

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame…"

"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki omastannekin."

"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa."

"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa jo kiertelemättä."

"Minä en tuhoa ketään, madame."

"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut minulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään niitä kuninkaalle."

Colbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:

"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat saatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä."

"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen, mitä tahtoo", sanoi vanha herttuatar.

"Siinä sitä ollaan", virkahti Colbert tämän heltymättömän johdonmukaisuuden voittamana. "Ette kykene, — mitä? Sanokaa."

"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä vaikutuksia tehottomiksi."

"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat? Malttakaahan, minä autan teitä arvaamisella."

"Tehkää se."

"La Vallière?"

"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita eikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä mielistellyt."

"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi itseään, eikö niin?"

"Kaiketikin."

"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?"

"Huomattavasti."

"Leskikuningattaren välitys kenties?"

"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia kohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen pojalleen."

"Älkää luulko niin", virkkoi vanha rouva hymyillen.

"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!" vakuutti Colbert epäuskoisesti.

"Entiseen aikaan?"

"Vielä ihan äskenkin, madame, — Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan vangituttamasta herra Fouquetia."

"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä kuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään ole hänen kantansa."

"Kuinka niin?" kysyi Colbert ihmeissään.

"Syyn selittäminen ei kuulu tähän."

"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten pahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan arvelisi."

"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta salaisuudesta?"

"Salaisuudesta?"

"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja niihin tietysti kuuluu herra Fouquet."

"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?" sanoi Colbert.

"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle sitä."

"Kai sitten, madame."

"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin lähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on piispa?"

"Vannesin piispa."

"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra d'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden."

"Vai niin!"

"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin, tahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi."

"Haluaako leskikuningatar sitä?"

"Siitä on nimenomainen määräys annettu."

"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?"

"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on."

Colbert katseli herttuatarta.

"Sanokaa, madame."

"Hän on Belle-Isle-en-Merillä."

"Herra Fouquetin alueella?"

"Niin juuri."

"Hänet siepataan!"

Oli herttuattaren vuoro hymyillä.

"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi", varoitti hän; "hänen kiinniottoansa ei kannata mennä lupaamaan."

"Kuinka niin, madame?"

"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin vain mieli tekee."

"Hän on muka ilmetty kapinallinen?"

"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken ikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei ole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden sieppaamisessa."

Colbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta lausui melkein ylvään lujasti:

"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja sotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa valtakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se jollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan."

Tämä Colbertin suussa harvinainen meille pani herttuattaren kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli ottanut lukuun.

Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen säilyttääkin.

"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi, madame?" virkkoi hän.

"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."

"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei ole vielä puhunut asiasta mitään."

Herttuatar pureskeli kynsiään.

"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert. "Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan tähden."

Herttuattaren viha paljastui.

"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."

"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee teistä ikävältä?"

"En sano mitään."

"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?"

"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana kuin Belle-Islen varustuksissa."

"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa."

"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä, monsieur. Minä tekisin samaten."

"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme."

"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette tiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta, te ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä muskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat kardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta huolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille."

"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa, madame?"

"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on sekin määrättävissään."

"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen pakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että hän ei pääse mihinkään."

"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen suunnitelmiensa mukaan."

"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole valloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän mennyttä miestä, madame."

"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee syvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte, ja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan hänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?"

"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet sellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle."

"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä alkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin puolin teidän käytettävissänne."

"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari d'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?"

"Parempikin."

"Salainen lähettiläs?"

"Arvatkaa vielä korkeammalta."

"Malttakaas… kuningas Filip III on kiihkomielinen, — olisiko hän… Filip III:n rippi-isä?"

"Vielä korkeammassa asemassa."

"Mordieu!" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen, leskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; "hän on siis jesuiittien kenraali?"

"Nyt taisitte osata oikeaan", vastasi herttuatar.

"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon, ellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!"

"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille lausua."

"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta vastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme."

"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei koskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan. Jos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin hän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te varmastikaan ette tule."

Colbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.

"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä tavalla, madame", hän sanoi.

Herttuatar hymyili.

"Jos tietäisitte", hän huomautti, "kuinka monta kertaa Aramis on päässyt vankilasta!"

"Oh", vakuutti Colbert, "kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa enää jätä sitä asuntoa."

"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan niihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei muskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja kokemusta."

Colbert puri huultansa.

"Luovumme vankilan ajatuksesta", hän sanoi hiljaa. "Toimitamme säilyn, josta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!"

"Hyvä on, liittolaisemme!" kiitti herttuatar. "Mutta alkaapa jo olla myöhä; emmekö lähdekin kotiin?"

"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä, lähteäkseni kuninkaan matkalle."

"Pariisiin!" huusi herttuatar ajajalle.

Vaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli syntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen esitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin aikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.

243.

Kaksi jokialusta.

D'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja hänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa kaksinkertaiseksi.

Tämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi alituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut ratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig XIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen livahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja hänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.

Mutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään yli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan ei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat saaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän Nantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen intoaan.

Hän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin, missä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman kahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset, leveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän laivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä hoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä Loire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti pienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.

Fouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä oli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat parhaansa mukaan, sillä taikasana raha-asiat sai heidän silmissään kangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa ansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma; nouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa kirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet kantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään vastuksia.

Fouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän tapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea valtiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä välttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja viivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.

"Sitäpaitsi", puhui hänelle Gourville, "Nantesissa arvaatte tai arvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme sokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun kerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman turvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan ei meitä seuraa."

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen huudon.

"Mikä on?" kysyi Fouquet.

"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."

Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.

Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn epäluuloisena:

"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."

Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena kuohujuovana auringonsäteissä.

"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat minulle."

"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä vain kahdeksan."

"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"

Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.

"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi voinut tuntea.

"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole", tuumasi laivuri.

Fouquetia puistatti.

"Mistä näette, että se ei ole kuningas?" kysyi Gourville.

"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota kuninkaan laiva aina käyttää."

"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville", huomautti herra Fouquet, "että hänen majesteettinsa oli vielä eilen Pariisissa."

Gourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: — Olittehan siellä itsekin.

"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?" hän lisäsi voittaakseen aikaa.

"Siitä, monsieur", selitti aluksen päämies, "että niiden on täytynyt lähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo kintereillämme."

"Noh", virkkoi Gourville, "mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet vasta Beaugencystä tai Niortista?"

"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolen Orléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä."

Herra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi tämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.

"Joku ystävä", sanoi hän, "joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni. Voittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa."

Laivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta silloin Fouquet lausui ylväästi:

"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla."

"Voisi koettaa, monseigneur", ehdotti laivuri arasti. "Hei, pojat, tarmokkaasti! Antakaa uida!"

"Ei", esti Fouquet, "pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan."

"Mielettömyyttä, monseigneur", keskeytti Gourville kumartuen kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Pysähdyttäkää kokonaan!" toisti Fouquet.

Kahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.

Toisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi huomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se tuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti, päivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella, luonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti selvästi naapurialuksen matkustajat.

"Minä näen ne!" huudahti hän. "Niitä on kaksi."

"Minä en näe mitään", sanoi Gourville.

"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät kahdenkymmenen askeleen päähän meistä."

Mutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki Fouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut otaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.

"Tätä en enää ollenkaan käsitä!" päivitteli laivuri.

"Enkä minä", yhtyi Gourville.

"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat", puuttui puheeseen Fouquet, "koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin ajaudumme heistä liian loitolle."

"Luulin nähneeni heitä kaksi", vastasi mies, "mutta telttakatoksen alla onkin enää vain yksi."

"Millainen hän on?"

"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies."

Pilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.

Gourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni eroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä Fouquet häntä odotti.

"Colbert!" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Colbert!" toisti Fouquet. "Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on mahdotonta!"

"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin hyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet meitä palauttamaan."

"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan. Mitä hän siellä tekee?"

"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?"

"Minä kammoan epävarmuutta", huudahti Fouquet. "Laskekaamme suoraan häntä kohti."

"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä."

"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?"

"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne vastaan."

"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?"

"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa malttavainen."

"Mitä siis on tehtävä?"

"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne innokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken elää, näkee!"

"Oikein. Eteenpäin!" huudahti Fouquet. "Koska tuolla pysytään tyynesti paikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia."

Laivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä kaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä. Tuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista miehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko päivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.

Tämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen äänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:

"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona? Käynkö turmaani kohti vai enkö?"

"Oi, monseigneur!"

"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella, esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"

"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän. Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi ensiksi ehtii haaksirikkoon."

Fouquet tarttui Gourvillen käteen.

"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta: 'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."

Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla Nantesiin saakka.

Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti keräytyä ympärille.

Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun vihollisensa. Colbert oli saapuvilla — sitä pahempi Colbertille.

Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella korskealla silmien siristyksellä.

"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"

"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.

"Tulitteko te tuossa aluksessa?"

Hän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.

"Tulin, monseigneur."

"Kahdellatoista soutajalla?" ihmetteli Fouquet. "Se on ylellistä, herra Colbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai kuningas."

"Monseigneur…" änkytti Colbert punastuen.

"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat", jatkoi Fouquet. "Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan soutajaa, ennätin kuitenkin edellä."

Ja hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi, olivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet edelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen tyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.

Tästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan vastasi:

"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka kerta kun tekin hiljensitte vauhtia."

"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä halpamaisesta rohkeudesta. "Kun teillä oli parempi alus kuin minulla, miksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?"

"Kunnioituksesta", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.

Fouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja käsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin kaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean päivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.

Tuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan hevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa varten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi ja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa, ei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma — inhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja — olisi tullut väliin.

Kaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin joutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista tunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi nähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet päällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin palatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.

Kohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä yli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä, ja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien valelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä kunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.

244.

Muskettisoturi vihjailee.

Fouquet oli vielä makuulla, niinkuin elämään kiintynyt mies mahdollisimman visusti säästelee tätä olemassaolon haurasta kudelmaa maailman korjaamattomalta repeilyltä.

D'Artagnan ilmestyi kamarin kynnykselle ja sai yli-intendentiltä hyvin sydämellisen tervehdyksen.

"Hyvää huomenta, monseigneur", vastasi muskettisoturi. "Miten jaksatte matkanne jälkeen?"

"Varsin hyvin, kiitos."

"Entä kuume?"

"Siitä en kyllä vielä ole päässyt. Lääkitsenkin tässä itseäni, kuten näette; heti Nantesiin tultuani keitätin itselleni yrttiuutetta."

"Ihan aluksi pitää yhä nukkua, monseigneur."

"Eh, corbleu, hyvä herra d'Artagnan, mielellänihän nukkuisin…"

"Mikä estää?"

"No, te ensiksikin."

"Minäkö! Oh, monseigneur…!"

"Tietenkin. Ettekö taas tule kuninkaan nimessä?"

"Kautta taivaan, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "jättäkää nyt kuningas sikseen! Sinä päivänä, jona tulen tarkoittamallanne kuninkaan asialla, minä en kiusaannuta teitä jännityksellä. Te näette silloin käteni kouraisevan miekankahvaa ohjesäännön mukaisesti ja kuulette heti ensi silmänräpäyksessä minun lausuvan juhlamenoihin sovellutetulla äänellä: 'Monseigneur, kuninkaan nimessä vangitsen teidät!'"

Fouquet väkisinkin hätkähti, kun vilkkaan gascognelaisen äänenpaino oli niin luontevasti mukautunut ajateltuun osaan. Toimenpiteen jäljittely oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin todellinen pidätys.

"Lupaatteko minulle sen avonaisuuden?" virkahti yli-intendentti.

"Kunniasanallani! Mutta uskokaa minua, siitä ei nyt ole kysymys."

"Miten johdutte siihen käsitykseen, herra d'Artagnan? Minä arvelen ihan päinvastoin."

"En ole kuullut puhuttavan mistään", vastasi d'Artagnan.

"Hm, hm!" epäili Fouquet.

"Minun täytyy uskoa, että kuningas ei voi olla pohjaltaan tuntematta kiintymystä noin miellyttävään valtiomieheen."

Fouquet irvisti.

"Entä herra Colbert?" hän sanoi. "Onko hänkin mielestänne samassa määrin kiintynyt minuun?"

"Hänestä en mene sanomaan", vastasi muskettisoturi. "Siinä on poikkeuksellinen mies! On mahdollista, että hänellä on teitä vastaan pahaakin kaunaa, mutta, mordioux, orava kykenee toki varomaan tarhakäärmettä, kun vain tahtoo."

"Te puhutte minulle ihan ystävän tavoin", sanoi Fouquet, "ja totisesti en ole eläissäni tavannut toista noin älykästä ja yleväluontoista miestä!"

"Suvaitsette niin sanoa", vastasi d'Artagnan. "Oletteko odottanut tätä päivää lausuaksenne minulle sellaisen kohteliaisuuden?"

"Me olemme sokeita", jupisi Fouquet.

"Äänenne käy käheäksi", huomautti d'Artagnan. "Juokaapas lääkettänne, monseigneur."

Mitä sydämellisimmän ystävällisesti hän ojensi uutekuppia, jonka Fouquet otti herttaisella hymyllä kiittäen.

"Tällaista tapahtuu vain minulle", haastoi muskettisoturi äskeiseen palaten. "Olen kuluttanut kymmenen vuotta nenänne edessä teidän vieritellessänne kultatynnyreitä; teillä oli neljän miljoonan vuositulot, minua ette koskaan huomannut, mutta nyt näette minun olevan maailmassa, juuri kun…"

"Kun olen kukistumassa", keskeytti Fouquet. "Se on totta, rakas herra d'Artagnan."

"Sitä en aikonut sanoa."

"Ajattelitte sitä vain. No, jos kukistun, niin uskokaa sanani — en sitten enää vietä päivääkään sanomatta itsekseni päätäni takoen: 'Hupsu, hupsu, älytön kuolevainen! Sinulla oli herra d'Artagnan saatavissa, ja sinä et häntä käyttänyt etkä häntä rikastuttanut!'"

"Te olette minulle ylenpalttisen suosiollinen", sanoi kapteeni; "mutta aivan ihastunut minäkin olen teihin!"

"Vieläkin mies, joka ei yhdy Colbertiin!" sanoi yli-intendentti.

"Onpa tuo Colbert iskeytynyt teihin! Hän on teille pahempana vaivana kuin kuumeennekaan."

"No, siihen on syynsä. Ajatelkaa meidän suhdettamme."

Ja Fouquet kertoi, miten Colbert oli teeskentelevästi vartioinut häntä virralla.

"Eikö se ole häviöni selvin merkki?" hän kysyi lopuksi.

D'Artagnan oli käynyt totiseksi.

"Siihen suuntaan", myönsi hän. "Niin, tämä kuulostaa pahalta, kuten herra de Tréville sanoi."

Ja hän tähtäsi älykkään ja merkitsevän silmäyksen rahaministeriin.

"Eikö ole niin asia, että asemani on ratkaistu? Kuningas tietysti tahtoi saada minut Nantesiin, ollakseni eristettynä Pariisista, missä minulla on niin paljon kannattajia, ja samalla hän ottaa haltuunsa Belle-Islen?"

"Missä herra d'Herblay on", lisäsi d'Artagnan.

Fouquet kohotti päätänsä.

"Mitä minuun tulee", jatkoi d'Artagnan, "niin voin yhä vakuuttaa teille, että kuningas ei ole virkkanut mitään minulle teitä vastaan."

"Todellako?"

"Kuningas kyllä määräsi minut lähtemään Nantesiin; minun ei pitänyt asettua mihinkään yhteyteen herra de Gesvresin kanssa."

"Hän on ystäviäni."

"Herra de Gesvresin kanssa, niin, monseigneur", jatkoi muskettisoturi, jonka silmät eivät herjenneet haastamasta toista kieltä kuin huulet. "Ohjeenani oli ottaa mukaani prikaati muskettisotureita, — hiukan liikanaista varustelua näin rauhallisena aikana."

"Prikaati?" äännähti Fouquet kohoutuen toisen kyynärpäänsä varaan.

"Yhdeksänkymmentäkuusi ratsumiestä, niin, monseigneur, — samaa määrää käytettiin de Chalaisin, de Cinq-Marsin ja Montmorencyn vangitsemistilaisuuksissa."

Fouquet heristi korviansa, vaikka nuo sanat lausuttiin tavallisena jutteluna.

"Ja sitten?" hän kysyi.

"Kaikenlaisiahan merkityksettömiä ohjeita sain, kuten linnan jokaisen täkäläisen asunnon vartioimisesta ennen kuin herra de Gesvres asettaisi oville omia miehiään. Ystävänne väkeä ei tahdottu vaivata vahtipalveluksella."

"Entä minun varalleni", huudahti Fouquet, "mitä määräyksiä?"

"Ei pienintäkään sanaa, mikä koskisi teitä, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, on kysymyksessä kunniani ja ehkä henkeni pelastaminen! Ettehän harhaannuttaisi minua?"

"Minäkö!… ja missä tarkoituksessa? Ettehän nähdäkseni ole minkäänlaisessa vaarassa. Ajopeleistä ja aluksista vain on pikku järjestysmääräys vielä, mutta sellaiset seikat eivät kuulu teihin."

"Mikä se on, kapteeni? Mikä se on?"

"Ka, hevosia ja aluksia ei saa päästää poistumaan Nantesin piiristä ilman kuninkaan allekirjoittamaa passia."

"Taivaan vallat, mutta…"

D'Artagnan puhkesi nauramaan.

"Se on voimassa vasta kuninkaan tultua Nantesiin; näette siis, että asia ei mitenkään koske teitä, monseigneur."

Fouquet vaipui mietteisiin; d'Artagnan ei ollut huomaavinaan hänen tuumitteluansa.

"Uskoakseni teille ohjeitteni laadun olen tietysti kiintynyt teihin ja halukas osoittamaan teille, että teitä vastaan ei suunnitella mitään", lisäsi muskettisoturi.

"Niin tietenkin", mukasi Fouquet hajamielisenä.

"Sehän selviää, kun ajattelee järjestelyä kokonaisuudessaan", selitti kapteeni, jonka katseet yhä puhuivat hartaasti omaa kieltänsä. "Ensiksikin on palatsilinna asetettu erityisen ja ankaran vartioinnin alaiseksi. Te asutte täällä; tunnetteko näitä paikkoja?… Ka, todellinen vankila, monseigneur! Herra de Gesvres, jolla on kunnia kuulua ystäväpiiriinne, on joutunut syrjään… Kaupungin portit ja satamaväylät suljetaan passittomilta heti kun kuningas saapuu… Tiedättekös, herra Fouquet, että jollen nyt puhuisi teidänlaisellenne miehelle, joka olette valtakunnan ylimpiä arvohenkilöitä, vaan jollekulle levottomalle ja omia hankkeitaan hautovalle sielulle, niin tämäpä ei olisi terveellistä lavertelua! Olisin tullut toimittaakseni sievän tilaisuuden, jos tuollaisen miekkosen tekisi mieli livahtaa liikkeelle! Ei järjestyksenvalvojia, ei vartiosotilaita, ei mitään määräyksiä; vesitie vapaa, maantie avoin, itse d'Artagnanilta voisi tahtoa hevosia lainaksi! Tämän täytyy rauhoittaa mieltänne, herra Fouquet, sillä kuningas ei olisi jättänyt minua näin itsenäiseksi, jos hänellä olisi ollut pahaa mielessä. Olenkin siten täydellisesti teidän käytettävissänne; pyytäkää minulta mitä suinkin haluatte, ja vastavuoroon soisin vain, että sanoisitte minulta terveiset Aramikselle ja Portokselle, jos satutte ensin käväisemään Belle-Islellä, kuten teillä on oikeus tehdä ihan kursailemattomasti, suotta siekailematta, aivan yöpuvussanne niinkuin nyt olette."

Niin sanoen muskettisoturi kumarsi syvään, loi vielä älykkään suopean silmäyksen yli-intendenttiin, peräytyi ovelle ja katosi.

Hän ei ollut vielä pylväseteisen portailla, kun Fouquet suunniltaan kiihtyneenä tarttui soittokellon nuoraan ja huusi:

"Hevoseni! Alukseni!"

Kukaan ei vastannut.

Yli-intendentti puki itse ylleen mitä käsiinsä sai.

"Gourville!… Gourville!…" hän kutsui sujauttaessaan kellon taskuunsa. Ja soittokello sai taas hälyttää, Fouquetin hokiessa: "Gourville!… Gourville!…"

Gourville ilmestyi huohottaen ja kalpeana.

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" huusi yli-intendentti heti kun näki hänet.

"Myöhäistä!" änkkäsi ystävä.

"Myöhäistäkö? Miksi?"

"Kuunnelkaa!"

Palatsilinnan edustalta kuului torvien toitotusta ja rumpujen pärinää.

"Mitä nyt, Gourville?"

"Kuningas on tullut, monseigneur."

"Kuningas?"

"Hän on rientänyt hillittömällä vauhdilla, revähdyttänyt hevosia ja voittanut lasketusta ajasta kahdeksan tuntia."

"Me olemme hukassa!" mutisi Fouquet. "Kunnon d'Artagnan, puhuitpa minulle liian myöhään!"

Samassa kuningas todella ehtikin kaupunkiin; vallinsarvelta kajahti tykinlaukaus, ja siihen vastattiin vartiolaivasta virralta.

Fouquet rypisti kulmiaan, kutsui kamaripalvelijansa ja laittautui hoviasuun. Ikkunastaan hän kaihtimien takaa näki kansanjoukon hyörinän ja lukuisan saattueen, joka oli pysytellyt valtiaansa mukana ties millä tavoin. Hänen majesteettinsa johdettiin komeuden keskellä palatsilinnaan; Fouquet näki hänen laskeutuvan satulasta porttilehterin alla ja supattavan jotakin d'Artagnanille, joka oli pidellyt jalustinta.

Kuninkaan mentyä sisälle holvista muskettisoturi suuntasi askeleensa Fouquetin huoneistoa kohti, mutta verkkaan, peräti vitkallisesti, alinomaa pysähtyen puhuttelemaan väkeänsä, joka oli asettunut kujaksi; olisi voinut luulla, että hän vartavasten kulutti aikaa asiallansa. Fouquet avasi pihanpuolisen ikkunansa, sanoakseen hänelle jotakin.

"Hei!" huudahti d'Artagnan havaitessaan hänet; "te olettekin vielä huoneissanne, monseigneur!"

Ja tämä vielä valaisi Fouquetille lopullisesti, kuinka täpäräksi muskettisoturi oli tiennyt tilanteen, äsken antaessaan tärkeitä tietojansa ja neuvojaan.

"Hyvä Jumala, niin, monsieur", vastasi yli-intendentti huoaten; "kuninkaan saapuminen keskeytti eräät suunnitelmani."

"Ahaa! Tiedätte kuninkaan tulleeksi?"

"Minä näin hänet; ja tällä kertaa te kai pistäydytte luokseni hänen käskystään?…"

"Kuulustamaan vointianne, monseigneur, ja pyytämään teitä hänen majesteettinsa puheille, ellei terveydentilanne tee sitä mahdottomaksi."

"Heti paikalla, herra d'Artagnan, ihan heti."

"Ka, hitto!" sanoi kapteeni; "nyt kuninkaan tultua ei täällä saakaan liikuskella vapaasti; ohjesääntö hallitsee kaikkia, teitä ja minuakin."

Fouquet huokasi vielä kerran, astui vaunuihinsa — ollen niin peräti heikkona — ja läksi päärakennuksen portaiden eteen, seuralaisenaan muskettisoturien kapteeni, jonka huomaavaisuus ei tällä kertaa ollut vähemmän peloittava kuin se vastikään oli ollut lohdullinen ja reipastuttava.

245.

Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.

Fouquetin astuessa vaunuista Nantesin palatsilinnan pääovella häntä lähestyi joku kansanmies syvään kumartaen ja antoi hänelle kirjeen.

D'Artagnan tahtoi estää häntä puhuttelemasta rahaministeriä ja viittasi hänet poistumaan, mutta tiedonanto oli jo jätetty asianomaiselle. Fouquet avasi kirjeen; d'Artagnan huomasi valtiomiehen kasvojen samassa ilmaisevan epämääräistä pelästystä.

Fouquet pisti paperin salkkuun, joka hänellä oli kainalossaan, ja nousi portaita kuninkaan huoneisiin. Tornin jokaiseen asuinkertaan laitetuista pienistä ikkunoista näki Fouquetin kintereillä asteleva d'Artagnan kirjeentuojan vilkuvan ympärilleen torilla ja antavan merkkejä muutamille henkilöille, jotka hävisivät viereisille kaduille, sitten kun itse olivat toistaneet samat viittaukset.

Fouquet jätettiin hetkiseksi odottamaan jo ennemmin puheena olleelle, pieneen käytävään päättyvälle parvekkeelle. Käytävän päähän oli kuninkaan työhuone järjestetty. D'Artagnan siirtyi yli-intendentin edelle, jota hän tähän asti oli kunnioittavasti seurannut, ja meni kuninkaan kabinettiin ilmoittamaan.

"No?" kysyi Ludvig XIV hänet huomatessaan, heittäen paperien peittämälle pöydälle ison, vihreän kankaan.

"Käsky on pantu toimeen, sire."

"Ja Fouquet?"

"Herra yli-intendentti tuli mukanani", vastasi d'Artagnan.

"Johdettakoon hänet kymmenen minuutin kuluttua luokseni", sanoi kuningas, viitaten d'Artagnania poistumaan.

Tämä lähti ulos, mutta tuskin oli hän ehtinyt käytävälle, jonka toisessa päässä Fouquet odotti, kun kuninkaan kello kutsui hänet takaisin.

"Eikö hän hämmästynyt?" kysyi Ludvig.

"Kuka, sire?"

"Fouquet", sanoi kuningas mutkattomasti; se töykeä puheentapa varmensi muskettisoturien kapteenin epäluuloja.

"Ei, sire", vastasi hän.

"Hyvä."

Ja toistamiseen Ludvig lähetti d'Artagnanin luotansa.

Fouquet ei ollut hievahtanut parvekkeelta, jonne opas oli hänet jättänyt. Hän luki uudelleen näin kuuluvaa kirjelappuaan:

'Teitä vastaan juonitellaan jotakin. Kenties ei rohjeta itse linnassa; se tapahtuisi siis palatessanne huoneisiinne. Muskettisoturit ovat saartaneet asunnon. Älkää menkö sinne; valkoinen hevonen odottaa teitä puuistutusten takana.'

Fouquet oli tuntenut Gourvillen käsialan ja innon. Jotta paperi ei mahdollisen onnettomuuden häntä kohdatessa saattaisi uskollista ystävää vaaraan, yli-intendentti repi kirjeen palasiksi, jotka siroitteli tuuleen lehterin pilariaidakkeen yli. D'Artagnan yllätti hänet viimeisten hiutaleitten leijuessa ilmaan.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuningas odottaa teitä."

Ministeri astui rohkeasti pieneen käytävään, missä herrat de Brienne ja Rose työskentelivät; kreivi de Saint-Aignan istui pienellä tuolilla samassa käytävässä ja näkyi odottelevan käskyjä, haukotellen kuumeisesta kärsimättömyydestä, miekka jalkojen välissä.

Fouquetista tuntui omituiselta, että nämä tavallisesti niin huomaavaiset ja liehakoitsevat hovimiehet tuskin liikahtivat, kun hän, yli-intendentti, meni ohitse. Mutta miten olisivatkaan he voineet toisin kohdella miestä, jota kuningas enää nimitti vain Fouquetiksi?

Hän kohotti päätänsä ja valmiina kaikkea uhmaamaan astui kuninkaan luo, senjälkeen kun mainittu kello oli hänet majesteetille ilmoittanut. Nousematta kuningas nyökäytti päätänsä ja virkkoi painokkaasti:

"No, miten voitte, herra Fouquet?"

"Minulla on kuumekohtaukseni", vastasi yli-intendentti, "mutta aina olen valmiina kuninkaan palvelukseen."

"Hyvä; säädyt kokoontuvat huomenna. Onko teillä puhe sepitettynä?"

Fouquet katseli kuningasta hämmästyksissään.

"Ei ole, sire", vastasi hän; "mutta minä pidän sen valmistamatta. Olen kylliksi perillä asioista, jotta en joudu ymmälle. Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä; salliiko teidän majesteettinne?"

"Olkaa hyvä."

"Miksi teidän majesteettinne ei ole suvainnut Pariisissa ilmoittaa pääministerillenne tästä tehtävästä?"

"Te olitte sairas; en tahdo rasittaa liiaksi."

"Ei koskaan työ, ei koskaan selittely rasita minua, sire, ja koska hetki on tullut pyytääkseni selitystä kuninkaaltani…"

"Oh, herra Fouquet! Mitä selitystä?"

"Teidän majesteettinne aikomuksista minun suhteeni."

Kuningas punastui.

"Minua on paneteltu", jatkoi Fouquet innokkaasti, "ja minun täytyy yllyttää kuninkaan oikeamielisyyttä tutkisteluun."

"Tuon sanominen on hyvin tarpeetonta, herra Fouquet; minä tiedän mitä tiedän."

"Teidän majesteettinne ei voi tietää asioita, ellei niitä teille sanota, ja minä en ole mitään puhunut, kun muut sitävastoin ovat puhuneet monen monituiset kerrat…"

"Mitä tuolla tarkoitatte?" kysyi kuningas kärsimättömänä lopettamaan tämän kiusallisen keskustelun.

"Käyn suoraan asiaan, sire, ja väitän erään henkilön kohtuuttomasti vahingoittavan minua teidän majesteettinne silmissä."

"Kukaan ei vahingoita teitä, herra Fouquet."

"Se vastaus, sire, todistaa minulle, että olin oikeassa."

"Herra Fouquet, minä en pidä syyttelystä."

"Mutta kun itse on syytettynä!"

"Olemme jo liiaksi puhuneet tästä asiasta."

"Eikö teidän majesteettinne salli minun puolustautua?"

"Toistan, että minä en syytä teitä."

Fouquet astahti taaksepäin, tehden puolinaisen kumarruksen.

— On varmaa, — ajatteli hän, — että kuningas on tehnyt päätöksensä. Vain se, joka ei voi peräytyä, saattaa olla noin itsepintainen. Sulkea silmänsä vaaralta tällä hetkellä olisi sokeutta; olla siitä välittämättä olisi typeryyttä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

"Kutsuiko teidän majesteettinne minut jotakin työtä varten?"

"En, herra Fouquet, vaan antaakseni teille neuvon."

"Minä odotan kunnioittavasti, sire."

"Levätkää, herra Fouquet; älkää tuhlatko enemmälti voimianne. Säätykokouksen istuntokausi tulee lyhyt, ja kun sihteerini ovat sen lopettaneet, en tahdo sitten enää kahteen viikkoon puhuttavan valtiollisista asioista Ranskassa."

"Eikö kuninkaalla ole minulle mitään sanottavaa tästä säätykokouksesta?"

"Ei, herra Fouquet."

"Minulle, raha-asiain yli-intendentille?"

"Levätkää, pyydän; siinä kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa."

Fouquet puri huultansa ja painoi päänsä alas. Hän hautoi nähtävästi jotakin rauhatonta ajatusta. Tämä levottomuus tarttui kuninkaaseenkin.

"Oletteko pahoillanne, että teidän täytyy levätä, herra Fouquet?" virkkoi hän.

"Kyllä, sire; minä en ole tottunut lepoon."

"Mutta te olette sairas; teidän on pidettävä huolta itsestänne."

"Teidän majesteettinne mainitsi minulle huomenna pidettävästä puheesta?"

Kuningas ei vastannut; tämä äkillinen kysymys oli saanut hänet ymmälle.

Fouquet tunsi tämän epäröimisen painon. Hän luuli lukevansa nuoren ruhtinaan silmistä vaaran, jota hänen vastustelunsa jouduttaisi.

— Jos ilmaisen pelkoa, — hän ajatteli, — olen mennyttä.

Kuningas puolestaan joutui levottomaksi ainoastaan Fouquetin epäileväisyydestä. — Onko hän saanut vihiä jostakin? — hän tuumi itsekseen.

— Jos hänen ensi sanansa on ankara, — ajatteli Fouquet vielä, — jos hän ärtyy tai on ärtyvinään saadakseen verukkeen, niin miten tästä selviydyn? Tehkäämme vieru loivemmaksi. Gourville oli oikeassa.

"Sire", sanoi hän äkkiä, "koska teidän majesteettinne armollisesti suvaitsee siinä määrin valvoa terveyttäni, että vapautatte minut kaikesta työstä, niin ehkä saankin olla poissa huomisesta valtioneuvoston istunnosta? Pysyisin koko päivän vuoteessani ja pyytäisin kuningasta luovuttamaan minulle lääkärinne yrittämään jotakin keinoa näitä tukalia kuumepuuskia vastaan."

"Tapahtukoon niinkuin haluatte, herra Fouquet. Te saatte lomaa huomiseksi, saatte lääkärin, tulette terveeksi."

"Kiitos", virkkoi Fouquet kumartaen. Tehden päätöksensä hän virkkoi sitten: "Enkö saa onnea viedä kuningasta kotiini Belle-Islelle?"

Hän katsoi Ludvigia kasvoihin, tarkastaakseen sellaisen ehdotuksen vaikutusta. Kuningas punastui vielä.

"Sanoitte: kotiini Belle-Islelle?" hän huomautti koettaen hymyillä.

"Niin kyllä, sire."

"Mutta ettekö muista", jatkoi kuningas samaan leikkisään sävyyn, "että lahjoititte Belle-Islen minulle?"

"Sekin on totta, sire. Mutta kun ette sitä omaksunut, niin lähdette nyt ottamaan sen haltuunne."

"Kyllähän sen haluan saada."

"Se oli muuten teidän majesteettinne aikomus yhtä hyvin kuin minunkin, enkä osaisi sanoa teidän majesteetillenne, kuinka onnellinen ja ylpeä olen ollut nähdessäni kuninkaan koko henkivartioston saapuvan Pariisista tätä haltuunottamista varten."

Kuningas sopersi, että hän ei ollut tuonut muskettisotureitaan vain siltä varalta.

"Oh, sen kyllä käsitän", tokaisi Fouquet innokkaasti. "Teidän majesteettinne tietää liian hyvin, että on aivan riittävää tulla yksinänne ratsuraippa kädessä, kukistaaksenne kaikki Belle-Islen linnoitukset."

"Peste", huudahti kuningas, "enhän tahdo, että ne kukistuvat, — nuo oivat varustukset, joiden rakentaminen on tullut niin kalliiksi. Ei, jääkööt ne pystyyn hollantilaisia ja englantilaisia vastaan! Ette arvaakaan, herra Fouquet, mitä minä Belle-Islellä haluan nähdä: tahdon tutustua sieviin maalaisnaisiinne, tyttöihin ja vaimoihin, vainioihinne ja hiekkarantoihinne. Minulle on kovin kehuttu teidän vasallittarianne, jotka tanssivat niin hyvin ja ovat ihan hurmaavia helakanpunaisissa hameissaan! Kah, näyttäkääpä heitä minulle."

"Milloin teidän majesteettinne vain tahtoo."

"Onko teillä mitään kulkuneuvoja? Lähtisimme huomenna, jos teille sopii."

Yli-intendentti tunsi iskun, joka ei ollut taitava, ja vastasi:

"Ei, sire; en tiennyt teidän majesteettinne haluavan niin kiireellisesti nähdä Belle-Isleä, joten en ole vielä varannut mitään."

"Mutta joku alushan teillä sentään on?"

"Minulla on viisi; mutta ne ovat kaikki joko Portissa tai Paimboeufissa, ja niiden tavoittamiseen tai tännetoimittamiseen tarvitaan vähintään vuorokausi. Lähetänkö liikkeelle kuriirin? Onko minun se tehtävä?"

"Odottakaa vielä; antakaa horkkanne loppua; olkoon huomiseen."

"Se on oikein… Kuka tietää, vaikka meillä huomenna olisi muuta mielessä", vastasi Fouquet ilman mitään epäilyä enää ja kovin kalpeana.

Kuningas säpsähti ja ojensi kätensä kellonnuoraan, mutta Fouquet ehätti edelle.

"Sire", hän sanoi, "minulla on kuumetta ja vilunväreitä. Jos viivyn vielä hetkenkään, saatan mennä tainnuksiin. Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa lähteä kätkeytymään peitteiden alle."

"Te todellakin vavahtelette; se on surkeata nähdä. Menkää, herra Fouquet, menkää. Minä lähetän tiedustamaan vointianne."

"Teidän majesteettinne on ylen armollinen. Tunnin päästä voin jo paljon paremmin."

"Tahdon, että joku tulee teitä saattamaan", sanoi kuningas.

"Kuten suvaitsette, sire; mielelläni nojaisin jonkun käsivarteen."

"Herra d'Artagnan!" huusi kuningas soittaen kelloa.

"Oh, sire", keskeytti Fouquet karmivasti nauraen, "te annatte minulle muskettisoturien kapteenin saattajaksi kotiin? Hyvin epäilyttävä kunnia, sire! Riittää tavallinen palvelija, pyydän."

"Ja miksi, herra Fouquet? Herra d'Artagnan saattelee minua itseänikin!"

"Niin, mutta kun hän saattaa teitä, sire, hän tekee sen teitä totellakseen, kun sitävastoin…"

"Niin?"

"Jos minun on palattava asuntooni muskettisoturienne päällikön seurassa, niin sanotaan, että vangitutatte minut."

"Vangitutan?" toisti kuningas, kalveten enemmän kuin Fouquet itse. "Vangitutan? Oh!…"

"Kas, mitäpä ei sanottaisi!" jatkoi Fouquet yhä nauraen. "Ja löisin vetoa, että on kyllin häijyjä ihmisiä pilantekoon sen johdosta."

Tämä laukaus hämmennytti hallitsijan. Fouquet oli kyllin taitava tai kyllin hyväonninen saattaakseen Ludvig XIV:n varomaan miettimänsä teon paljastumista tällä tavoin.

Sisään astuessaan d'Artagnan siis saikin käskyn toimittaa jonkun muskettisoturin yli-intendentin saattajaksi.

"Tarpeetonta", virkkoi Fouquet: "miekka kuin miekka, — yhtä hyvin otan Gourvillen, joka odottaa alhaalla. Mutta se ei estä minua nauttimasta herra d'Artagnanin seurasta. Kovin mielelläni muuten näyttäisin Belle-Islen hänelle, joka ymmärtää niin hyvin varustuksia."

D'Artagnan kumarsi ymmärtämättä enää mitään koko hommasta. Fouquet kumarsi vielä ja läksi rauhallisen verkkaisesti kuin huvikseen kävellen.

Päästyään ulos linnasta hän ajatteli:

— Olen pelastettu! Niin, sinä saat nähdä Belle-Islen, kavala kuningas, mutta vasta sitten kun minua ei siellä enää ole.

Sitten hän hävisi. D'Artagnan oli jäänyt kuninkaan luo.

"Kapteeni", sanoi hänen majesteettinsa, "te seuraatte herra Fouquetia sadan askeleen päässä."

"Kyllä, sire."

"Hän palaa asuntoonsa. Te menette perässä."

"Kyllä, sire."

"Vangitsette hänet minun nimessäni ja suljette kuomivaunuihin."

"Kuomivaunuihin? Hyvä."

"Pitäen huolta, että hän ei tiellä voi puhella kenenkään kanssa tai heitellä kirjelappusia kohtaamilleen henkilöille."

"Hm, sepä on vaikeata, sire."

"Eikä ole."

"Anteeksi, sire, en voi tukehduttaa herra Fouqueta, ja jos hän haluaa hengittää, en ryhdy sitä häneltä estämään ikkunain ja suojuskaihtimien ummistamisella. Hän lennättelee vaunujen aukoista kaikkia mahdollisia huutoja ja kirjeitä."

"Se on otettu huomioon, herra d'Artagnan; ristikolla varustettu kuomi poistaa molemmat mainitsemanne hankaluudet."

"Rautaristikolla varustetut vaunutko?" huudahti d'Artagnan. "Mutta sellaista ristikkoa ei tehdä vaunuihin puolessa tunnissa, ja teidän majesteettinne kehoittaa minua heti lähtemään herra Fouquetin luo."

"Niinpä tarvittavat vaunut ovatkin jo varalla."

"Ah, se on eri juttu!" sanoi kapteeni. "Jos vaunut ovat valmiit, hyvä on; tarvitsee vain saada ne liikkeelle."

"Hevoset ovat jo valjastetut."

"Ahaa!"

"Ja ajaja odottaa keihäsmiesten kanssa linnan alapihalla."

D'Artagnan kumarsi.

"Minun on enää vain kysyttävä kuninkaalta, minne herra Fouquet viedään."

"Aluksi Angersin linnaan."

"Hyvä on."

"Saamme sitten nähdä."

"Niin, sire."

"Herra d'Artagnan, vielä sana: olette huomannut, että minä en tätä Fouquetin vangitsemista varten käytä henkivartijoitani, ja siitä herra de Gesvres joutuu vimmoihinsa."

"Teidän majesteettinne ei käytä henkivartijoitanne", vastasi kapteeni hiukan nöyryytettynä, "koska ette luota herra de Gesvresiin. Siinä se!"

"Se merkitsee, monsieur, että minä luotan teihin."

"Sen hyvin tiedän, sire! Ja turha on siitä tehdä numeroa."

"Huomautin siitä vain senvuoksi, monsieur, että jos tästä hetkestä lähtien tapahtuisi jotakin, — jos herra Fouquet jonkun sattuman kautta pääsisi livistämään… Sellaisia sattumia on nähty, monsieur…"

"Oh, sire, sellaista on usein sattunut muille, vaan ei satu nyt minulle."

"Miten niin?"

"Siksi, sire, että minä juuri tahdoin pelastaa herra Fouquetin…"

Kuningas vavahti.

"Koska", jatkoi kapteeni, "minulla oli siihen oikeus arvattuani teidän majesteettinne suunnitelman ennen kuin vielä olitte siitä minulle puhunut; ja koska herra Fouquet herätti harrastustani, olin silloin vapaa osoittamaan myötätuntoani häntä kohtaan."

"Tosiaan, monsieur, te ette suinkaan varmistuta minua palveluksistanne!"

"Jos olisin hänet silloin pelastanut, olisin ollut aivan viaton. Sanonpa vielä, että olisin tehnyt hyvin, sillä herra Fouquet ei ole paha mies. Mutta hän ei tahtonut; hänen kohtalonsa veti häntä puoleensa; hän päästi vapauden hetken käsistään. Sitä pahempi! Nyt minulla on määräykseni, minä tottelen näitä käskyjä, ja herra Fouquetia voitte jo pitää vangittuna miehenä. Hän on Angersin linnassa, sinne jo kuuluu herra Fouquet."

"Hän ei ole vielä käsissänne, kapteeni!"

"Se on minun asiani; kullakin alansa, sire. Mutta miettikäähän vielä kerran. Aivan tosissanneko nyt vangitutatte herra Fouquetin, sire?"

"Niin, tuhat kertaa niin!"

"Kirjoittakaa siis."

"Tässä on."

D'Artagnan luki määräyksen, kumarsi kuninkaalle ja poistui.

Parvekkeelta hän näki Gourvillen, joka iloisin ilmein suuntasi askeleensa herra Fouquetin asuntoa kohti.

246.

Valkoinen ja musta hevonen.

— Sepä kummallista, — ajatteli kapteeni. — Gourville noin iloisena laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra Fouquet on vaarassa, — vaikka on melkein varmaa, että juuri herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle. Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?

D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, — se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten ja esineiden varjoista.

Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.

Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten jättiläiskäden haritetut sormet.

D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.

Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin, mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä etääntyvään pisteeseen.

— Mikähän tuo on? — tuumi muskettisoturi. — Juokseva hevonen, varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!

Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.

— Valkoinen hevonen, — jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa pohjaa vasten hohtavan värin, — ja satulassa onkin ratsastaja. Joku poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta tietä juottopaikalle.

Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.

Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta kivipinnalta.

— Kas, kas! — päätteli kapteeni. — Tuossa on muutamia herra Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle. Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.

Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.

— Gourvillen pientä käsialaa! — tuumi hän, tarkastaen kirjeen siekaletta. — Enpä erehtynyt.

Ja hänen silmäänsä osui sana valkoinen.

"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana hevonen.

"Valkoinen hevonen", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"

Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti, d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen parvekkeelle.

Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen keinuva purje.

— Oh, oh! — tuumi muskettisoturi. — Vain pakeneva rientää tuollaista vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä… Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa… Ja ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on kulunut.

Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.

Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.

Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla, havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän haaveili ilmaratoja — seuraavan vuosisadan keksintöjä, — hän muisteli Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan vankiloista.

Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen pelossa hän toisteli:

— Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni nenästä!… Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.

Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi, hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.