SISÄLLYS: (continued 6)

Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä välähtäneitä säteitä.

Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea, kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.

Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.

Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa, että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti Lucy Stewart käyttää senvärisiä.

Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen rinnalla.

He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen haaveilevana.

Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.

"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.

"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."

"Minäkö?"

"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä nuori ranskalainen huokaillen odottelee."

Miss Mary Graffton nousi äkkiä.

"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."

"Mikset?"

"Palatkaamme, Stewart."

"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."

"Mistä?"

"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."

"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"

"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa, mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan levoton.

"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de Buckinghamin kanssa."

"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary…"

"Mitä?"

"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi, senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä suhteessa?"

Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.

"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart. "Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."

"Miksi sen tekisimme?"

"Minulla on hänelle puhuttavaa."

"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan pikku salaisuudet…"

"Niinkö luulet?"

"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"

"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt toisen kuninkaan luo."

"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."

"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle."

"Haluan tietysti."

"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"

"Niinkö siinä sanottiin?"

"Juuri niin… tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta sisällöstä kylläkin."

"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on siitä päätellyt?"

"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois herra de Bragelonne ja naittaa hänet… jossakin Hanskan ulkopuolella."

"Siis tuon kirjeen johdosta…?"

"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran hyljättyäsi hänen sydämensä… no, älähän punastu… tahtoi hän mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen, se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."

Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja puristi toverinsa käsivartta virkkaen:

"Vie kiitokseni kuninkaalle."

"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole varuillasi!" vastasi Stewart.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta naista.

"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja, nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."

Sitten hän kumarsi Lucylle.

"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"

Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen, vieden hänet pois.

Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan oikein oli sanonut.

Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.

"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton, "huolitteko seurastani?"

"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi Raoul.

"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.

"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne. Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"

"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä. Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle penkille."

"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul hämillään.

"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa. Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra varakreivi?"

"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen sivistymätön."

"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"

"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.

"Mitä, ettekö tiedä?…"

"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."

"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin herttua teki lähettäessään minut tänne!"

"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin lähettäessään teidät tänne."

"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."

Raoul punastui vuorostaan.

"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä…"

"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua, koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."

Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.

"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.

"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun tapasimme toisemme Ranskassa."

"Olettekin siis vain tuttavukset?"

"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota rakastan kuin veljeä."

"Kreivi Guichellekö?"

"Niin, mademoiselle."

"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"

"Mitä nyt puhuttekaan?"

"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen tyynesti.

Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:

"He ovat hyvin onnellisia!… No, jättäkää minut nyt, herra de Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla, tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää, myöntäkää… Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte kieltää."

"Madame, minä myönnän sen."

Tyttö katseli häntä.

Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai yksinkertaisesta miehestä.

Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi rakasti toista naista kuin häntä.

"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."

Raoul kumarsi.

"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"

"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.

"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"

"Mademoiselle…"

"No, puhukaahan."

"Minä en voi."

"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa, koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän… ystävänä. Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä. Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"

Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli taas hänen avukseen.

"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys. Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa surunne ystävälle."

"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"

"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka! Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi eläkettäni."

"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul kiinnostuneena.

"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de Bellière."

Raoul liikahti.

"Tunnetteko hänet?"

"Olen kuullut sen nimen."

"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"

"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."

"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"

"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."

"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"

"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."

"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.

"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi lukemansa kirjelapun.

Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:

'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'

"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.

"Ei."

"Älkää sitä siis suotta uskoko."

"Niin, mutta tässä on toinen kirje."

"Keltä?"

"Herra de Guichelta."

"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?…"

"Lukekaa."

'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin, Raoul, tule.

De Guiche.'

"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään kouristavan.

"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta lähtölupaa."

"Ja milloin saitte kirjeen?"

"Toispäivänä."

"Se on päivätty Fontainebleaussa."

"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole saanut mitään palaamiskäskyä."

Mary rypisti miettivästi kulmiaan.

"Ja jäättekö te?" kysyi hän.

"Täytyy, mademoiselle."

"Entä rakastettunne?…"

"No?…"

"Kirjoittaako hän teille?"

"Ei koskaan."

"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"

"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."

"Kirjoitteliko hän teille ennen?"

"Toisinaan… Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."

"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"

Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen. Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille kätensä.

"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.

"Mistä?" kysyi Mary Graffton.

"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin vähemmän onnettomaksi."

"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.

"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin kuullen?" kysyi herttua hymyillen.

"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska olen sen jo itse hänelle lausunut."

Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä, virkkaen:

"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."

"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi sydäntä samalla kertaa?"

"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani parantumattomaksi."

Mary ajatteli hetkisen.

"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa, ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."

"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin koskaan ennen."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.

"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."

"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."

"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas sydän saattaa tiellään kohdata."

"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa muualla", pisti neitonen väliin.

"Se on hänellä erehdys."

"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"

"Kyllä."

"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.

"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan englantilaisen päässä ja sydämessä.

Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.

"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin selitystä."

"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.

"Minäkö?"

"Sama mies."

"Ja miksi niin?"

"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen arvoinenkin, kuten Mary Graffton."

"No, kertokaa minulle sitten."

"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"

He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea, mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä, joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.

"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.

Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.

177.

Madamen kuriiri.

Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin tytön purskahtamaan nauruun.

"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän puhuvan tyhjää!"

"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä. Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"

"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."

"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset tänne."

"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin, siinä kaikki mitä pyydän."

"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"

"Te laskette leikkiä, sire."

"No, tahtoisitteko, että itkisin?"

"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."

"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä, kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus rumentaakin."

"Eipä niinkään, — katsokaa nuorta ranskalaista."

"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on syytäkin alakuloisuuteen."

"Ja minkätähden?"

"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"

"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis tekemään mitä minä vain haluan."

"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko tyytyväinen?"

"Ikävystyttääkö häntä?"

"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."

"Miksikä tomppeli?"

"Tietysti, — ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"

"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi, te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."

"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on joku Helena — Helena ennen Parista tietenkin?"

"Onko hän siis jättänyt jonkun?"

"Tarkoitan, että hänet on jätetty."

"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"

"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"

"Pakostako siis?"

"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä syrjään."

"Millaisen määräyksen?"

"Arvatkaa."

"Kuninkaan käskyn?"

"Oikein."

"Ah, te avaatte silmäni!"

"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."

"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis kuningas lähetti hänet pois?"

"Niin."

"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."

"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta, hän valittelee!"

"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja rakastajattarille erittäin."

"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä, eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain laiha, ontuva tytöntyrä… Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"

"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä, sire?"

"Kyllä sitä luulen."

"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."

"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa — toispäivänä se tapahtui, — kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."

"Ja te epäsitte?"

"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo young man on uhmaillut Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle tarjonnut…"

"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti suutansa.

"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua, että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja hän nai täältä, tai God damn me!"

"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, — sillä kaikki koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka — uskomatonta kyllä — koettaa asettua varjoon hänen tieltään."

"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."

"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen. Mistä se johtuu?…"

Kaarle II alkoi nauraa.

"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.

"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"

"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi."

"Esittäkää joku parempi vielä."

"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"

"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."

"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään tahdotte ajaa minut epätoivoon."

Samassa naputettiin oveen.

"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.

"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka sallii itselleen äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä rangaistakseni…"

Tyttö meni itse avaamaan ovea.

"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.

"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"

"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."

"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.

Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.

"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.

"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia Calaisissa."

"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.

Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.

"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki kirjeen toistamiseen.

Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä uteliaisuuttaan.

"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan. Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron pielukseltaan."

"Sire!"

"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa rientämään; asia on kiireellinen."

Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.

"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen… montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"

"Kaksi."

"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."

Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.

Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.

"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini, tulkaa!"

Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.

"Tule toki ja sulje ovi, herttua."

Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän lähestyi hymyillen.

"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi kanssa?"

"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."

"Kuinka niin?"

"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei tahdo."

"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."

"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella taholla."

"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."

"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun ei vastannut myöntävästi!"

"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää häntä?"

"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."

"Ja mitä hän silloin teki?"

"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."

"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki onnellista!"

"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni, ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."

"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.

"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, — hän jää."

"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se onneton on edeltäpäin tuomittu."

"Tuomittu mihin?"

"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin näkemään sen, ja se merkitsee paljon."

"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."

"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."

Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.

"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta", sanoi herttua.

"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi tapahtumatta."

"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."

"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."

"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."

"Sitä en kiellä, rakas ystävä."

"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."

"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"

"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi hänestä!"

"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."

"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää toki", kehoitti Buckingham.

"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa itse. Mitä tekisit minun asemassani?"

Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen seuraavat sanat:

'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.

Uskollinen sisaresi Henriette.'

"Mitä siitä sanot, Villiers?"

"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.

"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"

"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin…"

"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi aluksi minultakin huomaamatta."

Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."

Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen, mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:

"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin. Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."

Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:

"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"

"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan. "Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"

Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.

"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"

"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.

"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"

"Niin, sire."

"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"

"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä, menetelläksenne toisin kuin tulee."

"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut kutsunut teitä takaisin?"

"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."

"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä miellytä?"

"Sitä en ole tarkoittanut, sire."

"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla", huomautti kuningas.

Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin käsivarrelle.

"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta: 'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne, mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin haluatte; minä annan teille siihen luvan."

"Sire…!" huudahti Raoul.

"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.

"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee kello kahdelta aamulla."

Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.

"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan. "Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka olin aikonut häälahjaksi."

Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.

Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa horjuvan.

Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.

Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.

Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss Grafftonia.

"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.

"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt sydämeeni: Habenti parem, egenti cuncta. 'Rikkaalle vähän, köyhälle kaikki.'"

"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."

"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin rinnastani."

Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.

Raoul hymyili surullisesti.

"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."

Ja jättäen hyvästi hän poistui.

— Mitä hän tarkoittaa? — ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa kunnioittavasti miss Maryn kättä.

Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.

"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."

"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."

"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."

"Siis uskotte, että hän ei palaa?"

"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.

"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi… kunniansa tahratuksi… Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi, sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"

Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:

"On ero valittava elämäksi, tai jääminen ja matka kuolemaan."

Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.

Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen Madamelle ja de Guichelle.

Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla, ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.

178.

Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.

Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.

Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua, jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet vuosisadan. Sanalla sanoen — Malicorne, filosofi tietämättään, oli osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta omistuksen varmuudessa.

La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä, että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen, piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti epäluuloisimmankin mielen.

Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle tuulelle.

"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."

Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon, huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la Vallière punastui.

— Hyvä! — ajatteli Saint-Aignan; — herra Malicorne tulee ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.

"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen minuuttia."

"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."

"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."

"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.

"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet ylös- vai alaspäin."

"Tarkatkaa siis!"

"Sen teen."

Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi Montalaisille:

"Huomenna!"

Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.

Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon. Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki hänet syliinsä tervehdykseksi.

La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.

He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin elvyttävinä ja sitten riuduttavina.

Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden, seuratakseen varjokuvaa.

Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa häkissä.

Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia, jotka hyväilivät hänen poskiaan.

Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen, joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa väliverhoksi.

Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään lumoavana:

"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"

"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi. "älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."

Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.

"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on samaa kuin kätketty mahti… Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten sydämenikin."

Hälytys uudistui.

"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita. Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana, suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.

"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä."

"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian takaisin."

"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"

Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten pujahtaen kammioon.

Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.

"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"

"Kuka? Kuka tulee?"

"Hän! Kyllä sen arvasinkin."

"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."

"Raoul", hengähti Montalais.

"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.

Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.

"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"

La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:

"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää tulko lähelleni!"

Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi. Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.

"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut laskuluukkua!"

Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta, joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.

Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän kulman taakse.

179.

Kaksi vanhaa ystävystä.

Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.

Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.

Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori. Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa, sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?

Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha palvelijatar.

Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.

Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä:

"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."

"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.

Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen.

He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.

"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."

"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, — voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis.

"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar. "Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."

"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina, joskaan emme enää pitkälti."

"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."

"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta, kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi paljastaa entiseen verraten.

"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos teille sopii."

"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"

"Miksikö? Sen olen jo sanonut, — uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä, olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään erityisempää uskotuksi toisillemme."

"Totta kyllä, madame."

"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"

"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.

"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."

Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan suudelman.

"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.

"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."

"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier. "Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen enempää en hänelle merkitse."

"Hän toimitti teille piispannimityksen?"

"Niin, herttuatar."

"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä mukavasti lepoon."

— Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta! — ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra Fouquetin ympäristöstä?"

"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee Belle-Isle-en-Mer?"

"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin piiri."

"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer…"

"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."

"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, — mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."

"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.

"No, mitäpä siitä… Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön osoitteestanne."

— Ainiaan Atos, — ajatteli piispa; — mikä on läpeensä hyvää, se säilyy sellaisenaan.

"Sitten… tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."

"Se on mielestäni ihmeellistä."

"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen… Minun täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö hän ole entisiä ystäviänne?"

"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."

"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin kuvernööriltä."

Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.

"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"

"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen suosiollisuuttanne."

"No, kyllä niin."

"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."

"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"

"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."

"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.

Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.

"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi kysyvällä äänenpainolla.

"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen. "Ajatukseni ovat jo edempänä."

"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"

"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla… Asia on yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että minä elän herra de Laicquesin kanssa?"

"Kyllä, madame."

"Hänen puolisonsa asemassa?"

"Niin kerrotaan."

"Me asumme Brysselissä."

"Aivan niin."

"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön, riistäneet puille paljaille?"

"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"

"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."

"Sen voin käsittää."

"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat vieraantuneet."

"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi Aramis säveästi.

"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten Espanjan kuninkaan puheille…"

"Ahaa!"

"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle suurmestarin, kuten tapa on…"

"Vai niin! Sekö on tapana!"

"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"

"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."

"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."

"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa suoraan.

"Aivan… No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."

"Jesuiittijärjestön!"

"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki, järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"

"Sitä en tiennyt."

Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta alkoi jo olla hyvin pimeä.

"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon vuoksi."

"Tietysti."

"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."

"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"

"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin näin."

"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä…"

"On Dampierre, siinä kaikki."

"Hyvä vielä niinkin."

"Näköjään, — mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."

"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis, jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.

"Niin, hän on unohtanut kaikki."

"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon, herttuatar?"

"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte, minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät mieltymystä!"

"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."

"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta tuntemaltanne fransiskaanimunkilta… Miten muuten olittekaan tullut tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te ette ole vastannut samalla mitalla."

"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."

"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"

"Aavistelin kyllä."

"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"

"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun käsivarsieni kannattelemana."

"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten hallitsija."

"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."

"Mitä minun osalleni?"

"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa. Lähetin teille osoituksen, — ettekö vielä ole nostanut rahoja?"

"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan seuraajaksi."

Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:

"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle, että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan espanjalainen, — jota te ette ole."

Aramis vastasi vain:

"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"

"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."

"Mitä niin?"

"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."

"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."

"Osaattehan espanjankieltä?"

"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."

"Olette oleskellut Flandriassa?"

"Kolme vuotta."

"Ja Madridissakin?"

"Viisitoista kuukautta."

"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain haluatte."

"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.

"Epäilemättä… Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."

"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"

"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen…"

— En ole huonoissa minäkään, — ajatteli Aramis.

"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään teistä fransiskaanimunkin seuraajan."

"Ooh, herttuatar!"

"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."

"Enhän mitenkään!"

"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."

"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."

"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"

"En, kiitos, hyvä herttuatar!"

Tämä vaikeni ajatellen:

— Hänet on nimitetty.

"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi hyväkseni."

"Oh, pyytäkää vain huoletta."

"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni täyttämiseen."

"Teen mitä suinkin voin."

"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."

"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?… No, herttuatar, millainen summa se olisi?"

"Kah, melkoinen."

"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"

"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari…"

"Nyt tiedätte, etten ole."

"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."

"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."

"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."

"Miksette?"

"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä — eli Laicquesin hallussa on —, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."

"Millaisia?"

"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."

Aramis puristi kyntensä kämmeniin.

"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"

"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun tulee tarvis, niin ne otetaan esille."

"Ja nyt on otollinen aika?"

"Niin, rakas ystävä."

"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"

"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."

"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte tuollaista mieleenne, — te kun aina piditte herra de Mazarinin kirjelmiä kovin huonossa arvossa."

"Olen todella pulassa."

"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis kylmästi.

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka tarvitsen…"

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa kartanoni kuntoon.'"

Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä ratkaisuun: kyllä tai ei."

— Tuo on tyhjää mahtailua, — ajatteli piispa; — on mahdotonta, että Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki… Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?" virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?… Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte, millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa — ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!…"

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna. "Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä, mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä — tahdoin sanoa ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne — siten säästettäisiin puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne, auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt kuningattaren edessä, — ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja… totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on tarvis."

— No, räkätä vain, hohkanärhi! — ajatteli Aramis; — sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen — koston toisen tukalasta juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä, nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet toisiaan liian hyvin.

180.

Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.

Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa, epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon, hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.

Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.

Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan, tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta kaikua.

Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.

Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.

Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa herttuatarta noutamaan.

Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.

Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen, tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, — sanalla sanoen, ei mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin, mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän mielipidettään, ajatellen itsekseen: — Olen osannut oikeaan mieheen.

"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.

"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."

"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta jälkimmäisen suhteen…"

Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle siirsi.

"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"

"Niin, madame."

"Ja te pyritte yli-intendentiksi?…"

"Madame!"

"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."

"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."

"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert. Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra Fouquetin."

"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa: laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."

"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin… akatemian jäsen, luullakseni… kertoneen, että kun rhodolainen jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan… tavallinen kauppias, herra Colbert… lastautti neljäsataa kameelia sen pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain intendentti!"

"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."

"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, — toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti, lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä luomaan onnensa."

"Missä suhteessa, madame, missä?"

"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta, monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla työntänyt rautansa tuleen."

"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."

"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"

"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."

"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi teille, mitä teiltä puuttuu."

"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan järkkymättä."

"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta väärinkäytöksestä."

"Väärinkäytöksestä?"

"Rikoksesta, jos niin haluatte."

"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"

"Ei mistään muusta… Kah, onpa ihmeellistä, — nythän ette enää näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."

"Onko rikos tiedossanne?"

"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."

"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"

"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."

"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen olisi jo paljon!"

"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu. Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos hänelle varataan siihen tilaisuus."

"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."

"Se on kylliksi hyvä, — niin että arvioitsenkin sen viiteensataantuhanteen livreen."

"Miten niin?" kysyi Colbert.

"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."

"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."

"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.

"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"

"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."

"Niin tietysti."

Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän paperipinkan.

"Lukekaa", kehoitti hän.

Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.

"Mainiota!" hän huudahti.

"Hyvin selvää, eikö niin?"

"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"

"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."

Colbert mietti.

"Entä alkuperäiset kirjeet?"

"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert, olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."

"Sattuvasti sanottu, madame."

"Onko kauppa sovittu?"

"Ei sentään."

"Mitenkä?"

"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."

"Mikä se on?"

"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin oikeusjutun kautta."

"Niin."

"Julkisella häväistyksellä."

"Niin. Entä sitten?"

"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja häväistystä."

"Miksei?"

"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi. Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."

"Ah, ma foi, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."

"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman tuomion mahdollisuutta?"

"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää ministerinsalkkunsa."

"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.

"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi! En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."

"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."

"Te tingitte?"

"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."

"Paljonko minulle tarjoatte?"

"Kaksisataatuhatta livreä."

Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.

"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.

"Suostutteko te?"

"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."

"Puhukaa."

"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."

"En, en!"

"Oh, ottakaa tai jättäkää… Eikä siinä olekaan kaikki."

"Vieläkö muuta?… Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."

"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."

"Mitä sitten?"

"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut kuningatarta."

"No?"

"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."

"Kuningattarenko?"

"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos siihen toimitetaan tilaisuus."

"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon. Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä useammin."

"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan, että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."

"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."

"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan naaras."

"Entä sitten, madame?"

"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä. Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu ruhjevammasta."

"Se on totta!"

"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä kuningattaren luo."

"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle. Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."

"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."

Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.

"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo satatuhatta écua."

"Oo!" virkahti herttuatar.

"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te luotatte?"

Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.

"En kehenkään", lausui hän.

"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"

"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"

"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."

"Se on totta."

"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota kehenkään."

Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen rehellinen hävyttömyyteen asti.

"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"

"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja, herra intendentti!… Minulla on siis kunnia näyttää teille tie."

"Sallikaa, että valjastutan hevoseni."

"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur."

Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille, varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra Fouquetille.

Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.

"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän.

"Myönnän sen."

"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?"

"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa minulle ikävyyksiä."

"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte… Mutta muistakaahan… mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä, sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele: vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä, kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo."

"Kuningattarenko?"

"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto, joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista hintaa."

"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan."

"Niinkö!… Miksette?"

"Koska luotan teihin rajattomasti."

"Te olette peräti kohtelias!… Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta écua…?"

"Ne ovat tässä."

Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi herttuattarelle.

"Te olette saanut maksun", virkkoi hän.

"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."

Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa virskumista.

Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen. Herttuatar nauroi yhä.

"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut… En tahdo mainita nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua kuningattaren luo."

"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin, että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."

"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."

"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat sairaita?"

"Beguininunniksi."

"Te olette beguininunna."

"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."

"Se on teidän asianne."

"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään luoksepääsy."

"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset. Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään rouva de Chevreusesta."

"Hyvä niinkin."

"Tässä on suosituskirje, madame."

181.

Karhun talja.

Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti keveästi ja poistui.

Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin. Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen parlamentinistunnon pääkohtia.

Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.

Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva, jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, — notkeata herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta. Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä nojaten.

"Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan havahtuen.

"Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti.

"Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi.

"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!"

"En vielä!"

"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän ylhäisyytenne itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani kahden kesken."

Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen. Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen intendentille.

"Mikä se on, Vanel?"

"Kirje vaimoltani, monseigneur."

Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.

"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä.

"Kyllä, monseigneur."

"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?"

"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä."

"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia pitemmälti työtä sen asioissa."

"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa."

"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?"

"Luulen kyllä, monseigneur."

"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle."

"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?"

"Ostaa virka."

"Millainen?"

"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat tyydyttää."

"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää."

"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert.

"En minkäänmoista."

"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa."

Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan syvällekin.

"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?" oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin."

"Aivan niin, hyvä neuvos."

"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan, sen pitänee olla myytävänä?"

"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla…"

"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin valtuudet?"

"Niin puhutaan."

"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel puhkesi nauruun.

"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti.

"Peloittaisiko! Ei suinkaan…"

"Eikä haluttaisikaan?"

"Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?"

"No niin, herra Vanel… sanon teille, että se virka tulee tarjolle."

"Monseigneur kyllä sanoo."

"Siitä on huhu liikkeellä."

"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään."

"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen sattumusten yläpuolella, herra Vanel."

"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita maailmassa on."

"Mikseivät?"

"Kun nämä ovat köyhiä."

"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?"

"Kaikki, minkä omistan, monseigneur."

"Siis minkä verran?"

"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen."

"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?"

"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, — mitä en kylläkään voi uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut…"

"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?"

"Herra de Gourville… herra Pélisson, — oh, se on ilmassa."

"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä…?"

"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään."

Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua, rohkenematta avustaa sitä.

"Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten, "yliprokuraattorin viran valtuudet."

"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä."

"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.

"Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta livreä."

"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne."

"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä."

"Kunnon mies!"

"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!"

"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen takuuseen puolestanne."

"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa."

"Siitä en ole huolissani."

Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan pitäneet joutavana puheena.

"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin.

"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin teille herra Fouquetin asiasta?"

"Huomautti siitä myös Pélisson."

"Suoraanko vai viittauksena?"

"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja etevimmälle edustajalleen."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi tarvis."

"Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan leimahti viha.

"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava parlamentin kunnia."

"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert.

"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä. Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'"

"Tuo on nimenomainen hanke."

"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur."

"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä ystävää?"

"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa."

"Runoniekka la Fontainen?"

"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra Fouquet oli perheeni ystäviä."

"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin puheille otollisimpana hetkenä."

"Mielelläni; mutta rahat?"

"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta."

"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte kuninkaan, menette edelle rahaministeristä."

"Malttakaa… älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia."

"Niin, niin, lainastahan on kysymys."

"Minä lainaan sen summan, niin."

"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?"

"Kahdeksan vuoden maksuaika."

"Oh, se on erinomaista!"

"Kiinnitys itse virkatuloihin."

"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?"

"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista suuntaa."

"Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen.

"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?" kysyi Colbert kylmästi.

"Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti.

"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää nyt herra Fouquetin ystävien luo…"

"Minä lennän…"

"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille."

"Kyllä, monseigneur."

"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi…"

"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta."

"Varokaa sitä kaikin mokomin!… Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!"

"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea…"

"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle… Menkäähän!"

182.

Haudattu salaisuus esille.

Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de Mottevillen ja señora Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista seikoista.

Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren, leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta; valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:

"Estos hijos!"

— Voi niitä lapsia! — äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa kätkettynä kummallisia salaisuuksia.

"Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat."

"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan, tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana elähtyvän uhkaamaan.

Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas, yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen korviansa.

Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.

Hän nosti heti päätänsä.

"Koskeeko taas?" hän kysyi.

"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?"

"Teidän majesteettinne voihkaisi."

"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan."

"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona."

"Mitä varten siellä?"

"Madamella on hermovaivansa."

"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun toinen lääkäri parantaisi Madamen…"

Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.

"Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?"

"Työ, Motteville, työ… Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen miniäparkani!"

"Teidän majesteettinne myöskin."

"En paljonkaan tänä iltana."

"Ei ole sanomista, madame!"

Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti uhkaavan äkillinen taintumus.

"Lääkkeeni!" sopersi hän.

"Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan toviin ja mutisi:

"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!"

"Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin kaappiin.

"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville.

"Voin kyllä paremmin."

Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.

Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:

"Omituista!"

"Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar.

"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte tätä kipua?"

"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville."

"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt kuninkaaksemme."

Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein raivostuneen katseen, — määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan. Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:

"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun viidentenä… Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!"

Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.

"Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina.

"Hetimiten, Molina."

"Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar.

Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat silmänsä.

"Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain, Motteville; menehän."

Sana meidät kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa. Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen selvittelyä, — että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli saapuvilla yksi henkilö liikaa.

"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar.

"Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa.

Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:

"Apukeino, apukeino!"

"Mikä apukeino, chica?" tiedusti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito.

"Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?"

"Ei, muuan nainen Flandriasta."

"Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar.

"En tiedä."

"Kuka hänet on tänne lähettänyt?"

"Herra Colbert."

"Hänen nimensä?"

"Hän ei sanonut sitä."

"Mikä hän on asemaltaan?"

"Sen hän selittää itse."

"Miltä hän näyttää?"

"Hän on naamioitu."

"Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar.

"Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään: "Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen, joka voi parantaa teidän majesteettinne."

Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.

"Puhukaa", käski sitten leskikuningatar.

"Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon.

Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois. Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.

"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna, "koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan parannusta?"

"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!"

"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?"

"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä."

"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?"

"Niin, madame."

"Mainitkaa heidät minulle."

"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä ei jo ole herännyt eloon muistoja."

Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:

"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella naamioituna?"

"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.

"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte naamionne."

"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä, antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame, hyvästi!"

Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.

"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, — ja kunpa voisittekin tuottaa minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!… Voi, minä valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"

"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen varma siitä, että sekin kärsii."

"Sieluni?"

"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan. Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin; ettekö te kärsi niistäkin?"

Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin hänen nuoruudessaankin.

"Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme, maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen. Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen: lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän luotettavuus ole riittävä."

"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen, madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne."

"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta sanottavaa, — jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään tulevaisuutta."

"Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä peloittaa pikemmin menneisyys."

Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen huudahti lyhyen käskevästi:

"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja selvästi, taikka…"

"Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären puolesta."

"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö."

"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö todella edusta ystävätärtä."

"No niin?"

"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta vuoden kuluessa?…"

"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni."

"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko… nykyisen kuninkaamme syntymästä asti… ystävättären esiintymistapa tuottanut mitään murhetta teidän majesteetillenne."

"En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän puri hampaansa yhteen.

"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli yksitoista?"

"Kyllä", änkkäsi kuningatar.

"Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "oli dauphin[13] jo tunnustettu Ranskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut hänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi Saint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua."

"Ihan niin", jupisi kuningatar.

"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin, prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin noin seitsemään asti?"

"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma tietää."

"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin."

Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.

"Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte, madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen: 'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'"

Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa vastaan.

"Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti, joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla valtaistuimesta! Oi, ei… hän on vuodattanut viljalti kyyneliä poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa, kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!"

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti.

"Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan: 'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'"

Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.

"Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin; sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä henkennekään enää kuulu teille!"

Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta uhkaukselleen.

"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.

"Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta."

"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna. "Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani — se on ystävänsä surmaamista!"

Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:

"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!"

183.

Kaksi ystävätärtä.

Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi sitten:

"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti, herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar."

"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, — noiden kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat koko maailman suuresti kadehtimia."

"Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?"

Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.

"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten huomautti.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, — niinkuin afrikkalaisen vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja nälkään päivänpolttamilla kedoilla."

Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.

"Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät jätettiin ihan oman onnenne varaan."

"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan, madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa."

"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti, herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin… salaisesti…"

Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti puhujassa rauhattomuutta.

"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään.

"Kiitos, madame!"

"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, — suureksi ilokseni."

"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?"

"Kaikkialla."

"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa."

"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta."

"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua."

"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme — jo kallistun hautaa kohti?"

"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään ennen."

"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti."

"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan kaikki vanhat paperit järjestykseen."

Leskikuningatar hätkähti.

"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun kuolemani", jatkoi herttuatar.

"Kuinka?"

"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme."

"Ettekö ole polttanut…?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.

"Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!"

"Petturitko?"

"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja myyvät sitten."

"Hyvä Jumala!"

"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa, tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava paperi ja polttakaa se itse.'"

"Vaarallinen paperi! Mikä?"

"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se koskee kovin hankalaa asiaa."

"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"

"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa. Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton lapsi'."

Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de Chevreuse viritteli ansaansa.

"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna; "kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"

"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän mielenkiinnon.

"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman silmiltä lippaaseensa lakastumaan."

"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"

"Siellä tietysti, — hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."

"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."

Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä. Rouva de Chevreuse jatkoi:

"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena; sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne. Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"

"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?"

"Ei, madame."

"Mitä siis kerrottiin?"

"Kuulin… mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta."

"Sanokaa kuitenkin."

"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen, tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin. Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen."

"No — ja sitten?"

"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet paikkakunnalta."

"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan varassa."

"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole kummallista…"

— Mitä nyt vielä? — ajatteli kuningatar.

"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö…"

"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"

"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme, että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua Tourainessa…"

"Tourainessa?"

"Hän näki hovimestarin ja lapsen — anteeksi, luuli näkevänsä kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."

"Malttakaahan, herttuatar, — antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä itsestännekin."

"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"

"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle pahastuksissanne, herttuatar?"

"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"

"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä."

"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame."

"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin te, herttuatar."

"Muistaako teidän majesteettinne sen?"

"Aina… Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar."

"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!"

"No, minkä todisteen voin antaa?"

"Kuinka?"

"Pyytäkää minulta jotakin."

"Minäkö pyytäisin!"

"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä jaloin ja ylväin sielu."

"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.

"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."

"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."

"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"

"Miten niin?"

"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni tahtovani sitä."

Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun kuningatar uudestaan kehoitti:

"Puhukaa, kultaseni, — mitä tahdotte?"

"Minun siis täytyy selittää?…"

"Empimättä."

"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa, ehtymätöntä onnellisuutta…"

"Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen aviopuoliso."

"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar."

"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista kaikua kauniista nuoruudesta."

"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna…"

"Vieläkö osaat espanjankieltä?"

"Kyllä."

"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi."

"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi päiviksi vieraisille Dampierreen."

"Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Niin."

"Eikö mitään muuta?"

"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko siis suostua?"

"Kyllä, kaikesta sydämestäni."

"Oi, kiitos!"

"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin hyötyäkin."

"Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, — mutta tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on lupauksenne?"

"Se on sovittu."

Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä kiihkeästi.

— Hän on pohjaltaan hyvä nainen, — ajatteli kuningatar, — ja… hänellä on jalomielinen sielu.

"Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?"

"Tietysti, — mutta mitä varusteletkaan?"

"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa. Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona."

"Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua! Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?"

"Juuri se verran."

"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?"

"Ei kukaan."

"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar."

"O, en rohkenisi…"

"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani… eikähän satatuhatta écua oikeastaan ole paljon."

"On minusta."

"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne, herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää herra Colbertille, — ei, herra Fouquetille, joka on paljon kohteliaampi mies."