SISÄLLYS: (continued 11)

La Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, — kirjoittihan hän ystävälleen Maucroulle:

"Se näytelmä on Molièren, ja hän ei saanut suinkaan väärin kiitosta kuulla koko hovin; tuo nimi kuuluu kukaties viel' yli Roomankin, ja kovin halusta suon sen: siin' on mies!"

Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.

Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että Molière oli mies kerrassaan — mutta vaatturit mittausapulaisena, jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin ilvehtijäksi.

Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi, pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan Tuhannen ja yhden yön ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.

Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei enää lykkäytyisi pitkällekään.

Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen tehokkaammin.

Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen kuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la Vallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että Fouquetin kanssa.

Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi sanoen:

"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."

Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta, jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla syvemmälle puistoon.

Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten olivat kahden kesken — tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän, — lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.

"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat kosteat."

"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne suruisuudesta tarttunutta."

"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."

"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."

"Mikä siis, sire?"

"Nöyryytys."

"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"

"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä mahtimies…"

"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.

"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee minulta varastamillaan varoilla… Mutta minä muutankin moisen häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle, että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan säilyttävät sen muistissaan."

"Oi, teidän majesteettinne…"

"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?" kivahti Ludvig.

"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."

Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.

"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne, uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on tehnyt. Ja te, mademoiselle, — oh, se ei käy pitkälliseksi, — suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."

Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen, jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.

"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No, sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"

"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija; "pelkkä luottamuksen väärinkäyttö…"

"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä annettavina hänelle", lausui kuningas.

"Herra d'Artagnanille!" huudahti la Vallière; "ja mihin herra d'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle."

"Pardieu, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii kohottautumaan minun taivaalleni."

"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?"

"Kas, se hämmästyttää teitä?"

"Omassa talossaan?"

"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön."

"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin kuninkaallensa?"

"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle."

Colbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä se sihinä kuului.

"Sire", sanoi la Vallière, "herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä itseänne."

"Minuako?… Te puolustatte minua?"

"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä."

"Häpäisenkö?" mutisi kuningas kalveten kiukusta. "Totisesti, mademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne lausumisessa."

"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne palvelemiseen", vastasi ylevä nuori tyttö. "Yhtä kiihkeästi omistaisin siihen tarpeen tullen henkenikin."

Colbert tahtoi murista. Silloin la Vallière — tämä lakea olento — kääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella vaikenemaan.

"Monsieur", hän virkkoi, "kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään, vaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta kuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi minun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita."

"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen, mademoiselle", rohkeni Colbert huomauttaa.

"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme", vastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren kuninkaan sydämeen. "Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko maailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile rakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani, minä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa, hän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan neuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee kuningasta."

Colbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan puoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:

"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen."

"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni. Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, — ja sitä suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"

La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.

"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan? Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"

"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"

"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.

"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja häpeään verraten."

Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.

— Olen hukassa, — ajatteli Colbert.

Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.

— Hei, en, enpä vielä! — hän päätti itsekseen.

Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla, Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä tummentoon.

Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen hameeseen.

"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."

"Mademoiselle, mademoiselle, — tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen nuoren tytön poistumista.

Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi, polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:

"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."

"Mitä niin?" kysyi kuningas.

"Jonkin paperin, kirjeen, — tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."

Kuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.

Samassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan kuin päivänpaisteeksi.

222.

Mustasukkaisen vimmaa.

Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.

Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.

Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.

Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti, jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa ympärilleen.

Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija lienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen Tobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la Vallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.

Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja riemuitsi lähestyvästä myrskystä.

Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.

"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti herttaisesti.

Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.

"Ei mikään", virkkoi hän.

"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."

"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee mitään."

Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän perässään.

Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.

Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja la Vallièren välillä puistossa, — että siitä oli johtunut epäsopu ja että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.

Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi; vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:

"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan tänne herra d'Artagnan, pyydän."

Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat valtiokaappausten salamoita.

Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky, astui Ludvig XIV:n huoneeseen.

Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä kuunnellen.

Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.

"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."

"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.

Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.

"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.

"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta vastausta kysymykseen.

"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?"

"Paljonko miehiä teillä on?" toisti kuningas jalkaansa polkien.

"Minulla on muskettisoturit."

"Ja sitten?"

"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä."

"Paljonko väkeä tarvitaan…"

"Mihin?…" kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen tyyneytensä.

"Herra Fouquetin vangitsemiseen."

D'Artagnan astahti taaksepäin.

"Herra Fouquetin vangitsemiseeni" kertasi hän ihmeissään.

"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?" huudahti kuningas kylmän ja vihaisen vimmaisesti.

"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta", vastasi d'Artagnan kovin loukkaantuneena.

"No, työhön siis!"

D'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei ollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän pysähtyi.

"Anteeksi, sire", virkkoi hän.

"Mitä?" kysyi Ludvig.

"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn."

"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?"

"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua suuttumuksen talttuessa."

"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus."

"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.

Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan tempaisusta.

"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.

"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että kuninkaan ei sopisi kiukustua."

"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani, eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut, kuolema ja kirous?"

"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."

"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."

"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä omistajan."

Ludvig puri huultansa.

"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! Mordioux, sire, jos minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."

"Tehkää niin!" virkkoi kuningas. "Mutta onko teillä kylliksi väkeä?"

"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra Fouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin vangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä kaikki."

"Entä jos hän puolustautuu?…"

"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä toimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on miljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen tällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen."

"Malttakaas!" virkkoi kuningas.

"Ah, mikä on?"

"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi."

"Se on vaikeampaa, se."

"Minkätähden?"

"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia piirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle: 'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen luokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan ruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien vieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan huudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea, äärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti taitavampien tehtäväksi."

"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh, hyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät minua täyttämästä tahtoani!"

"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu."

"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."

"Se tapahtuu, sire."

"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."

"Kyllä."

"Nyt jätettäköön minut yksikseni."

"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen lähtiessään viime nuolensa.

Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut sydämystymisensä aiheen.

"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"

D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:

"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani, vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin urheasti puolusti!… Se oli kiitollisuutta!… Kuka tietää… ehkä rakkauttakin?"

Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.

— Himokas kuin satyyri! — ajatteli hän syvässä vihassa, jota ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä haaveilevat rakkautta. — Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan tavannut vastahakoisia, — tytöntylleröiden mielistelijä, joka lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!

Kuningas vapisi epätoivosta.

— Hän ryvettää minulta kaikki, — jatkoi hän. — Hän hävittää minulta kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!… vihaan häntä!… vihaan häntä!…

Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin kaatumatautinen.

— Huomenna, huomenna!… Oi sitä kaunista päivää! — jytisi hän. — Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!

Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien, tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa ruumiillensa.

Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta enää kuulunut mitään.

223.

Majesteettirikos.

Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta vihlomista.

Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen. Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle, voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja nukahti.

Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä kupukatossa, — synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.

Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen. Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän vaipuessa pois sen turvista.

Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus, ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita, samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua, joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä häämöittää kaivon pohjalle.

— Näen hirmuista unta! — ajatteli Ludvig. — On aika havahtua. Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen tietoisuus on sammuksissa.

Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.

Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.

Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen saada.

Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:

"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"

"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.

"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.

"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette meidän vallassamme, sillä hyvä."

Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen naamioituun.

"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä pitkittämästä."

Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.

"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"

"Emme me vastaa, pikku herraseni", järäytti jättiläinen, "sillä mitäs tässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka herra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä luettelosta."

"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?" karjaisi kuningas kädet puuskassa.

"Sen saatte tietää myöhemmällä", ilmoitti lampunkantaja.

"Missä nyt olen?"

"Katsokaa!"

Ludvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän näki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain hopeisia viiruja.

"Ohoh, vankiluola?" äännähti kuningas.

"Ei, maanalainen holvi."

"Joka johtaa…?"

"Suvaitkaa seurata meitä."

"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.

"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija, "niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"

Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen tammensa.

Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.

"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi. "Lähtekäämme!"

Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten, jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija työnsi hänet ulos.

"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä Ranskan kuningasta vastaan?"

"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.

"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian suopea."

Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.

"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?" tuskastui kuningas.

"Tulkaa", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti, johtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit olivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä hevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.

"Nouskaa", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas astinlaudan.

Kuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä sisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli hypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne itse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä vauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin metsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin. Ajaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin joutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla Saint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut vahtisotilaalle: "Kuninkaan määräys!" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin alueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset seisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.

"Herättäkää herra kuvernööri!" huusi ajaja ikkunoita täristävällä äänellä.

Tätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin ulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan ulko-ovensa kynnykselle.

"Mitä nyt vielä?" hän kysyi. "Ketä siinä tuotte?"

Vaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi heti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen suun vankinsa rintaa vasten.

"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!" lisäsi kumppani ääneen.

"Hyvä!" vastasi toinen yksikantaan.

Varoituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden tasanteella kuvernööri odotti.

"Herra d'Herblay!" huudahti tämä.

"Sht!" hillitsi Aramis. "Käykäämme sisälle."

"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!"

"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux", vastasi Aramis levollisesti. "Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa."

"Missä kohden?" kysyi kuvernööri.

"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä."

"Selittäkää, monsieur… tuota, monseigneur", pyysi kuvernööri ihmetyksen ja kauhun jännityksessä.

"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että teille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?"

"Niin, Marchialin."

"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?"

"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti — että minä en tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen."

"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!… suostutinhan vain."

"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin… ja te hänet veitte vaunuissanne."

"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin ministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen laskea vapaaksi Seldonin… miesparan… skotlantilaiseksiko häntä sanoitte?"

"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?"

"No, lukekaa itse", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.

"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!" hämmästeli Baisemeaux.

"Mitä ihmettä!"

"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana, tunnenhan mustetahran."

"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon."

"Entä toinen?"

"Mikä toinen?"

"Marchiali?"

"Hänet toin takaisin."

"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys."

"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se entinen vapautuskäsky on?"

Baisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi paperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti nämä lampusta.

"Mutta mitä teettekään?" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.

"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri", virkkoi Aramis järkkymättömän tyynesti, "niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei enää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden."

"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!"

"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti kun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi kopistansa poistunutkaan."

"Ah!" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.

"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse."

"Sen uskon!"

"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys vapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?"

"Minä… minä…"

"Te käsitätte", täydensi Aramis. "Hyvä on!"

Baisemeaux liitti kätensä ristiin.

"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan, kun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?" huudahti onneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.

"Teidänlaiseltanne ystävältä", sanoi Aramis, "teidänlaiselta auliilta palvelijalta ei sovi salata mitään." Ja alentaen ääntänsä hän supatti vankilanpäällikön korvaan: "Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa havaita tuon onnettoman ja…"

"Ja kuninkaan välillä, kyllä."

"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään vapauttansa?"

"Mistä minä sellaisia tietäisin?"

"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana."

"Varjelkoon!" hämmästyi Baisemeaux.

"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä valtaan."

"Taivasten tekijä!"

"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa hulluutensa koko maailmalle."

"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?"

"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään kanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut kuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli säälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi katalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra de Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa kuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden kuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux, kuolemanrangaistus!"

"Kuulen toki, morbleu!"

"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin tyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne ylös."

"Mitä se kannattaisi?"

"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen."

"On totisesti!"

"No niin, lähtekäämme sitten."

Baisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että kukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua turvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos ohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.

"Siinäkö sinä hylky nyt olet!" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan. "Hyvä on, hyvä on!"

Ja pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren kakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa, ja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä vankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi vuotta voihkinut.

Kuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja riutuneen näköinen.

Baisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa ja palasi Aramiksen luo.

"On totinen tosi", hän virkkoi tälle hiljaa, "että hän muistuttaa kuningasta, — mutta vähemmän sentään kuin te sanotte."

"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen", vastasi Aramis hymyillen.

"Eipä jumaliste!"

"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux", kiitti Aramis. "Päästäkää nyt Seldon vapaaksi."

"Aivan oikein; minä unohdin… Menen antamaan määräyksen."

"Oh, huomenna on aikaa."

"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon minua siekailemasta hetkeäkään!"

"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni. Mutta se on siis selvää?"

"Mikä on selvää?"

"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä, jonka minä itse tuon?"

"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!"

Aramis kääntyi kumppaniinsa.

"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!"

"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja siinä pelastanut maansa", sanoi Portos. "Meidän kevennyksemme huojentaa hevosiakin. Taipaleelle!"

Ja vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta raskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen vedettiin ylös heidän takanaan.

224.

Yö Bastiljissa.

Kärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että Jumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää; se ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja toisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät liian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä merkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin vahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se johdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä emme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että fyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.

Kun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa Bastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen kaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli syöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi, ja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta sellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta syöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan hallitsijan loukkaamisesta.

— Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa kärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden ja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan tuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, — mietti kuningas itsekseen, — kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa olla ikuinen?

— Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? — jupisi Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan, sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.

— Mitenkä minä kuolin? — hän ihmetteli puolittain tajuttomana. — Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta… Ehkä minut pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?

Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin hartioille.

— Olen nähnyt, — jatkoi hän, — isäni asetettuna kuninkaallisessa puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto, nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää vainajalle… tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle… Ei, hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.

Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.

Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.

"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"

Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.

— Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, — hän ajatteli sitten, — ja minut on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä… tuo ääni… oli herra d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai kuinka lienee?… — mietti kuningas yhä synkemmin. — Veljeni, Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!

Vain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin, nyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.

— Onhan täällä kuvernööri, — aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun hänelle. Kutsukaamme.

Hän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin, käyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli puuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä; mutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.

Tämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta, jolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen vihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan, joka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin hiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.

Parikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.

Kapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään tottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa paisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen, ja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin voimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi yltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat siihen sieltä täältä.

Nuo äänet tekivät kuninkaaseen omituisen vaikutukset

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa, nykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen kattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun aiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa hiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään vapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin. Tämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai pikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua. Tuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli jotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi hänen omansa.

"Hohhoo, oletteko hullu?" kysyi karkea ääni. "Mikä teitä tänä aamuna riivaa?"

— Tänä aamuna? — ajatteli kuningas ihmeissään.

Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:

"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"

"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."

"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.

Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä vastata sanaakaan.

Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan, ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri, kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin ajan.

Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha yrittää särkeä, — jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.

Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.

— Tulee hetki, — ajatteli hän —, jolloin minulle tuodaan ravintoa, kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle vastataan.

Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana, jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea, ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä. Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut monille muille.

Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän koettelemuksen loppua.

— Jumala tekee hyvin, — ajatteli hän, — Jumala on oikeassa. Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen lähimmäisiltäni kieltänyt.

Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen rauske sinkilöissään.

Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen, hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.

Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun. Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.

"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"

"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on teille perin vakava."

Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.

"Häh?" äännähti hän ihmeissään.

"Noutakaa kuvernööri tänne", lisäsi kuningas ylevästi.

"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."

"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä räpäyttämättä.

"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."

"Minä tahdon! Kuuletteko?"

"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"

Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti, jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää kuulunut.

Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen, järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta herraansa vastaan.

Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet heitä vahvemmat?

Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.

Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset, kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.

"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."

Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.

225.

Fouquetin varjo.

Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu, ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä, milloin suuret tilanteet sitä vaativat.

— Kas niin, — tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, — tässä olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne, monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, — jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen Enguerrand de Marignyn[29] kohtalon?

Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan (sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies. Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.

— Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, — tuumi d'Artagnan, — on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä. Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei, mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa, väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan, saan kiittää onneani.

D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia haivenia viiksistään ja lisäsi:

— Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi ajatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä; toiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea; kolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la Vallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen päänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi toki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan, pidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä ihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä, menettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra Fouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet talteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se aiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.

Ja kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen d'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan naisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän voitoista.

Ilma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää, ilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä kirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät harvenivat saleissa.

Ystäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen onnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä. Hän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista kasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä painui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.

Fouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei näännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi häntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin sivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa viereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon herran silmiin.

Melkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa riisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.

Kapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin hänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja kaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat siinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän ilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu siihen paikkaan luonnollisesti.

"Kah, herra d'Artagnan!" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta ulkona.

"Palvelukseksenne", vastasi muskettisoturi.

"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan."

"Kiitos!"

"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette nerokas mies."

"Oh, en."

"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?"

"Ei ollenkaan."

"Asutteko ehkä epämukavasti?"

"Asun mainiosti."

"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista sanoistanne."

Tämä lause merkitsi epäilemättä: — Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan, koska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.

Kapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.

"Menettekö te jo nukkumaan?" sanoi hän yli-intendentille.

"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?"

"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?"

"Kuten näette."

"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, loistavat!"

"Onko kuningas tyytyväinen?"

"Ihastunut."

"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?"

"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa, monseigneur."

"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan."

"Onko tuossa vuoteenne?"

"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?"

"Pitääkö puhua teille avomielisesti?"

"Varmaan."

"No, en ole."

Fouquet säpsähti.

"Herra d'Artagnan", virkkoi hän, "ottakaa minun huoneeni."

"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!"

"Mitä sitten tehdä?"

"Sallikaa minun jakaa se kanssanne."

Herra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.

"Ah, ah!" virkahti hän. "Te tulette kuninkaan luota?"

"Niin tulen, monseigneur."

"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?"

"Monseigneur…"

"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin, monsieur."

"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin…"

Herra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.

"Jättäkää meidät", virkkoi hän.

Palvelija poistui.

"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?" sanoi hän d'Artagnanille.

"Minullako?"

"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän aikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä."

"Älkää kyselkö minulta."

"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?"

"Ainoastaan teidän seuraanne."

"Menemmekö puutarhaan", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, "puistoon?"

"Ei", vastasi muskettisoturi innokkaasti, "ei."

"Mikä estää?"

"On viileätä…"

"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan", sanoi yli-intendentti kapteenille.

"En suinkaan!" vakuutti tämä.

"Niinpä pidätte minua silmällä?"

"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur."

"Kunniasanani?… Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?"

"Älkää niin sanoko."

"Minä päin vastoin huudan sen julki!"

"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan."

"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!"

"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta; pelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?"

"Ette ollenkaan, mutta…"

"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?"

"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte, että poistun, ilmoittakaa vain minulle."

"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi. Minä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille."

"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa minut itseni kanssa…"

"Niin?"

"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi."

"Tarkastuksen alaisena?…"

"Niinpä lähdenkin siis."

"Nyt en käsitä teitä ollenkaan."

"Hyvää yötä, monseigneur!"

Ja d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen perässään.

"Minä en mene nukkumaan", virkkoi hän. "Vakavasti puhuen, koska kieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi, niin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin metsäkarju nostatetaan vastarintaan."

"Kyllä kai!" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.

"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin", uhkasi Fouquet, luoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.

"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian."

"Te vangitsette minut?"

"En, mutta minä lähden mukananne."

"Riittää, herra d'Artagnan", sanoi Fouquet kylmästi. "Teillä ei turhaan ole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki tuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden vangitsette minut? Mitä olen tehnyt?"

"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä… tänä iltana…"

"Tänä iltana!" huudahti Fouquet kalveten. "Mutta huomenna?"

"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä takuuseen huomisesta?"

"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra d'Herblayta."

"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa, että te ette puhuttele ketään!"

"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!"

"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka kanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?"

Fouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:

"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi saanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei edes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän niiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta."

"Monseigneur!"

"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut hyvään suhteeseen, — asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle henkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!"

"Monseigneur", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän murheen liikuttamana, "tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te ette poistu tästä huoneesta?"

"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette minua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan uljainta miekkaa vastaan?"

"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan puheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin."

Fouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.

"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!" ihmetteli hän laskien kätensä ristiin.

"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?"

"Niin, ystäväni, niin."

"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle tänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt."

"Ah; te pelastatte minut!"

"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen edestakaisin?" kysäisi d'Artagnan.

"Niille vaihein."

"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja ilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis kaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle sananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani löydän teidät täältä."

"Sanani annan, monsieur", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin kättä hartaan kiitollisesti.

D'Artagnan läksi.

Fouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven sulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi muutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin arvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin kaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita asiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne pikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia kukkaruukkuja pois.

Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla, jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena nojatuoliin.

D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista, kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.

D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.

"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"

"Ma foi, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa. Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."

"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua ainoastaan häneltä.

"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä olla vastaamatta."

"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi, monsieur?"

"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"

"Paperieni?"

"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun minulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni."

"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä."

"Ja siinä teitte hyvin, morbleu! Jokaisella on pikku salaisuutensa, jotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur."

"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei kuullut."

"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee aina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis ei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli — ollakseen ääntäni tuntematta — perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette itsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin teidän läänitysmiehenne."

Fouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti sitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä reunustetulle samettivuoteelleen.

D'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.

"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä", sanoi muskettisoturi surumielisesti. "Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de Chalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de Condén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja herra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista henkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon Brousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa lompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne. Mordioux, teidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen alakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät…!"

"Herra d'Artagnan", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen, "te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole saapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä en ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani hankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä kaikki nuo onnelliset — ja minun kauttani onnelliset — äänet yhtyivät ylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo vähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa. Yksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen toisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, — köyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat leikkineet, — jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka he tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen tunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä köyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan olla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin, la Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar kuin…? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle, pitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden kautta!… Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä ja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte minusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!"

"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta liikuttuneena, "sanoinhan jo teille että liioittelette. Kuningas pitää teistä."

"Ei", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, "ei!"

"Herra Colbert teitä vihaa."

"Colbert? Mitä minä hänestä!"

"Hän saattaa teidät häviöön."

"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."

Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa, ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:

"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan? Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin? No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan, tarvitsisi olla liian rikas."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon…"

"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.

"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."

"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan…"

"Entä sitten?"

"Ei sekään ole kurjuutta."

"Mutta tulee sitä hyvin lähelle."

"Kuinka?"

"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä lahjoitan sen teille, jos haluatte."

Ja Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.

"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan."

"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa", virkkoi Fouquet. "Hän ottaa sen varsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee. Siksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos kuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin kupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen raketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi."

"Pyh!" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. "Ette kuitenkaan voisi polttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta."

"Muuten", jatkoi Fouquet kolkosti, "mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala! Polttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen rikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on maksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne ovat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle, Pélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka täällä on esityttänyt Kiusanhenget-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux kuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei enää ole linnaani."

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma, monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, mordioux, kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani. Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene. Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu: 'Loppu työn kaunistaa.'"

Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen kättänsä.

"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Muskettisoturin saarna, monseigneur."

"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."

"Kukaties."

Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:

"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"

"Niin, tosiaankin!"

"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."

"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi kanssanne samaan onnettomuuteen."

"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.

"Niin, se on parasta."

"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"

"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."

"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."

"Hyvin mielelläni."

"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"

"Tietenkin."

"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa kuin mitään muuta."

D'Artagnan kumarsi.

"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan; unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja puhukaamme minun asioistani."

"Peijakas, se on okaista!"

"Todellako?"

"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis mahdottomiinkin."

"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"

"Ei mitään."

"Ah, noinko te juttelette?"

"Lempo!"

"Mitä ajattelette asemastani?"

"En mitään."

"Kuitenkin, jos vain tahdotte…"

"Teidän asemanne on vaikea."

"Missä suhteessa?"

"Siksi että olette kotonanne."

"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."

"Pardieu, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin suurta avomielisyyttä?"

"Mitä, — avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"

"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."

"Sen uskon paremmin."

"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua, tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit; olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu, kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"

"Se saa minut vapisemaan."

"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta vaatimaan miekkaanne."

"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"

"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."

"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."

"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää, antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua herättäisi."

Fouquet hymyili.

"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista — mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."

"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."

D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:

— Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!

Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään seikkailuaan.

Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa, ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä kovemmin.

Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään melua ei kuulunut suuressa talossa.

Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista, jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.

226.

Aamu.

Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka muodostuu edellisen täytteeksi.

Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen, joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.

Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.

Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista vielä rutistunutta vuodetta.

Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää kumppanilleen. Se puhui totta.

Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti Kainia.

— No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, — tuumi Filip itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. — Tuleeko siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella valtaan… No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa…! No, seuratkaamme herra d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon. Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut kärsiä!

Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla, tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean nenäliinan otsalleen.

Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen enkelin kannatelleen.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta. Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja, ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään, liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama, vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta horrostilasta.

Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa, mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..

Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.

Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun usvaansa.

Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä eikä siis kummastunut.

"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.

"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"

"Mitenkä?"

"Aivan niinkuin odotimme."

"Vastustusta?"

"Vimmattua: parkua, huutoja."

"Sitten?"

"Sitten huumaantunutta ällistystä."

"Mutta lopuksi?"

"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."

"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?…"

"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."

"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa vastaan kuin omani."

"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja karkoitamme hänet niin etäiseen maahan…"

"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."

"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."

Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä yhteisymmärryksessä.

"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.

"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä, että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."

"Mitä hänestä tehdään?"

"Herra du Vallonista?"

"Herttua, eikö niin?"

"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.

"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"

"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."

"Nimittämällä hänet herttuaksi?"

"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu hänen kanssaan."

"Oh, hyvä Jumala!"

"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.

Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.

"Mitä nyt?" kysyi Filip.

"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."

"Miten?"

"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen, olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän koittaessa?"

"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies vilkkaasti, "että odotan häntä."

"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on täsmällinen mies."

"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."

"Se on hän."

"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.

"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari. Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien erilaisten jälkien harhaannuttamana."

"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa noin pelättävän vastustajan kanssa.

"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa iskun, joka pökerryttää miehemme."

"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.

Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt. D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.

Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa korpraalinsa tarkastettavaksi.

"Te lähdette?" kysyi Fouquet.

"Niin, monseigneur; entä te?"

"Minä jään."

"Kunniasanallanne?"

"Kunniasanallani."

"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."

"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."

"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."

"Menestystä ennustava?"

"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan, odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä haavuriin ja kääreisiin."

"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu vai teräkö taiottu?"

"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna. Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"

"En."

"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."

"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis tyydyttääkin mieltänne?"

"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"

"Tietysti… jos enteenne…"

"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen. Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."

Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.

Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:

"Viimeinen suopeuden osoitus."

"Olkoon menneeksi, monseigneur."

"Herra d'Herblay, — sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."

"Minä toimitan hänet luoksenne."

D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.

Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, — niin yletön oli hänen ihmetyksensä.

"Aramis!" huudahti hän.

"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.

"Täällä?" änkytti muskettisoturi.

"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän lepää rasittavan yön jälkeen."

"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli konsaan nostattanut.

Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan tahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.

D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua, pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."

"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen esittelyn."

"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.

Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.

"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."

D'Artagnan otti ojennetun paperin.

"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"

Ja häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi "ah!"

Tämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se osoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi Aramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio vuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay jakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.

Osan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin pitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.

"Minä tulen mukanasi", virkkoi piispa.

"Mihin sitten?"

"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan."

"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut", sanoi d'Artagnan vielä.

"Mutta nythän käsität?"

"Pardieu, enkö käsittäisi!" lausahti kapteeni. — En totisesti, — jupisi hän hampaittensa välistä, — en, minä en käsitä. Mutta sama se, tottelen hallitsijan käskyä.

Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."

D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.

227.

Kuninkaan ystävä.

Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa saattoi olla tavattavana.

Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.

Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.

"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"

"Ja vielä parempaakin, monseigneur."

"Mitä muka?"

"Vapauden."

"Olenko vapaa?"

"Olette. Kuninkaan määräys."

Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.

"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan, "sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."

"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin kiitollisena hyvästä tuloksesta.

"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"

"Mitä vain mielit, veikkonen", vastasi piispa levollisella äänellään.

"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten on sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut häntä vain kahdesti?"

"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata", vastaa Aramis viekkaasti.

"Mainiota! Annahan tulla."

"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia onkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme vain kätkeneet välimme, siinä kaikki."

Ja yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus karahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi yli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.

"Monseigneur", sanoi hän, "kuningas on antanut toimekseni lausua teille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin anteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut hänen sydäntään."

Hän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä, kykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi mykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.

D'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella miehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli tottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa tapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa käyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli tällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.

Silloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:

"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?"

Ne sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen, kumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja katosi.

Yli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä hetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:

"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on tekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä."

"Käymme nyt selittämään kaikkea", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten isäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. "Mistä on aloitettava?"

"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä, minkätähden kuningas vapauttaa minut."

"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti teidät."

"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän äkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys kannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt jonkun vehkeen minua vastaan, — esimerkiksi käyttäen aiheenaan vaikutustamme Belle-Islellä?"

"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä."

"Mistä sitten?"

"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de Mazarin toimitti varastetuksi?"

"Hoo, kyllä! No?"

"Teidät on lausuttu varkaaksi."

"Hyvä Jumala!"

"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte la Vallièrelle?"

"Voi tosiaan!"

"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi."

"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?"

"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman valkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas tietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, pardieu, ettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä teitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä."

"Suokaa anteeksi, en näe…"

"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la Vallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän kaunottaren suhteen, eikö niin?"

"Epäilemättä. No, loppuun."

"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan asti."

"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei vimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä keinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut aseiksi?"

"Olemme todenneet", jatkoi Aramis omaansa, "että teidän välinne ovat auttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa."

"Joskin hän silti säästää minut."

"Niinkö luulette?" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan silmäyksen.

"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman."

Aramis kohautti olkapäitänsä.

"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen sanoman?" kysyi Fouquet.

"Hän ei ole antanut mitään toimekseni."

"Eikö mitään!…" huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. "Mutta entä tämä määräys?…"

"Kah, niin, onhan siinä määräys."

Aramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla hätkähtämättä.

"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen", hän sanoi.

Aramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.

"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?"

"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä esinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä piilopaikan läheisyydestä."

"Puhukaa siis!"

"Arvatkaa."

"Te peloitatte minua!"

"Joutavia!… Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan."

"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää peitelkö mitään."

"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään."

"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä yli-intendentti?"

"Niin kauan kuin haluatte."

"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan hänen majesteettinsa mieleen?"

"Eipä erikoinen!"

"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan."

"Niin kyllä luulen."

"Se on ihan luonnotonta."

"Niinkin sanottaneen."

"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta kaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä rukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan suosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä."

"Kuningas on nyt kyllä kiintynyt minuun", sanoi Aramis.

"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?"

"Niin."

"Kenties yhteinen salaisuus?"

"Salaisuus, niin."

"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?"

"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti, monseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää Ranskan kuninkaan harrastukset uusille urille."

"Ah!" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina karttaa utelua.

"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä", jatkoi Aramis; "voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä."

"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä osalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt teiltä avomielisyyttä niin pitkälle."

Aramis kokosi ajatuksiaan.

"Älkää puhukokaan", huudahti Fouquet. "Voitte vielä pitää sen tallessanne."

"Muistatteko Ludvig XIV:n syntymän?" aloitti kuitenkin piispa, katse luotuna alas.

"Kuten eilispäivän."

"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?"

"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII:n todellinen poika."

"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä poika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä."

"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka."

"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään erityistä?"

"En mitään."

"No, siitä salaisuuteni alkaa."

"Ah!"

"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset."

Fouquet kohotti päätänsä.

"Ja toinen on kuollut?" hän sanoi.

"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä ylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin luontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten veljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen heistä."

"Toimitti tieltä, sanotte?"

"Malttakaahan… Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja te olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä…"

"Ja hän?"

"On minun ystäväni."

"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se prinssipoloinen tekee?"

"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt."

"Niin, niin."

"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi nimitettyyn linnoitukseen."

"Onko mahdollista!" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. "Toinen oli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin."

"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?"

"Itävallan Anna tietää kaikki."

"Entä Ludvig?"

"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään."

"Sepä hyvä!" äännähti Fouquet.

Tämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen silmäyksen puhujaan.

"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät", virkkoi Fouquet.

"Sanoin siis", jatkoi Aramis, "että tuo prinssiparka oli ihmisistä onnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti tulla hänen avukseen."

"Haa, kuinka?"

"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas… käsitättehän, minkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi."

"En .. miksi?"

"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä laillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?"

"On kyllä."

"Varmasti?"

"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa ruumiissa."

"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa tämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä molemmilla on samat oikeudet?"

"Se on selvää… Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!"

"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!"

"Oh, maltan toki kuunnella."

"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, — tuen, jos pidätte sen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla, vallananastajalla… olettehan kai tässä minun kannallani — vallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista nauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet käytettävänä?"

"Vallananastus on oikea sana."

"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi ministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli urhea mies."

"Hyvä, hyvä", huudahti Fouquet. "Minä ymmärrän: te olette luottanut siihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV:n onnettomalle veljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan kannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!"

"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa", sanoi Aramis järkkymättömänä.

"Minä olen ääneti."

"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin. Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta tallettamaan sitä sydämessään."

"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"

"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä muistianne."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"

"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, — talttumattoman vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"

"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään. Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä vielä tällä hetkellä olisin elossa?"

"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan luona."

"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen luolaan. Puhukaamme järkevästi, mordioux!"

Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.

"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, — olisinko todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle? Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa — hohoi, omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"

"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"

"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan kuunnella minua?"

"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."

Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.

"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei siihen pystyisi."

"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.

"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"

"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?"

"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin, sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi valtaistuimelle, ei Ranska — paitsi kenties historiansa alkupuolella — olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan jalomman valtiaan ohjattavana."

Fouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi painua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.

"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII:n kaksoispojat ovat teihin nähden, monseigneur", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, "jälkimmäinen ei tunne Colbertia."

Fouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei ollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.

"Minä ymmärrän", hän virkkoi, "te ehdotatte minulle salaliittoa."

"Siihen suuntaan."

"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän keskustelun alussa sanoittekin."

"Ja yli-intendenttien, — niin, monseigneur."

"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII:n nyt vankina olevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää Morfeus-salissa?"

Aramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.

"Olettakaamme niin!" myönsi hän.

"Mutta", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "te ette ole tullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko valtakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu, jonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi tilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi myrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla tiloilla."

Aramis hymyili yhä.

"Ottakaa huomioon", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta hengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun suunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti havaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, "ottakaa toki huomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto, papisto ja kolmas sääty, — syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas, häväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII:n hautaa, toimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava elinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja että kaikesta tästä suoriuduttuamme, — jos sellaiseen loppuun mitenkään edes pääsisimme…"

"En käsitä teitä", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. "Tuossa puheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa."

"Mitä!" äännähti yli-intendentti ihmeissään; "ettekö syvenny käytännölliseen puoleen, — teidänlaisenne mies? Rajoitutteko valtiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta toimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa tätä?"

"Hyvä ystävä", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista ylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, "miten Jumala menettelee asettaakseen kuninkaan sijalle toisen?"

"Jumala!" huudahti Fouquet; "Jumala antaa määräyksen välittäjälleen, joka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen tyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas, herra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne…?"

"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli maalin. Ludvig XIV:ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin äärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa päätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että Jumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa, ryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön."

"Mitä tarkoitattekaan?"

"Minä tarkoitan, hyvä ystävä", vastasi Aramis jälleenkin korostaen viime sanaa samaan tapaan kuin äsken, "minä tarkoitan, että jos vangin vaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä tai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä todistamaan."

"Mitä nyt?" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki ohimoitansa. "Sanotte…?"

"Käykää kuninkaan kamariin", jatkoi Aramis levollisesti, "vaikka tiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta havainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella."

"Mutta kuningas…?" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.

"Mikä kuningas?" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan; "vihaajanneko vai suosijanne?"

"E-eilinen…?"

"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman kopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt."

"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?"

"Minä."

"Te?"

"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen viime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä luule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään valveuta."

Fouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena ja puristi päätänsä kouristunein käsin.

"Te olette tehnyt tuon?" sopersi hän.

"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?"

"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?"

"Tehty se on."

"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?"

"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu sellaista kaappausta varten?"

"Ja tuo tapahtui…?"

"Viime yönä."

"Nyt yöllä?"

"Kello kahdentoista ja yhden välillä."

Fouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta pidätti itsensä.

"Vauxissa! Minun luonani!…" sanoi hän tukahtuneella äänellä.

"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi sitä teiltä enää riistää."

"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!"

"Rikoksen!" äännähti Aramis hämmästyen.

"Katalan rikoksen!" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. "Tihutyön, joka on salamurhaa kurjempi, — mustan petoksen, joka ainiaaksi häpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!"

"Tehän houritte, monsieur", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään värähteli nyt rauhattomuutta; "puhutte liian kovaa: varokaa!"

"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee."

"Herra Fouquet, varokaa!"

Fouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.

"Niin", hän sanoi, "te olette häväissyt minut panemalla toimeen tuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta nukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!"

"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne hukkaa! Unohdatteko sen?"

"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!"

Aramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.

"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?" virkahti hän.

"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa."

"Hullu!"

"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne."

"Hullu!"

"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii häpeänsä täyttyä."

Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä ilmassa.

Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.

"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän, säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."

Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.

"Ette vastaa mitään?"

Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen silmissään.

"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa pelastaa teidän henkenne."

"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni, mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."

Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.

"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan", jatkoi Fouquet majesteettisesti; "teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin sitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi."

"Mutta teidät perii", ennusti Aramis kumealla äänellä; "teidät perii, teidät perii!"

"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää. Teidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä tuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta."

"Neljä tuntia?" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.

"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa. Saatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti lähettää teitä tavoittamaan."

"Neljä tuntia!" toisti Aramis ärjähtäen.

"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse Belle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne."

"Aah!" jupisi Aramis.

"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan kuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne."

"Kiitos!" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.

"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin rientäisimme — te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani."

Aramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli punaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin kurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten suunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän avasi Aramikselle sylinsä.

"Minulla ei ollut asetta", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan näköisenä kuin Didon[30] varjo.

Fouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja peräytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen viimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin pirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.

Ja molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat sisäpihalle.

Fouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden portaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi pitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia liikkeelle pääpihan kiveykseltä.

— Lähteäkö yksin? — tuumi Aramis; — ilmoittaako prinssille?… Haa, kadotus!… Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?… Lähteäkö hänen kanssaan?… Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?… Sota… hellittämätön kansalaissota?… Voi, ilman apukeinoja… mahdotonta!… Mitä hän tehnee ilman minua?… Oh, kukistuu kuten minkin… Mutta ken tietää?… Täyttyköön sallimus!… Hän oli tuomittu, jääköön silleen!… Jumala!… Paholainen!… Sinä ihmisen neronhengeksi sanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston tuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet puuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä murrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima… jonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes sitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!… Hukassa!… Minä olen hukassa!… Mitä tehdä?… Mennäkö Belle-Islelle?… Niin. Ja Portos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties joutuu kärsimään!… Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen tuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun kohtaloani, ei auta muu.

Ja Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli hätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.

Vastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis oli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.

Aramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä jättiläisen olalle.

"Hei, Portos, hei", varoitteli hän.

Portos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.

"Me lähdemme", ilmoitti Aramis.

"Ah!" äännähti Portos.

"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan kiitäneet."

"Ah!" toisti Portos.

"Pukeudu, veikkonen."

Ja hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan ja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.

D'Artagnan silmäili heitä ovelta.

Aramis hätkähti.

"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?" ihmetteli muskettisoturi.

"Sht!" kuiskasi Portos.

"Lähdemme kuninkaan asialle", lisäsi piispa.

"Kylläpä teidän kelpaa!" sanoi muskettisoturi.

"Puh!" vastasi Portos; "minä olen väsyksissä, — olisin mieluummin vielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa…"

"Näitkö herra Fouquetia?" kysyi Aramis d'Artagnanilta.

"Juurikään, — vaunuissaan."

"Ja mitä hän sanoi sinulle?"

"Näkemiin!"

"Eikö muuta?"

"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään mitään teikäläisten tultua suosioon!"

"Kuulehan", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, "sinun hyvä aikasi on palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään."

"Vielä mitä!"

"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää asemaasi."

"Niinkö!"

"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?"

"Ka, kyllä vainkin!"

"No, Portos, oletko valmis? Mennään!"

"Mennään, mennään!"

"Ja syleilkäämme d'Artagnania."

"Totisesti!"

"Ratsut?"

"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?" tarjosi d'Artagnan.

"Minulla on tallissa omia", sanoi Portos.

"Hyvästi! Hyvästi!"

Pakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina; tämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan, kunnes he hävisivät näkyvistä.

— Jokaisessa muussa tilaisuudessa, — ajatteli gascognelainen, — luulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on politiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän toimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat hommani.

Ja hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.

228.

Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.

Fouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä kauhistutti kuulemaansa miettiessään.

— Mitä olivatkaan, — ajatteli hän, — nuoruudessaan nuo ihmeelliset miehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia suunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?

Väliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli kertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle viritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä kohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn kuninkaan toveriksi?

Tässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia suljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille sotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.

— Tällä tavoin, — tuumi Fouquet, — vangittuna tai vangitsematta olen tehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset saapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole vielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua kohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.

Näin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli ajanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.

Mitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli Fouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän todisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.

Pyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan eräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille. Kuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.

Vaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa, odotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän näköisenä.

"No", kysyi Fouquet kärsimättömänä, "mitä majuri sanoi?"

"Ka, herraseni", vastasi soturi, "majuri nauroi minulle vasten naamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet Pariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan."

"Mordieu, te olette houkkioita kaikkityyni!" huudahti ministeri hypäten ulos vaunuistaan.

Ja ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta sisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.

Fouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin päästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:

"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!"

Vahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja vikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi peitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen hartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa löylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti liikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.

Näistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:

"Monseigneur!… Voi, monseigneur!… Pysähtykää te muut!"

Ja hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan toveriensa puolesta.

Fouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta ohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.

Hän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut melun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston etunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia vastaan.

Baisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti kädessään.

"Ah, monseigneur!" änkytti hän. "Anteeksi, anteeksi!…"

"Monsieur", virkkoi yli-intendentti palavissaan, "minä onnittelen teitä; täällä on erinomainen komento."

Baisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan vihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja kutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat selkäänsä.

"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle", virkkoi hän, "viisikymmentä upseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä kuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux."

Ja yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä hallintorakennukseen.

Baisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella käynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi hyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja käskevin katsein sanoi:

"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?"

"Kyllä, monseigneur."

"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut osalliseksi?"

— Kas niin! — ajatteli Baisemeaux, — Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä rikosta, monseigneur?"

"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla neljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika kiihoittua. Viekää minut heti vangin luo."

"Minkä vangin?" virkkoi Baisemeaux väristen.

"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos te tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät perisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne."

"Minä pyydän, monseigneur…"

"Hyvä on. Viekää minut vangin luo."

"Marchialin luo?"

"Kuka se Marchiali on?"

"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain."

"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?" kysyi yli-intendentti, jonka varmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.

"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin."

Fouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä ihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta vilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten saattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?

"Hän on siis", virkkoi Fouquet kuvernöörille, "sama vanki, jonka herra d'Herblay vei täältä toispäivänä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja toi takaisin tänä aamuna?" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen heti Aramiksen suunnitelman koneiston.

"Niin on asia, monseigneur."

"Ja hänen nimensä on Marchiali?"

"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois, sitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa."

"Mitä hän siis tekee?"

"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on sellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko Bastiljin."

"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä", sanoi Fouquet.

"Ah, sepä hyvä!"

"Viekää minut hänen koppiinsa."

"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen…"

"Minkä määräyksen?"

"Kuninkaan käskyn."

"Malttakaas, kyhään sen heti."

"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus."

Fouquet näytti taaskin ärtyneeltä.

"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä", virkkoi hän, "niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin."

Baisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.

"Hm", äännähti Fouquet, "Seldon ei ole Marchiali."

"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä."

"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne takaisin."

"Minä en sitä sanonut."

"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani."

"Se oli sitten kieleni lipsahdus."

"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!"

"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea."

"Uskallatteko sitä väittää?"

"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle määräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin."

"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista."

"Se olisi minulle todistettava, monseigneur."

"Sallitteko minun nähdä hänet?"

"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen hyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista määräystä."

"Pääsihän herra d'Herblay."

"Se olisi todistettava, monseigneur."

"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne."

"Tosiasiat puhuvat."

"Herra d'Herblay on kukistettu."

"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!"

"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt."

"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän velvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette sisälle."

"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte minun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen."

"Antakaa se nyt, monseigneur."

"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine upseereinenne."