SISÄLLYS: (continued 12)

"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa huomataksenne", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, "että me tottelemme vain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen herra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon pahaa, viattomalle.".

"Se on totta", huudahti Fouquet raivoissaan, "se on totta! No, herra Baisemeaux", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi, "tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota vankia?"

"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä vapisen, olen pyörtymäisilläni."

"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan tänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla."

"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!"

"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin väestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!"

"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!"

"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan", lisäsi Fouquet tyyneksi pidättyen. "Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen minuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin hulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!"

Baisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei vastannut mitään.

Tämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti:

'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa Bastiljia vastaan.'

Baisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:

'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan…'

Baisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:

'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa, rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja majesteettirikoksesta…'

"Pysähtykää, monseigneur", huudahti Baisemeaux. "En tästä ymmärrä kerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi peliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria onnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö väärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena. Menkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin."

Fouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä, kuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.

"Tämäpä kauhea aamu!" päivitteli hän. "Tällainen häpeä!"

"Astukaa nopeasti!" hoputti Fouquet.

Baisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän pelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.

"Heittäkää jo lapsellisuutenne!" sanoi hän äkäisesti. "Jättäkää mies tänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa olla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?"

"Ah!" huudahti Baisemeaux epäröiden.

"Vieläkö nyt!" tiuskaisi Fouquet. "No, kieltäytykää vain, niin lähden Bastiljista tuodakseni toisen viestin."

Baisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään ministerin kanssa tornin portaille.

Mikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli alussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja kamaliksi sadatuksiksi.

"Mitä tuo on?" kysyi Fouquet.

"Siellä on teidän Marchialinne", selitti kuvernööri, "sillä tavalla mielipuolet mekastavat!"

Hän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia vihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.

Tätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi kuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun Baisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi murskata hänen kallonsa.

"Kah", esteli hän, "herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut tästä!"

"No, avaimet tänne vain!" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään. "Mikä on sen oven avain, jota etsin?"

"Tämä."

Kammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti porraskäytävää.

"Vetäytykää pois!" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.

"En parempaa pyydäkään", jupisi tämä. "Siinä on kaksi raivohullua joutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen."

"Lähtekää", toisti Fouquet. "Jos astutte jalallanne tähän porraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte Bastiljin kurjimman vangin sijalle."

"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!" murisi Baisemeaux hoippuessaan pois.

Vangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan siitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle, Fouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.

Tällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:

"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!"

Toisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi etsiä kimpusta.

Sillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui täyttä kurkkua:

"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"

Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.

"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"

Ovi avautui.

229.

Kuninkaan kiitollisuus.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.

"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan Fouquetin.

"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.

Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista käsivarsistaan.

Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.

Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.

"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta ystäväänne?"

"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä kostoa janoten.

"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.

Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.

"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt hirveästi kärsiä!"

Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.

Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden todistajaksi osumista.

"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.

"Vapaa?" toisti kuningas. "Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne tehdä minulle väkivaltaa?"

"Ette suinkaan usko", huudahti Fouquet loukkaantuneena, "ette suinkaan usko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?"

Ja nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen, jonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.

Kertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun Fouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä paljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva tärkeä salaisuus.

"Monsieur", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, "tuo kaksoissynnytys on valhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty."

"Sire!"

"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja pääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?"

"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte", vastasi Fouquet. "Veljenne syntymä…"

"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä hyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin kuvernööristä alkaen."

"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on harhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä."

"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!"

"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne näköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät", väitti Fouquet.

"Järjettömyyttä!"

"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan ministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita, täytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä."

"Tosiaan", jupisi kuningas; "missä ne henkilöt sitten ovat?"

"Vauxissa tietenkin."

"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?"

"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen velvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä odotan."

Ludvig mietti hetkisen.

"Kootkaamme joukkoja Pariisissa", sanoi hän.

"Siitä on määräykset jo annettu", vastasi Fouquet.

"Oletteko antanut määräyksiä?" huudahti kuningas.

"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä johdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan."

Vastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi, että oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt ministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.

"Ja näillä joukoilla", jatkoi kuningas, "menemme piirittämään teidän talossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja varustaneet asemaansa."

"Se hämmästyttäisi minua", vastasi Fouquet.

"Minkätähden?"

"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko hanke näyttää minusta rauenneen."

"Oletteko paljastanut valeprinssin?"

"En, en ole nähnyt häntä."

"Kenet sitten?"

"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale, joka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen."

"Ehdottomasti!"

"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa."

"Teidän ystävänne?"

"Hän oli ystäväni, sire", vastasi Fouquet ylevästi.

"Se on teille onnetonta", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.

"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun hänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire."

"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta."

"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin."

"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!" vastasi kuningas suuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa katkeruuden. "No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti kasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija saattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän uhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?"

"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen muskettisoturi."

"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa", huudahti kuningas viime nimen lausuttuaan, "älkäämme unohtako salaliittolaisten ja herra de Bragelonnen suhdetta!"

"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan kunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan."

"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle syylliset?"

"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?" kysyi Fouquet.

"Tarkoitan", vastasi kuningas, "että kun saavumme sotavoimin Vauxin linnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään ei säästy sikiämään. Eikö niin?"

"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?" huudahti Fouquet.

"Viimeiseen mieheen!"

"Oi, sire!"

"Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, herra Fouquet", sanoi kuningas korskeasti. "En elä enää siinä ajanjaksossa, jolloin omavaltainen murha oli kuninkaitten ainoa, viimeinen keino. En, Jumalan kiitos! Minulla on parlamenttini, jotka tuomitsevat minun nimessäni! Minulla on mestauslavoja, joilla korkein tahtoni pannaan täytäntöön!"

Fouquet kalpeni.

"Rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne", virkkoi hän, "että kaikki oikeudenkäynti näistä asioista tuottaisi ikuista häpeää valtaistuimen arvolle. Ei käy päinsä, että Itävallan Annan ylhäinen nimi joutuisi rahvaan hammastettavaksi."

"Oikeuden täytyy tapahtua, monsieur."

"Niin, sire; mutta kuninkaallinen veri ei saa vuotaa mestauslavalla!"

"Kuninkaallinen veri! Uskotteko te sitä?" huudahti kuningas raivostuneena, polkien jalkaa permannon kivilaakaan. "Tuo kaksoissynnytys on keksitty juttu. Varsinkin siinä sepityksessä näen herra d'Herblayn rikoksen. Sen konnuuden rankaisemisen katson vielä välttämättömämmäksi kuin heidän väkivaltaisuutensa, heidän loukkauksensa kostamisen."

"Kuolemalla rankaisemisen?"

"Niin, kuolemalla, monsieur."

"Sire", haastoi yli-intendentti lujasti, ja hänen kauan kumarruksissa ollut päänsä kohosi ylpeänä, "teidän majesteettinne katkaisuttakoon pään veljeltänne Ranskan Filipiltä, jos tahdotte. Se koskee teitä, ja kysynette tässä äitinne, Itävallan Annan, mieltä. Mitä hän säätää, on hyvin säädetty. Minä en siis tahdo asiaan enää sekaantua, en edes kruununne kunnian tähden. Mutta minulla on teiltä armo pyydettävänä, ja minä pyydän sitä."

"Puhukaa", virkkoi kuningas ministerin viime sanoista hämmentyneenä. "Mitä tahdotte?"

"Herra d'Herblayn ja herra du Vallonin armahdusta."

"Murhamiesteni?"

"Kahden kapinoitsijan vain, sire."

"Oh, minä ymmärrän, että pyydätte armoa ystävillenne."

"Ystävilleni!" toisti Fouquet syvästi pahoillaan.

"Ystävillenne, niin; mutta valtakuntani turvallisuus vaatii varoittavaa rangaistusta syyllisille."

"En tahdo huomauttaa teidän majesteetillenne, että juuri olen toimittanut teille takaisin vapautenne, pelastanut elämänne."

"Monsieur!"

"En tahdo muistuttaa, että jos herra d'Herblay olisi tahtonut esittää salamurhaajan osaa, olisi hän ilman muuta voinut riistää teidän majesteetiltanne hengen tänä aamuna Sénartin metsässä, ja kaikki olisi päättynyt siihen."

Kuningas säpsähti.

"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella", jatkoi Fouquet, "olisivat Ludvig XIV:n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi vapauttanut herra d'Herblayn."

Kuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.

"Jos herra d'Herblay", pitkitti yli-intendentti, "olisi ollut salamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut kertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä olisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin tuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa. Herra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin kuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII:n veri. Sitäpaitsi olisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa, rankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon antanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!"

Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa. Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa, ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:

"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"

"Minä en käsitä teitä, sire."

"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"

"Bastiljissa, sire."

"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"

"Se on totta, sire."

"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"

"Varmasti ei."

"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä palkittavina."

"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä", vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."

Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli suuttumustaan.

"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!" selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset eivät ansaitse mitään armahdusta."

Fouquet ei vastannut.

"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, — koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."

"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi."

"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat eilisestä saakka synkistäneet.

"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat d'Herblay ja du Vallon…?"

"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä enää puhu."

"Teidän majesteettianne totellaan."

"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"

"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."

"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"

"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."

"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.

"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini. Herra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä en voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut jättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle alttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse."

"No, mitä olette tehnyt?"

"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän tunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa lähettää heidän jälkeensä."

"Olkoon!" jupisi kuningas. "Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun pikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin etumatkasta huolimatta."

"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut henkensä. Hän jää elämään."

"Miten niin?"

"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän muskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä olen luvannut hänelle turvapaikan."

"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle."

"En ystävieni vangituttamista varten."

"Siis otatte sen minulta takaisin?"

"Siihen kylläkin, sire."

"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä."

"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire", vastasi Fouquet jämeästi. "Belle-Isleä on mahdoton valloittaa."

Kuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään. Fouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka väistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan katseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.

"Lähdemmekö Vauxin linnaan?" virkahti hän sitten.

"Olen teidän majesteettinne käskettävänä", vastasi Fouquet> kumartaen syvään; "mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa muuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä."

"Me ajamme Louvren kautta", sanoi Ludvig. "Lähtekäämme."

Ja he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka taaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä hiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi hänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: "Nähty ja hyväksytty, LUDVIG." — ja sen mielettömyyden Baisemeaux — kykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen — otti vastaan sankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.

230.

Valekuningas.

Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.

Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31] päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta varjelusta ja ohjauksesta.

Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa, syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.

Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.

Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä värisytti tuntiessaan äitinsä.

Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi hänen vanhuudessaan.

Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.

Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli, kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle, jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan huojentavana enteenä.

— Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, — ajatteli hän, — olla tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja joka minulle on velvollisuutena.

Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä. Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.

Sitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä vastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan kuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja korulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä imarruksia ja valtioviisasta viekkautta.

"No, poikani", virkkoi hän, "oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne yli-intendenttiin?"

"Saint-Aignan", kehoitti Filip, "menkäähän tiedustamaan kuningattaren vointia."

Nämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja heikko ero Ludvig XIV:n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä korvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.

De Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:

"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan pahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää."

"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa."

"Sire", huomautti Henriette, "minä olen aina pitänyt herra Fouquetista. Hänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies."

"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele", lisäsi Monsieur, "ja maksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi sattunut."

"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa kannalta", sanoi vanha kuningatar. "Kukaan ei katso valtakunnan etua. Tosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon."

"Kah, äitiseni", vastasi Filip hiljemmin, "asetutteko tekin herra Colbertin kilveksi?"

"Miten niin?" ihmetteli vanha kuningatar.

"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."

Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.

"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"

Filip jatkoi:

"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"

"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."

"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan kerjuun varjolla, niin…"

"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.

"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja juonien punojat."

Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa, aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.

Itävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat silmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa toiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä kuningasta.

"Sire", jupisi leskikuningatar, "te kohtelette julmasti äitiänne."

"Missä suhteessa, madame?" vastasi tämä. "Minä puhun ainoastaan rouva de Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani ja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille, että rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän on kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään salaisuuden…"

"Salaisuuden?" huudahti Itävallan Anna.

"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se on valetta", lisäsi Filip. "Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet tiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin juoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden herra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät riitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän tunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia lähteitä… Onko se totta, madame?"

"Te tiedätte kaikki, sire", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin ärtyneenä.

"Näin ollen", pitkitti Filip, "on minulla kylläkin syytä pahastukseen tuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä toisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on sallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt laupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa Jumalan suunnitelmien vastustamiseen."

Filipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt leskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui äidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän sydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan sisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista kärsimyksistä.

Filip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten hän jatkoi tavallaan hilpeästi:

"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia."

Ja hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka viipyminen alkoi häntä painostaa.

Leskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.

"Viipykää, äitini", virkkoi prinssi; "tahdon sovittaa teidät herra Fouquetin kanssa."

"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen tuhlaavaisuuttaan."

"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät puolet."

"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?" kysyi Henriette nähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää nuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la Vallièrea tai kirjettä tältä.

"Sisareni", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen tarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä, "sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä taitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja sulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!"

D'Artagnan ilmestyi esille.

"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?"

"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on."

"Mutta, sire…"

"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan."

D'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli lähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian sen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.

"Sire", vastasi hän, "tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että herra d'Herblay kutsutaan tänne?"

"En sano ehdottomasti", vastasi Filip; "en häntä niin kovin tarvitse. Mutta jos hänet tavattaisiin…"

— Oikein arvasin, — päätteli d'Artagnan.

"Se Vannesin piispako?" kysyi Itävallan Anna.

"Niin, madame."

"Herra Fouquetin ystäviä?"

"Niin, madame; entinen muskettisoturi."

Itävallan Anna punehtui.

"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon ihmeitä."

Vanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti keskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.

"Mikä tahansa valintanne onkin, sire", hän virkkoi, "pidän sitä oivallisena."

Kaikki kumarsivat.

"Joudutte hänessä näkemään", jatkoi Filip, "herra de Richelieun syvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta."

"Pääministerikö, sire?" kysyi Monsieur peljästyneenä.

"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei ole jo täällä!" Hän kutsui: "Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että minulla on hänelle puhuttavaa… Oh, teidän kuultenne, teidän kuultenne; älkää menkö pois."

Herra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia kuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta hänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.

Sillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori kuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet, upseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja tavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen toimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin virheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä ympäröivien mielessä.

Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi. Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!

Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.

Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä. Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja espanjankielellä.

Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen asemesta nousi.

"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.

"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.

Samassa kuultiin äänen huutavan:

"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"

"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä leskikuningatarta.

"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.

Mutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä itseään.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli tulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.

Hirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja läsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.

Harvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä omituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista näytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.

Puoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät leveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä pehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin läsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan. Kuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään yksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi auringon valaisema.

Näin tapahtui myöskin Ludvig XIV:lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä ilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät Fouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.

Leskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV:n huomatessaan hän kiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta ja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka vieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä lankonsa heijastuvan kuvastimesta, — hyvinkin luonnollinen harhaluulo.

Molemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina — sillä me jätämme kuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen — ja puristaen kätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja syöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä, läähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan vihollisen niskaan.

Tuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa, kaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV oli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun), tämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi leskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.

Hän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita kukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan mieluummin yliluonnollista, mahdotonta.

Ludvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään astuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän ei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei myöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi himmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.

Filipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen ympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat sinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden vihanpurkausten edellä.

Mutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä, kun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet ajatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä puhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken osallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan valtiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan ryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.

Ja Ludvig XIII:n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII:n verelle; itsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon; säilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen kompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä vallantavoittelijaan.

Kaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta. Hänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän omantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, — viisi vuosisataa, joiden kuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean mielenjärkytyksensä jälkeen.

Selkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan, katse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin ylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän epäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja että tähän kahden Ludvig XIV:n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus, joka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille niin epäiltäväksi.

Mutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen esittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.

Äkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi erään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten verhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin peräytymään vuodekomeroon asti.

Tätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi kuningattaren puoleen virkkaen:

"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt kuninkaastansa?"

Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti, kykenemättä lausumaan sanaakaan.

"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"

Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.

Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen heikon huokauksen.

Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen ovenpieltä tuekseen.

"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."

Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Monsieur, olette vankini!"

Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan, missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään. Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän liikuttuneella äänellä:

"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt minut näin onnettomaksi."

D'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti nuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:

"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani olen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta."

"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?"

"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur", vastasi ääni heidän takaansa, "ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan katkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä."

"Herra Fouquet!" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.

"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur", pyysi Fouquet polvilleen langeten; "mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani."

"Siinä", hymähti Filip huoahtaen, "kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne saavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan, minä tulen."

Juuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapui Colbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.

Luettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.

"Mitä siinä on?" kysyi prinssi.

"Lukekaa, monseigneur", vastasi muskettisoturi.

Filip luki Ludvig XIV:n käden hätäisesti piirtämät sanat:

'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille. Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'

"Se on paikallaan", sanoi Filip alistuvasti, "Olen valmis."

"Aramis oli oikeassa", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, "tämä on kuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Paremminkin!" vastasi d'Artagnan. "Häneltä puutumme vain minä ja te."

231

Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.

Käyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat nopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.

Portos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin moiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti kannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa kupeisiin.

Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.

"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu joutuisuudestamme."

Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa kylliksi niille, joilla ei ole mitään, ja liiemmälti niille, joilla on riittämiin.

"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen itsekseen.

"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan, Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.

Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha, pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia ja raateli niiden kyljet verille.

Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat Orléansiin.

Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli, että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.

Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä tavoittajistaan.

Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna ponnistuksena, — silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi saavuttamaan kuninkaan vihollisia.

Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan kievarinvälin takana enää oli Blois.

Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.

Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, — häneltä, joka ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta tulleesta määräyksestä, — määräyksestä, joka oli annettu pakenevan kuninkaantekijän pidättämiseksi.

Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi de la Fère asui niillä tienoin.

"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän. "Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."

"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.

"Kreivi de la Fèreä."

"Ooh", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, "hyvin arvossa pidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle mieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki asemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut."

"Ah!" huudahti Aramis pettyneenä.

"Mutta", jatkoi kyytiaseman hoitaja, "jos suvaitsette nousta pienille rattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean hevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa teidät kreivin luo."

"Siitä kelpaa maksaa louisdori", virkahti Aramis.

"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan suorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta kun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi syytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään."

"Olkoon niinkuin tahdotte", virkkoi Aramis, "varsinkin niinkuin on mieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte écunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä tuumastanne."

"Epäilemättä", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.

Ja hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen. Sillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli keksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta, ensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen ja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan illallisen.

Kun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän erään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.

Portos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän korvaan:

"Minä ymmärrän."

"Ahaa!" vastasi Aramis. "Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?"

"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksen Atokselle."

"Pyh!" hymähti Aramis.

"Älä sano mitään", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla pysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; "älä sano mitään, — minä arvailen."

"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!"

Kellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa kuutamossa.

Tämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta Aramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä jotakin Portokselle, joka vastasi:

"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti heidät lausuen:

"Messieurs, olette perillä."

Portos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.

Täällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat la Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.

Jos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä lohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää häneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka pulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.

Vamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa, sekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen lopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen uskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle ihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.

Raoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei korvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja ajattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:

"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on sydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette sielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien koettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle hänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen. Sallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että uppoan siihen, kunnes henkeni turtuu."

"Raoul, Raoul!"

"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise, puhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää rehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua näkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi, irstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise kunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin Raoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!"

Silloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia vastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen rakkautensa tähden.

"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."

Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana, vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.

Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi kuninkaalle tulevan kunnioituksen.

Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, — kun Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:

"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien — miesten, naisten ja kuninkaitten — elää nykyisyydessä; me saamme elää tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."

Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.

232.

Viimeiset jäähyväiset.

Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan. Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:

"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."

"Ah!" äännähti kreivi.

"Ainoastaan sen aikaa", tokaisi Portos, "että ehdin sinulle kertoa onneni."

"Hei", riemuitsi Raoul.

Atos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli näyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten kanssa.

"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla", kehoitti Raoul hymyillen.

"Kuningas tekee minusta herttuan", supatti kunnon Portos salamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, "elinkautisen herttuan!"

Mutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta kaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa tavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka sai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja pyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden kesken hän virkkoi:

"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana."

"Murheen?" huudahti kreivi. "Voi, rakas veikkonen!"

"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton kuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua epäilemättä etsitään."

"Sinua etsitään!… Salaliitto!… Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?"

"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa."

"Mutta Portos… tuo herttuan arvonimi… mitä se merkitsee?"

"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on haavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani salahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän hommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin sotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin."

"Hyvä Jumala!"

Ja Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille herttaisesti.

"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua", jatkoi Aramis.

Ja hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa useasti kostuvan hiestä.

"Se oli suurenmoinen tuuma", virkkoi hän sitten, "mutta se oli suuri virhe."

"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos."

"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani."

"Sano pois."

"Se oli rikos."

"Hengen asia, sen tiedän, — majesteetinloukkaus!"

"Portos, Portos-parka!"

"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta."

"Herra Fouquet on rehti mies."

"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä", myönsi Aramis. "Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja jonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla pysähdyttää pyörimisestään."

"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot tehdä?"

"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että tuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei koskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa kuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en tahdo."

"Mihin hänet viet?"

"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten minulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla on paljon suhteita…"

"Sinäkö Englantiin?"

"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän."

"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas otattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa."

"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada sovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV:n välillä ja toimittaa Portoksen jälleen suosioon."

"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!" virkkoi Atos varovaisesti.

"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos."

Näitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.

"Kiitos", vastasi kreivi.

"Ja tästä puheen tullen", sanoi Aramis, "myöskin sinä olet tyytymätön; ja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa esimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä… Vakuutan teille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota Ranskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII:n pojan tähden, joka myöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti vangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan teille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle sekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen grandi. Tahdotko?"

"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta jostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä kuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin kiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä maailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain."

"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi…"

"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle heikon ja sorretun puolesta."

"Se riittää minulle", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. "Ja anna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan kievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että herra de Beaufort matkustaa näillä seuduin."

"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään huolta Portoksesta."

"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa sopivasti?"

"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi, ja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa, tukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin sankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa."

"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä ilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään ranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata vain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki riippuu lipusta, jonka kohotan."

"Miten niin?"

"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä minun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on puolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman Fouquetin allekirjoittamaa suostumusta."

"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja voimakas."

Aramis hymyili.

"Suljen Portoksen suojaasi", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä hellittämättömyydellä.

"Kohtalomme on yhteinen, kreivi", vastasi Aramis samaan sävyyn.

Atos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta kiihkeän sydämellisesti.

"Enkö minä syntynyt onnellisena?" höpisi tämä riemuisaan, kääriytyessään viittaansa.

"Tule, rakas ystäväni", kehoitti Aramis.

Raoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.

Ryhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan lähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja painoi hänen sydäntään.

— Omituista! — ajatteli hän. — Mistä johtuu tämä haluni syleillä Portosta vielä toisen kerran?

Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.

Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina, jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.

Sitten Portos nousi ratsaille.

Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.

Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta, eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.

Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja virkkoi Bragelonnelle:

"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi miestä viimeisen kerran."

"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus", vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra d'Herblayta."

"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana, sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta elettävänä. Mutta minä…"

Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.

Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.

Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.

Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle, kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"

Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan, katsellen etsivästi ympärilleen.

"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.

"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian myöhä ystävälle?"

"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.

Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita ystäviä.

233.

Beaufortin herttua.

Prinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen kanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.

"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin paljon kiittelevän?" kysyi herra de Beaufort.

"Hän juuri, monseigneur."

"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään, kreivi."

"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii", virkkoi Atos.

"Onpa hän kookas ja komea, ma foi!" jatkoi herttua. "Antaisitteko hänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?"

"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" sanoi Atos.

"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni."

"Jäähyväisenne, monseigneur?"

"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?"

"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja oivallinen aatelismies."

"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas lähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan."

"Mitä sanottekaan, monseigneur?"

"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani pariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin kauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin minareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!"

"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota…"

"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja jättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen."

"Suosioon?"

"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä suostuin? Tiedätteköhän sitä?"

"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken."

"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän sieltä jotakin aivan muuta… Mutta olen tahtonut ja tahdon — kuuletteko, rakas kreivi? — että elämäni saisi tämän viimeisen särmän kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien keskuuteen."

"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"

"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni? Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla, Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla mainituksi kuin antaa surmata itseni? Cordieu, siitä puhutaan, sen vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä, niin muualla."

"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."

"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."

"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."

"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"

"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin palvelija", virkkoi Atos hymyillen.

"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi. Testamenttini on tehty, herra kreivi."

"Ah, monseigneur, monseigneur!"

"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani…"

Herttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän keskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:

"Nuori mies", virkkoi hän, "tunnen täkäläisestä kellarista erään vouvray-viinin, — luulenpa…"

Raoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua tarttui Atoksen käteen.

"Mitä tahdotte hänestä tehdä?" hän kysyi.

"En mitään nykyisin, monseigneur."

"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa… la Vallièrea."

"Niin, monseigneur."

"Se kaikki on siis totta?… Luulen hänet tunteneeni, sen pikku Vallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis…"

"Ei, monseigneur", myönsi Atos.

"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?"

"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?"

"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui halleissa."

"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.

"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin, Vallière muistuttaa tuota tyttöä."

"Joka sai pojan, eikö niin?"

"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti, herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän poikanne, häh?"

"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."

"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan nyrpeillään?"

"Paremmin, monseigneur, — pysytään erossa."

"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas, antakaa hänet minulle."

"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä…"

"Hyvä, hyvä", vastasi herttua. "Kuitenkin olisin hänet pian reipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta, josta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia sukeutuvan samanlaisesta taikinasta."

"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan marskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta."

Raoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud, kantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo herttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti mielihyvästä.

"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud", virkkoi hän; "miten hurisee?"

Palvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.

"Olemmehan ystävyksiä!" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnon Grimaudin olkapäätä.

Toinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.

"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!"

"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne kutsuu", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.

"Cordieu, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin! Juomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi."

"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin hiljaa takaisin.

"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki", jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei toivomuksenne toteudu."

Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja sanoi yhtä ripeästi:

"Minä toivoin jotakin, monseigneur."

Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa. Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.

"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.

"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"

"Pardieu, johan sen sanoin!"

"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."

Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.

"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän jokseenkin hiljaa.

"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan…"

"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.

"Oi, monsieur… voitteko sitä uskoa?"

"No niin, mordieu!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."

Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:

"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki menetettävissä, — paha kyllä silloin!"

"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"

Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat, tyynet kasvot.

"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."

"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.

"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee mitä hän tahtoo."

"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.

"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani. Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."

Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla katseella.

Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.

Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:

"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että olen hankkinut hyvän tarjokkaan."

"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."

"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei, nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi, ettet palvelisi kuningasta."

Atos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul, kuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä toivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de Beaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli saattanut kyseenalaiseksi pojan — hänen ainoan ilonsa — lähdön.

Mutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:

"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni selvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa mukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin kuningasta. Palvelen Jumalaa."

"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.

"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi", ilmoitti Bragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä kuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.

Tämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi epävarmaksi.

Grimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi lattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Herra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen piirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden hehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.

Atos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei otaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta tieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.

"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin", virkkoi herra de Beaufort. "Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan tietää päätöksenne?"

"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne, prinssini", vastasi kreivi.

"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa minua matkalle tai ei", lisäsi herttua. "Hänellä on minun sanani, ja minä en häneltä vaadi kuin omanne."

Siveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua tyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli luonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.

Levähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa tuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.

Kello löi yksitoista.

Isä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija olisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.

Mutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että jokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he kerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.

Ääneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä. Vain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli kestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.

Atos nousi ensimmäisenä, virkkaen:

"On myöhä… Huomiseen, Raoul!"

Raoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.

Tämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:

"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi, Raoul?"

"Monsieur", vastasi nuori mies, "olin tehnyt suunnitelman, aioin lävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua raukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi välttämättömäksi, että eroamme."

"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul."

"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin kuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan minulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois, monsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne edessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen kestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta ja että elämäni lähestyy loppuaan."

"Siis", vastasi Atos kylmästi, "matkustat aikomuksella surmauttaa itsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan… Älä valehtele."

Raoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat kaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:

"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani nuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää minut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän maailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen teille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä."

Atos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:

"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä olemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet niinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä."

Ja hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.

Raoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.

234.

Kun kello seisoi.

Atos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä päätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan hänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon. Tämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin hartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.

Atos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin, kun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi odottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä herra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle pääkaupunkia kohti.

Nuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin kaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja häntä rakastaneet.

Kaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta, tälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta seikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne päästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de Guichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.

Raoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta saapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon soitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja hilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman armeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään oviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja sitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.

Mutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt vain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin, joita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin palvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata Monsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui penkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti sitten seisahtunut.

Palvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli kysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään nimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta oli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden arpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.

Avaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei ollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla vivahduksella.

Pää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli istunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän käytävään avautuvan salin ovissa.

Nuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa virkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin, mutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten sanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien suutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi virkaherraa syrjään.

"Tiehesi siitä, Malicorne", sanoi hän; "en luullut täällä olevan ketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät kuullut tai nähnyt!"

Malicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia, kurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.

"Monsieur on hienotuntoinen mies", aloitti hän, "ja epäilemättä…"

Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.

"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.

"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.

Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.

Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.

"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"

Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet. Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen järkensä kokonaan himmeni.

"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla käyttäytyä epäkohteliaasti."

"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin yllättää."

"Minne?" kysyi Raoul.

Tyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:

"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella."

Ja liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä seuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen viitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:

"Te etsitte herra de Guichea?"

"Niin mademoiselle."

"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut kanssanne."

"Olkaa niin hyvä, mademoiselle."

"Oletteko minulle vihoissanne?"

Raoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.

"Olen", virkkoi hän.

"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui suhteenne rikkoutuminen?"

"Rikkoutuminen!" toisti Raoul katkerasti. "Oi, mademoiselle, suhde ei voi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan."

"Erehdys", vastasi Montalais; "Louise rakasti teitä."

Raoul säpsähti.

"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi pitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne."

Raoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.

"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!… Voiko naida kenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään varten rakastajatartansa, josta puhumme."

"Kuulkaa", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä omissaan, "te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa jättää yksikseen hänen ikäistänsä naista."

"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta", virkahti Raoul.

"Ei, varakreivi", vastasi Montalais tyynesti. "Kuitenkin minun täytyy sanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen rakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen tunteet…"

"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä", keskeytti Raoul. "Tunnen teidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin itseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä rakastin neiti de…" Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. "Minä rakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt, kun en häntä enää rakasta."

"Oi, varakreivi!" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut, niinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat sydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin."

"Oletteko löytänyt lohtua?" kysyi Montalais kirpeästi.

"En, minä en koskaan saa lohtua."

"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne."

"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin."

"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?"

"Minäkö!" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. "Minäkö! Miksi ette suoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään suostuisikin!"

Hän nousi hyvin kuohuksissaan.

"Näen", lausui Montalais, "että te ette ole parantunut ja että Louisella on yksi vihollinen lisää."

"Vihollinen lisää?"

"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa."

"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa, riittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset eivät mahda hänelle mitään. Ja sitten", hän lisäsi äkillisen pysähdyksen jälkeen, "olettehan te, mademoiselle, Louisella ystävättärenä."

Hänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan rintahaarniskasta.

"Minäkö?" sanoi Montalais. "Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de la Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta…"

Tämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä "mutta", tämä "mutta", joka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi rakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä Montalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä "mutta" keskeytyi jokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat vuodekomerosta päin laudoituksen takaa.

Montalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen astui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.

"Madame!" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.

"Minua onnetonta!" kuiskasi Montalais, syöksähtäen — vaikka liian myöhään — prinsessan eteen. "Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!"

Hän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:

"Herra de Bragelonne, madame."

Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti, "on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja…"

Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.

Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän tunsi häiritsevänsä.

Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.

Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa äänettömyydessä.

Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.

"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille, "en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa onnellisia!"

Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden mielenkarvauden pistelyä vastaan.

Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.

"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."

"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin kanssa."

"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni, Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt mielipidettäni!"

Ja hän syleili ystäväänsä.

Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.

Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:

"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."

"Oi, Raoul! Olethan mies!"

"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä minä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen kristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en vastaisi enää sielustani."

De Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.

"Ei sanaakaan enää", kielsi Raoul. "Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se, mitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää."

"Miten niin?"

"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua rakastetaan."

"Oh!…"

"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, de Guiche, varo Montalaisia."

"Hän on hyvä ystävätär."

"Hän oli… hänen ystävänsä… tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet menettänyt."

"Sinä erehdyt."

"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen ainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa."

"Minkä sitten?"

"Hänen rakkautensa."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua vastaan, salajuoni Madamen omassa talossa."

"Voitko sitä uskoa?"

"Olen siitä varma."

"Montalaisko sen on aikaansaanut?"

"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään… sen toisen vuoksi."

"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää…"

"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta."

"Sen tiedän."

"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin. Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa. Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta sinua alati rakastettaisiin."

De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.

"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä, vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin itse tehnyt."

"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.

"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"

"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.

"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin. Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."

"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.

"Kiitos!"

"Ja mihin nyt tästä lähdet?"

"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme näkevämme herra d'Artagnanin."

"Herra d'Artagnanin?"

"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"

Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:

"Tuo on onnellinen ihminen."

235.

Planchetin omaisuus arvioidaan.

Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt Planchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.

Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista. Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei, kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.

Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä. Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra Planchetia.

Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli sullomassa kirstujaan.

Atos heristi korviansa.

"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"

"On, monsieur, hetimiten."

"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."

Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään sanaa Planchetille.

Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta kohtauksestansa Montalaisin kanssa.

Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.

"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti toikaan teidät tänne?"

"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä, syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme kysymään teidän vointianne… Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, — mitä olette pöyhimässä?"

"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."

"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."

"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"

"Arsenikkia?"

"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."

"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana tekijänä."

"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani parhaillaan arvioidaan."

"Te luovutte liikkeestä?"

"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle apulaiselleni."

"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"

"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä vaikuttaa, — herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa: minä olin ennen vanhaan talonpoika."

Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi asettuneelle miehelle hieman vaatelias.

Atos teki hyväksyvän liikkeen.

"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.

"Olen ostanut, monsieur."

"Kas vain! Hauskaa kuulla."

"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."

"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"

"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu pölyni jo yskittää teitä. Corbleu, enpä ota myrkyttääkseni valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."

Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia hienoston sukkeluuksia.

"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, — vaikkapa asunnossanne. Onhan teillä yksityishuoneita?"

"Kyllä, herra kreivi."

"Tuolla ylhäällä ehkä?"

Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.

"Siellä vain…" virkkoi Planchet epäröiden.

Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista vieraanvaraisuutta.

"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."

Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.

Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.

"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."

Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän peräytyi takaisin portaille.

"Emäntä?…" kummeksui Atos.

"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli…"

"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.

"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."

"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."

"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.

"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt…"

"Ei, Planchet. Hyvästi!"

"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"

"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet saada tervehtiä häntä."

Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta, että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella ranskalaista kuosia.

Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34] kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.

"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä", huomautti Atos.

"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi Planchet.

"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne pikku omaisuuden joutumasta vieraille."

Sanat pikku omaisuuden palauttivat Planchetin oikealle sijalleen, niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.

Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.

Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.

Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen aiheeseen mennen:

"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."

"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."

"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.

"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."

"Minä en tiedä."

"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua tehtävää, luottamustointa."

"Olisiko hän puhunut teille siitä?"

"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."

"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"

"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.

"Te keinottelitte?"

"Tahdoin sanoa…" aloitti Planchet hämillään.

"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet, näkemiin! Lähdetään, Raoul!"

"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille…"

"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa varovaisuudesta."

Palvelija sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.

"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani, että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."

"Ahaa!"

"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."

"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."

"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi ohjausta.

Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti. Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.

Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi, eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.

"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä kartalta."

Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin, Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.

Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin kultapussit.

"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.

"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.

236.

Herttuan omaisuus arvioidaan.

Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.

Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään tavoitettavaa aikalaisiltansa.

Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.

Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.

Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan niittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.

Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut. Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi tulla aikanaan.

Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa, — toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa vain oli minkään arvoista.

Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa, aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin suoranainen rahaksimuutto ja — tuotti kaksin verroin. Miten esim. olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle? Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä tarvitsi sitä matkarahoiksi?

Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin majoittumassa kanuunainsa keskeen, — ei enää jalokiviä, jotka meri olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä neljäsataatuhatta écua.

Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin viidensadan livren arvoinen, — ottakaa edes se tällä kertaa lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta, kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.

Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta, joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.

Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa, että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta. Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, — että Afrikan aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi, joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä, huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?

Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta. Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.

Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:

"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää tänne, varakreivi."

Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.

"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille. "Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä Antibesiin asti."

"Kyllä, monseigneur."

"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"

"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa, monseigneur."

"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta, pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."

"Teen parhaani, herra herttua."

"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon rahaa."

"Toivoakseni en, monseigneur."

"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä sata. Menkäähän, varakreiviseni."

Atos puuttui puheeseen:

"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."

"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen savuun hupenen, jos niikseen on."

Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet hilpeyteen.

"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata päivällisen jälkeen, — kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön, ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos pysytte noin totisena."

Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle hymyillen:

"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä. Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia kultarahoja teille säästettyinä."

"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin teidät tänne, kreivi."

"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet ensiluokkaiseen johtoasemaan."

"Joutavia!"

"Ja vielä meriväessä!"

"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa toimeen mitä hyvänsä?"

"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."

"Kas, minä saan nuhteita!"

"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen, meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."

"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."

"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä tehtävässään."

"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle yksin."

"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.

"Malttakaahan vain!"

"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."

"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"

"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"

"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen. "Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"

"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei ruokavaroista tule puutetta."

"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on sydän ja ruumis kuten sinullakin, — jotka kaipaavat isänmaatansa ja kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."

"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin, ja samoin teen edelleen mikäli…"

"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut täydelliseksi."

"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa minua."

"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu puhtaimmillaan, — tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä minulle puhuu Jumalasta."

Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen ohjausta tuntien.

Uhri oli täytetty.

237.

Hopealautanen.

Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.

He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.

Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin kuomivaunuihin.

Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen jäähyväisiä ja lohdutusta.

Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan jälkeen, — hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut hyvin kiire lähteä satamasta.

Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.

Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen, jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti, velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta. Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.

"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten aluksenne särkyi."

"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."

"Minkätähden?"

"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."

"Kariko?" kysyi Atos.

"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, — vaarallinen kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin Sainte-Margueritelle."

"Entä sitten?"

"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana. Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun — uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."

"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.

"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"

"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.

"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.

"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet, toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."

"Ja sitten?"

"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."

"Oh!… Mutta ne kaksi matkustajaa?"

"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru, joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."

"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni, mitä sitten teitte?"

"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."

"Kuvernöörikö?"

"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt, sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."

"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta. Menkää."

"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.

"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."

"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."

"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi arvoesineitä kuin miehen."

"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen, mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."

Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista saapuneella saaristoaluksella.

Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu. Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta. Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.

Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan, jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien päivänpaahteessa.

Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät pengermät yhdistivät toisiinsa.

Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän. Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.

Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen vahtikojun varjoon.

Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.

Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.

Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle hiekkareunalle.

Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi sitten.

Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä kaiverrettuja kirjaimia:

"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt, rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"

Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.

Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.

"Cordieu!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas, lurjukset, keitä olettekin!"

"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa kohti.

Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja asetta ja luoti lensi ilmaan.

Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.

Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.

"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."

Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.

"Atos! Raoul!" huusi tämä.

"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.

"Aseet alas, mordioux!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan varma siitä mitä sanoin!"

Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.

"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin ilman varoitusta?"

"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt, rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan, sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi, rakkaat ystävät, mikä onni!"

Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.

"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui, linnoituksen kuvernööri?"

"Hän itse."

"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"

"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."

"Se on totta!"

"Tuon lautasen… johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"

"Niin on."

"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"

Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen kasvonsa kauttaaltaan.

"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."

"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä…?" virkahti Bragelonne.

"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"

"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä teihin, surmauttaisin itseni puolestanne… mutta…"

"Mutta…?" tiukkasivat Atos ja Raoul.

"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"

Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.

"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"

"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja, jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna… he eivät osaa sanaakaan ranskaa."

"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.

Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.

D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.

"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"

"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät heti jälkeenpäin."

Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja Raoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.

"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät ymmärrä edes joitakuita sanoja."

"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa aina itselleen alentavana."

Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.