SISÄLLYS: (continued 7)

"Maksaako hän?"

"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa hän minun asiassani epäisi."

Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle, hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.

184.

Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.

Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien liikuttamana.

Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.

Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa tekosyytä, — kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.

Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut. Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat, että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.

Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat raha-asioista, — toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden. Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei koskaan odotuttanut.

Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi. Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka ovet hän oli sulkenut.

"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"

Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.

"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne ovat tässä maksuosoituksina."

"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."

"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: — Oletteko lukenut Barukia?

"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"

Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh, en; minä vain…"

"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.

"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja muistamattomuuden välillä on suuri ero."

"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun rovon?"

"Myydystäkö? En."

"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.

"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.

Uutta naurua.

"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"

"Kyllä, ja vieläpä ratsain."

"Jean-parka!"

"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."

"Oivallinen ystävä!… Mutta siellähän sitten saitte levätä?"

"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."

"Miten niin?"

"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."

"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"

"En oikein osaa sanoa."

"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"

"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."

"Entä vastustaja?"

"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."

"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan tulistuitte?"

"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."

"Oikeinko totta?"

"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."

"Ja te?"

"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."

Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.

"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun naurun remu oli vähän hiljentynyt.

"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."

"Kertokaa!"

"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia runoja?"

"Tottahan toki", vastasi seurue.

"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"

"Lait ovat tosiaan ankaria."

"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä. Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta runomittaista juttua."

"Ohoo, rakas runoilija!"

"Erinomaisen mehevää."

"Ahaa!"

"Tavattoman ujostelematonta."

"Hei, hei, pentele!"

"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki lemmekkäät sanat, mitä löysin."

Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa nimilaattaa tavaralleen.

"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."

"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."

Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.

"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista maksetaan puolta vähemmän."

"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi hartauskirjaa."

"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia", vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä pienessä massissa; minä tarjoan ne."

Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.

Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä. Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.

Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen, joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, — tämän pohatan, joka oli tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit; nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan aineellisen ja henkisen omaisuuden, — nähtiin Fouquetin astuvan kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset sormensa kultaan ja hopeaan.

"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä — sydämeni! Kiitos, ystävät, kiitos!"

Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la Fontainea virkkaen:

"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"

"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."

185.

La Fontaine kaupanvälittäjänä.

Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.

"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla mestariteoksella."

"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."

"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään äveriäs!"

"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari", virkkoi Fouquet hilpeästi.

"Juuri niin", vastasi la Fontaine.

"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli maalin."

"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne antaa minulle varmaan hyväksymisensä."

"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.

"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville", vakuutti runoilija lyöden rintaansa.

"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.

"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti Fouquet.

"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole yliprokuraattori, vaan runoilija."

"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat kirjailijat.

"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille sovi."

"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.

"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"

"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."

"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte kiintyä parlamenttiin?"

"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"

"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille kauhtana vai eikö?"

"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.

"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.

"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa, väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on todellinen pelätti."

"Fugiunt risus leporesque", lausui Loret.

"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.

"Minä en kääntäisi lepores sillä tavalla", huomautti Pélisson vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.

"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.

"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'"

Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.

"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.

"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen voimansa tunnusmerkeissä."

"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.

"Quo non ascendant", virkkoi Conrart, "minusta näyttää yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."

"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te, Gourville, siitä ajattelette?"

"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."

"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita painavampi.

"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "Pardieu, tunnenpa intialaisen sadun…"

"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea se."

"Kertokaa, kertokaa."

"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille: 'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"

"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.

"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.

"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."

"Ho mythos deloi?"…[16] virkkoi Conrart.

"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."

La Fontaine otti asian vakavasti.

"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.

"Mitä se merkitsee?"

"Kaljupään Aiskhyloksen."

"No?"

"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka, arvattavasti teidän korppikotkanne — suuri kilpikonnilla herkuttelija — luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen kaljuunsa."

"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle kuoreni."

"Rara avis in terris!"[17] huudahti Conrart.

"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen mustan linnun olen minä löytänyt."

"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.

"Olen, monsieur."

"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä", yritti Pélisson väittää.

"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.

"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.

"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la Fontaine?"

"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."

"Hänen nimensä?"

"Vanel."

"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona…?"

"Juuri sama, — hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."

"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän yliprokuraattoriksi?"

"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja tehdä ihan kuten te olette tehnyt."

"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."

"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut Saint-Mandéhen."

"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, — varmastikin hän oli siinä hommassa", keskeytti Loret.

"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole mustasukkainen."

"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."

"Onko hänellä vastuksia?"

"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."

"Ja hän sanoi teille…?"

"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."

"Perhana!"

"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.

"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja. Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."

"Antakaa kuulua!"

"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"

"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.

"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.

Pélisson kohautti olkapäitään.

"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.

"Aivan niin!… Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."

Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä kohdistuivat uuteen päämäärään.

"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"

"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"

"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa, jolla ei edes ole suitsien hintaa."

"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé Fouquet.

"En luule sitä", sanoi la Fontaine.

"Mitä te siitä tiedätte?"

"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."

"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi viivytellä tiellä?"

"Semper ad adventum, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen, kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.

Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.

"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä, että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."

"Ohoo!"

"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."

"Joten…?"

"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."

"Kuin kovakuoriainen."

"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"

"No, herra Fouquet?"

"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun tiedätte, missä hän on."

"Kiirehdin sinne itse."

"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.

"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun tietämättänikään annoin hänen odottaa."

La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.

186.

Markiisittaren malja.

Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin, supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset, kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de Bellière saapuu."

"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi Pélisson.

"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."

"Hyvä on."

"Menkää, ystäväni."

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan saada virkani?"

"Monseigneur…"

"Paljonko voitte siitä maksaa?"

"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on tehty tarjouksia."

"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan neljäänsataantuhanteen livreen."

"Enempää ei meillä olekaan."

"Voitteko luovuttaa rahat heti?"

"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti, pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

"Milloin voitte sen tuoda?"

"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän häntä pilanaan.

"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti…" virkkoi Fouquet.

"Oi, monseigneur…"

"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus huomisaamuun."

"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.

"Kello kuuteen", säesti Vanel.

"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen hänen käsiään."

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea huimausta, tokaisi hätäisenä:

"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"

Fouquet käänsi päätänsä.

"Pardieu!" virkahti hän. "Entä te?"

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

"Hyvästi!" sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi miettimään.

"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar de Bellière on varmaan tuolla."

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään, astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin. Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur, onpa se jalomielistä!"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä rahojenne korot."

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää hyvästi; te olette kunnon mies."

"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena, "olette jalomielinen herra."

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?"

"Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku.

"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin…"

"Kuitenkin?" hymyili markiisitar.

"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet mukailtuja."

Rouva de Bellière punastui.

"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."

"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.

"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin tehnyt."

"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.

"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19] emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus tenhosi, "juokaamme myöskin hänen terveydekseen, joka elähdytti madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee rakkautta."

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä, ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta, joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla. Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät syödään."

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja — kummallista kyllä — niiden jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin. Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo pari tuntia oli nojannut.

"Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli polttanut poikki.

187.

Mazarinin kuitti.

Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä hillinnyt.

"Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?" hän kysyi kuitenkin. "Vai peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?"

"Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista."

Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi, nousi Fouquet pöydästä.

"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla."

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa. Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän istahti ja lausui:

"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?"

"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että ilmoitatte minulle jotakin ikävää."

"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis.

"Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti.

"No niin, tapasin rouva de Chevreusen."

"Vanhan herttuattaren?"

"Niin."

"Vai hänen haamunsako?"

"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse."

"Hampaattomana?"

"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella."

"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta."

"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän tahtoo teiltä kiristää rahoja."

"Hitto! Millä verukkeella?"

"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on…"

"Minä kuuntelen."

"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä."

"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille."

"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne kuuluvat käsittelevän raha-asioita."

"Se ei ole yhtä hupaista."

"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?"

"En ollenkaan."

"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?"

"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa, paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen kehvellyksestä."

"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen."

"Mitä esittäen?"

"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon. "Kolmetoista miljoonaa… Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs, kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua syytetään."

"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet. "Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää."

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana.

"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne ovat olleet minulla."

"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän."

"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! — kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle, ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin."

"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä."

"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja lähetti minulle sitten vain kuitin."

"Mutta se kaiketi on tallella?"

"Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

"Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija."

"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa, M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää."

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa lokerossa.

"Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut! Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

"Merkillistä!" äännähti Fouquet.

"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta."

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän kalpeni.

"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa muualta."

"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa; olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei tunne."

"Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena.

"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra d'Herblay."

"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö."

"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu, selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin mestausmäelle."

"Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista."

"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?"

"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra Colbertille."

"No, näettekö?"

"Sanoin sitä arvelevani, — voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle intendentin taloon."

"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti, raa'asti, säälimättä."

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui sydämellisesti:

"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata Samblançayn tai Marignyn pälkääseen."

"Ja miksei, hyvä Jumala?"

"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa, jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin."

"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta kanteesta."

"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole vaarassa."

"Ettäkö pelastautuisin paolla?"

"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?"

"Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

"No, mikä nyt?"

"Minä en enää olekaan yliprokuraattori"

Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

"Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua.

"En."

"Mistä asti?"

"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia."

"Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein järjillänne. Tyyntykää."

"Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen."

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin.

"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan."

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen korvata.

"Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille…?"

"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta livreä."

"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi varomatonta ystävääni!"

"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna."

"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?"

"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä."

"Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua."

"Mutta kultaseppä?"

"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista."

"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello kuudelta."

"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä."

"Olen antanut sanani, chevalier."

"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki."

"Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun lupauksen!"

Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen tuikean silmäyksen.

"Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa. Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen."

Fouquet painoi päänsä alas.

"Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä koituva kunnia."

"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?"

"Minä kirjoitan alle."

"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?"

"Minä kirjoitan alle."

Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies, joka tahtoo murskata jotakin.

"Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette kieltäydy sitä käyttämästä."

"En suinkaan, jos se on laillinen… kuten kaikki, mitä te ehdotatte, rakas ystävä."

"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko hän ystäviänne?"

"Kyllä… mutta…"

"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista."

"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan."

"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?"

"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?"

"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?"

"Ei, pelkkä neuvos."

"Kas sitä!"

"Nimeltään Vanel."

Aramis karahti tulipunaiseksi.

"Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin aviomies?"

"Juuri niin."

"Entisen rakastajattarenne?"

"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi."

Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan nimeä?"

"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon joutavaa on minulle puhuttu."

"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä myytäviksi."

"Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua."

"Alkanette jo käsittää?"

"Että olen hukassa, kyllä."

"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni kuin Regulus?"[20]

"Ei", sanoi Fouquet.

"Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että heitä ihaillaan."

Fouquet ojensi hänelle kätensä.

Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.

Ovi narahti eteisessä.

"Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko monseigneur ottaa hänet vastaan."

Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:

"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle."

188.

Herra Colbertin konsepti.

Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi. Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli pääministeri, hän oli kotonaan.

Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä, kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.

Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen keskelle huonetta.

"Minä tulin…" hän aloitti.

Fouquet nyökäytti päätänsä.

"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.

"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys mielestäni hyve."

"Kyllähän, monsieur."

"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa virkapaikan?"

"Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian…"

"Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti.

Vanel kumarsi.

"Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla. Käykäämme asiaan."

"Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne."

"Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet.

"Mitä monseigneur odotteli?"

"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa."

— Ohoo! — ajatteli Vanel; — hän on miettinyt, minä olen menettänyt pelin! — Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, — sen olen valmis teille toistamaan."

"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan rasittava? Sanokaa pois."

"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen summa."

"Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut…"

"Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel.

"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta kaupan päättämiseen nyt heti."

"Oh, monseigneur!…"

"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä pitämään."

"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel; "sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona."

Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.

"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti, monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."

Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.

"Monseigneur!…" sopersi hän.

Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä malakiittipäistä kultaveistä.

Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden lausumalla:

"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen." Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä eilen."

"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."

"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon takaisin sanaa, jonka minulta saitte."

"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.

"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani…"

Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan. Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.

"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta tosiasiasta, mutta…"

"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!"

"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur", sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty."

"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi…"

"Totta kyllä…" mutisi Vanel typerästi.

"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän", täydensi Fouquet.

"Se kyllä on totta, monseigneur."

"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus on. No, monsieur, mitä päätätte?"

Vanel oli vaiti.

Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin asein.

"Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää kaupasta."

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän kylmyyden ja pidättyväisyyden.

— Kas vain, — tuumi hän itsekseen, — olet varovainen, rumilas, kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin. Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

— Aika veijari, — ajatteli piispa. — Hänelle täytyy pulittaa pyöreä puoli miljoonaa. — Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, — en kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan. Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, — se edustaa nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa siis; suostutteko?"

"Mahdotonta…" jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin? No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta…" virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa, josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja hylky, niin sanoisin: kieltäytykää… tällainen todistus tekee tyhjäksi kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua, aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi, viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia? Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa turmioon…"

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi… Hän näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa, jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija; aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani upeat taloni, lopetettuani suuret menoni…"

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni, valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä, jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään… sen sijaan että tänään antaisin kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!… Syy on yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies, järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain…"

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni toimeenpanon valvomisen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin, ylitarkastajan, jonkunlaisen factotumin, joka toimii sekä vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne, mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"Pardieu, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"

189.

Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.

Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta, jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais, Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, — Louisen murhe, Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta, näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua? Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden sanaan Raoul ajatteli: — De Guiche on kirjoittanut minulle varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta, mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen; "rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti, mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!… Oi, minä olen äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti, Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle…"

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä… koska. Mutta sinä et kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi…"

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti, minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin… Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire… olen kuin liekeissä… saavuin tänne Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"Ma foi, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei uskalla hänelle lausua…"

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan kanssa… joka on puolet sinun sydäntäsi… No, tyynnyhän toki! Minä sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin, eikö niin?"

"Mutta…"

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!…" äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin…"

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään… Montalaisin säikähtyneenä… kuninkaan…"

"Kuninkaan?"

"Niin… Sinä käännät pääsi pois… Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!…"

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen…"

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon, mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä…"

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti…"

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta…"

"Mutta…!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, — tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa, tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua, jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa; olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, pardieu, etsimme etäältä, vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"…

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut, hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

— Hän! — huudahti Raoul mietteissään. — Niin, se on hänen äänensä. Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen asioissa… Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin. Hän kertoo minulle kaiken tuon… sitten kun herra d'Artagnan, joka tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame… keimailijatar… No niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.

190.

Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.

Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa. Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, — ja mitä hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni. "Englannissako sellaista oppii? Mordioux, olen minäkin ollut Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"Pardieu, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää. Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."

"Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi.

"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!…"

"Epäilemättä."

"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät."

"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?"

"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle… ka, en yhtään mitään… Tiedätkö, miten Portos elelee?"

"Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni vannomanne ystävyyden nimessä!"

"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas… uteliaisuudesta."

"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta."

"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras Raoulini, niin olisi aivan toista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua sydämellesi… Mutta se on mahdotonta."

"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti."

D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.

"Mahdotonta, sanon sinulle… Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et ole rakastunut, vaan hullaantunut."

"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?"

"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi."

"Voi, koettakaa, koettakaa!"

"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin tyhmä sen sinulle ilmaisemaan… Sinä sanot olevasi ystäväni?"

"Oi, niin."

"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat."

"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan, epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!"

"No, no!"

"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta. Väitän hänen valehtelevan…"

"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa, poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette hampaastanne.'"

"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.

"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala minut tuomitkoon — kuten englantilaiset sanovat, — ellei se mies huiputtanut isältäsi maksuansa."

Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:

"Ei ole ystäviä, ei!"

"Pyh!" sanoi d'Artagnan.

"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."

"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin, jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"

"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"

"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet muut toisiaan hassummat tarinat?"

"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"

"Ma foi, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään lattian."

"La Vallièrenko huoneessa…?"

"En tiedä missä."

"Kuninkaanko luona?"

"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle sanoisin, kai maar?"

"Kenen luona sitten?"

"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten tiedä."

"Entä maalari sitten? Muotokuva?"

"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."

"La Vallièrenko kuvan?"

"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la Vallièresta puhuu?"

"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua koskisi?"

"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan. Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä hyvänäsi."

Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.

"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.

"Sen olet jo sanonut."

"Niin, olette oikeassa."

Ja hän astahti poistuakseen.

"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.

"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."

"Kuka se on?"

"Muuan nainen."

"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen. "Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö toki itsestään pahaa puhune."

"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn, kyllä sanoo minulle paljon pahaa."

"Montalais, — löisin vetoa?"

"Niin, Montalais."

"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."

"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."

"No en, sen myönnän… Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan, ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos voit."

"Minä en voi."

"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta… Mutta minulla ei sellaista ole."

"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää minut selviytymään asiasta omin avuin."

"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja ota kynä."

"Mitä varten?"

"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."

"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.

Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen d'Artagnania.

"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka tahtoisi teitä puhutella."

"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä, minuako hän tahtoo puhutella."

Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki Raoulin ja huudahti:

"Monsieur, monsieur… Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"

"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni tarpeessa."

"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.

"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."

"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"

"Hyvin kernaasti."

"Mene siis!"

Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui Montalaisin käteen.

"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää tyttörukkaa."

"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu puhuttelemaan."

"Kuinka niin?"

"Madame häntä lähetti noutamaan."

"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan on kulunut, on poika parantunut."

"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra d'Artagnan!"

Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.

191.

Kaksi mustasukkaista.

Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan. Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän kättä.

"No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä perusteella, paras herra Raoul, — hyödytön, hukkaan osunut."

"Kuinka?… mitä?… selittäkää, rakas Aure-neiti!…"

"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."

"Mitä ihmettä!…"

"Hiljaa, — eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja Englannin viehätyksistä."

"Mutta…"

"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."

Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. — Noh, — ajatteli hän, — päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua. Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista… esimerkiksi sitä de Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää epäselvyyteen… Epäröidä… epäillä… parempi kuolla.

Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella. Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.

Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:

"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"

Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.

"Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?"

"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana."

"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais."

Montalais lähti.

"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?"

"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.

Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten sydämessä.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen, "oletteko hyvillänne paluustanne?"

Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä, mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui ilmaisemaan.

"Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai pahoillani, Madame?"

"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies enimmin harrastaa."

— Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! — ajatteli Raoul vavahtaen. — Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?

Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet sairaana."

"Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani."

"Niin on, Madame."

"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon huoli?"

"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame."

"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!… Sellaisestahan pian paranee."

Raoul säpsähti. — Hän palaa siihen, — ajatteli hän, ah!…

Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään.

"Mitä arvelette?" kysäisi Henriette.

"En osaa sanoa mitään, Madame."

"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis tyytyväinen?"

Raoul astui lähemmäksi.

"Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen."

"Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?"

"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi."

Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.

"Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen aloittanut…"

"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin suvaitkaa sanoa kaikki…"

Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.

"Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän.

"Ei mitään, Madame."

"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet siitä tunnen!"

"Hän kaiketi tahtoi minua säästää."

"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan, jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?"

"Ei sen paremmin, Madame."

Henriette liikahti kärsimättömästi.

"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän.

"En tiedä yhtään mitään, Madame."

"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?"

"En ollenkaan."

"Ettekä kohtausta metsässä?"

"En kohtausta metsässäkään!…"

"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?"

Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman säveästi:

"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen. Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole ulottunut minun korviini."

Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta kärsimystä.

"Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet, sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin painamana."

"Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?"

"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan. Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, Madame."

"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani…"

"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.

"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle elämälle. Mutta tehän horjutte…"

"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."

"Kyllä, mutta turhaan."

Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi myös, millä purevalla huomautuksella hän — loukattu prinsessa, nöyryytetty keimailijatar — oli masentanut kuninkaallisen vihan.

Raoul painoi päänsä alas.

"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.

"Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies.

"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä."

"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame."

Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän olkapäitään kohauttaen virkkoi:

"Te ette usko minua? Oi, miten te häntä rakastatte, kun voitte epäillä, tokko hän rakastaa kuningasta!"

"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö."

"Todistuksenko?… Olkoon menneeksi, tulkaa!"

192.

Kotitarkastus.

Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen, missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.

Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa. Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.

Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen sydämessä liikkui.

"Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme."

"Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin."

"Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän silmäyksen.

"Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette.

"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren huoneessa."

"Oikein."

"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on huone, eikä mikään todistus."

"Odottakaa."

Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon ja kumartui parkettilattiaa kohden.

"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."

"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun osan lattiaa.

"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, — kas tähän."

Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan; heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.

"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan vaivatta!"

"Portaat!" huudahti Raoul.

"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa, varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."

"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä askelmat vievät?"

"Ah niin, minä unohdin."

"Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.

"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten kuninkaan kanssa?"

"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä."

"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä."

"Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä en ymmärrä mitään."

"No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren asunnon alla."

"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?"

"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."

Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä kulkenut. Näiden huurujen — näkymättömien, mutta varmojen todistusten — jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä, olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä. Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.

Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään. Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla, Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi ollut yksinkin.

Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle, tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.

Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, — kaikki tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta, kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.

Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina, iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja rakkaus ovat samaa.

"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."

Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.

Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.

Raoul yllätti Henrietten katseen.

"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi, olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten, kaikkivoipain, valittujen heimoon…"

"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne, monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset, mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua, pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."

Raoul hymyili katkerasti.

"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."

"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne, herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."

"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."

"Puhukaa."

"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden… Haavoitan tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On puhkeamassa myrsky, — etsikää suojaa."

"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."

"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul. Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni palveluksesta."

"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.

"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"

"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"

"En muuta."

"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."

"Yksiksennekö?"

"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen jollekulle."

"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"

"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."

"Olkaa hyvä, monsieur."

Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:

'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian selittää teille käyntini tarkoituksen.

Raoul de Bragelonne.'

Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.

Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan rangaistukseen.

"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden tuolta poikapoloiselta!"

193.

Portoksen menettelytapa.

Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen, sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi Fontainebleausta.

Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen. Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman, järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta. Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien ansioitten tuottamista viehätyksistä?

Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa, jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään, Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, — puolittain iloisena hyvän viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa painosta, — oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi häntä puhutella.

Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.

Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan tarjosi hänelle tuolin.

"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä palvelusta."

"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis olet rahan tarpeessa…"

"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."

"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani; toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."

"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."

"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"

"On, minun ei ole nälkä."

"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"

"Eipä sentään, mutta…"

"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei oleskelua siellä voisi sietää."

"Niin… Minä tulin…"

"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään suolaista. Uh!"

Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:

"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"

"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."

"Mielipiteeni?… Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi Portos hieroen otsaansa.

"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne ja vieraiden henkilöiden kesken?"

"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."

"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"

"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."

"Millainen?"

"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."

"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"

"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten saapuville."

"Niinkö?"

"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä kuntoon, mutkistumatta."

"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi riidan päinvastoin…"

"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja yhteentörmäyksiä."

"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.

"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!… D'Artagnan laskee kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva, sitä olen hänelle usein sanonut."

"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita ystävänne uskovat huostaanne?"

"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti, että se sai Raoulin hypähtämään.

"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"

"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni. Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa, varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."

"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"

"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur, teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"

Raoul rypisti kulmiaan.

"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut. Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.

— Totisesti, — ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, — totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua, d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei tahdo ratkaista asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!… Minua vainoaa kova onni!

Portos tyyntyi ja jatkoi:

"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan väärässä."

"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.

"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni, ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen…"

"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.

"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis antaa teille ystäväni miekan mitta.'"

"Häh?" havahtui Raoul.

"Maltahan!… 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla; ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon…'"

"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon kohtauspaikalla?"

"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"

"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon…"

"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."

"No, vaikka hän odottaakin…"

"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni tappaa vastustajansa. Siinä se."

"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.

"Pardieu!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää, ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki virkeinä elossa tietääkseni!"

"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen Portoksen kaulaan.

"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.

"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään, viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."

"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"

"Ehdottomasti."

"Varsin luonnollista… Kenen kanssa?"

"Herra de Saint-Aignanin."

"Tunnen hänet… herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä. Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"

"Kuolettavasti."

"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Tämähän käy hyvin."

"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.

"Selvä on… Missä odotat häntä?"

"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on kuninkaan suuri suosikki."

"Niin olen kuullut sanottavan."

"Ja jos minä tapan hänet?"

"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta. Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän aikanamme, olisi ollut toista."

"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä…"

"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut ystävääni, ja…'"

"Niin, sen tiedän."

"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."

"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"

"Pardieu, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän nykyajan nuoret miehet tosin… mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin, ellei muu auta!"

Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.

"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen esittäminen herra de Saint-Aignanille."

"Minkä kysymyksen?"

"Riitakysymyksen."

"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."

"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän — nykyajan miesten, kuten sanotte — tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."

"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi…"

"Tuota…"

"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä puolestani en tiedä parempaa syytä."

"Olette oikeassa, ystäväni."

"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."

"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin esitettävä jotakin nimenomaista…"

"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."

"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta salassapysymistä…"

"Ohoh!"

"Niin huomauttakaakin ainoastaan — hän kyllä ymmärtää — hänen loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."

"Muuttamalla?… Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan. "Sitten?"

"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."

"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja, jumaliste!… Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa Bracieuxissa!"

"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin tietää."

"Kah, vieläkö muotokuvakin?… Mitä, — asunnon muutto, laskuluukku ja muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."

"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"

"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi. Siten pääset parhaimmillesi."

"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Se sopii… Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"

"Kuninkaan palatsista."

Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.

"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."

Palvelija kumarsi ja poistui.

"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.

"Ei, minä kirjoitan hänelle."

"Entä d'Artagnan?"

"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."

"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka d'Artagnan oli olemassa.

"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."

"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.

"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako tietää tästä ottelusta."

"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen. Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."

"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"

"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.

Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:

— Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi, liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi! Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!

194.

Muutto, laskuluukku ja muotokuva.

Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun laittautuessaan.

Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin, mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt saappaat jalastaan.

Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä, kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut hyvänlaisen saaliin.

Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan — ennakolta tietäen, että hänen runojaan levitettäisiin — ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin, joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään, pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina, virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa hänelle kirjoitettuna:

Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina, mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen; miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen, kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?

Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan siis toisteli korvallistaan raapien:

"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina…

"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni. Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."

Ja hän jatkoi:

"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen…

"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin? Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:

"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen…

"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen… ja ikeeseen on lyhyellä tavullaan runojalan nousussa… Ma foi, abbé Boyer, joka on suuri runoilija, on murhenäytelmässään Oropaste eli Valheellinen Tonaxare käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra Corneille ei sitä arastele Sophonisbe-tragediassaan. Menköön siis ikeeseen. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi tainnut olla parempi sanoa:

"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.

"Tuomiosta! Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la Vallièrelle… Ei!"

Hän yritti:

"Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen…

"Eipä hullumpaa, vaikka tämän kaiken säätäneen onkin heikkoa. Mutta, ma foi, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! Kun ne ilkkuu, veitikat. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää… No, siitä hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on surullisinta… tämä viimeinen säepuolisko: niin varman voitokkaina! Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä uskoakin."

Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.

"Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä ollenkaan."

"Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa."

"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei, nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle."

Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.

Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa, vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.

De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle, asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen kreivi isäntänä aloitti.

"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"

"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi", vastasi Portos, "mutta anteeksi…"

"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.

"Huomaan rikkovani tuolin."

"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."

"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin, että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne esitettävänä."

Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.

"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."

De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.

"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti, "valitettavasti ei ole tästä kysymys."

"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra parooni?"

"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin julmasti loukannut erästä ystävääni."

"Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?"

"Herra Raoul de Bragelonnea."

"Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah, monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne, jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut."

"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen."

"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!"

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta, koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä."

"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen kunniasanallani."

"Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo…"

"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi de Saint-Aignan.

Hän soitti kelloa.

"Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne poissaollessani tullut?"

"Kolme, herra kreivi."

"Ja ne ovat?…"

"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de las Fuentesin kirje."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki, herra kreivi."

"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan sinusta."

"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti…"

"Neiti…? Joutuin, anna kuulua."

"Neiti de la Val…"

"Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon teitä, herra kreivi."

De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea. Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.

"Mikä tuo on?" hän oudoksui.

Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan.

"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos. "Katsokaapa."

De Saint-Aignan otti paperin.

"Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti.

"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin…"

"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten. "Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?"

De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.

"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan kanssa?"'

"Ei kukaan, monsieur."

"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?"

"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli avaimet taskussani."

"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?"

Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.

"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveli Portos.

"Sitten hän olisi käynyt täällä?"

"Epäilemättä, monsieur."

"No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque itsepintaisesti.

De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.

"Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.

Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi tehtäväänsä.

"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen de Saint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.

"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta…"

"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut."

"Esittääkseen minulle haasteen?"

"Juuri niin."

"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?"

"Julmasti, kuolettavasti!"

"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä."

"Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain itseänne."

Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin sisältyvän äärettömän paljon merkitystä.

"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti de Saint-Aignan.

Mutta Portos kumarsi.

"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur", virkkoi hän, "ja oivallisista syistä."

"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No, monsieur, minä kuuntelen."

"Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?"

"Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan.

"Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.

"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä myöntäisi?"

"Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.

"No, mutta, monsieur…! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne."

Portos pidätti hänet.

"Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä, jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää, on hän tuntenut itsensä loukatuksi."

De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän.

"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?"

"Ei. Sitten?"

"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä, monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!"

"Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti. "Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa vai enkö? Älkää toki, monsieur!"

"Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että tämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna."

Portos otti ankaran muodon.

"Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!"

De Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin äkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi iskun osuneen paikalle.

"Laskuluukku", jupisi de Saint-Aignan.

"Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte", tuumi Portos päätänsä pudistaen.

De Saint-Aignan painoi otsansa alas.

"Oi, minut on petetty", mutisi hän; "tiedetään kaikki!"

"Kyllä vain tiedetäänkin", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään.

"Näette minut siitä hämmentyneenä", jatkoi de Saint-Aignan, "niin hämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!"

"Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!"

"Monsieur!"

"Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan…"

"Oi, monsieur", huudahti kreivi kiihkeästi, "sellaista salaisuutta ei sovi rippi-isänkään kuulla!"

"No, koetamme katsoa", lupasi Portos, "mitä voimme tehdä sen estämiseksi leviämästä."