SISÄLLYS: (continued 10)

"Oletko siitä varma?"

"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten kisällien välillä ilmaisivat sitä minulle."

"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele."

"Volière, paras d'Artagnan!"

"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi, mutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. — No niin, en sitä, sanoin, Molièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai herätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen."

"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä."

"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä paljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista räätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja markiisimme… heidän mittansa mukaan."

Tämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme tässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin talosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät, yhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.

212.

Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.

Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen. Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin kotiin.

Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen majesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.

Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä Kiukustuneet; tämän esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.

Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.

La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä, häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä ja sanoi:

"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."

"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné häntä muistelmissaan nimittää.

"Edellinen loppusana on valkenee."

"Tarkenee", vastasi la Fontaine.

"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylistelee Vauxin hienouksia", huomautti Loret syrjästä.

"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan", sanoi Pélisson.

"Mitä! Eikö se päde?" huudahti la Fontaine kummastuneena.

"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan pääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita loppusointuja!"

"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?"

"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että loppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi."

"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista", päätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta kannalta. "Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain patustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi."

"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi tuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät paljon hyvää."

"Ja aluksikin", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, "minä poltan satasen vastavalmistunutta pätkää."

"Missä ne sepitelmät ovat?"

"Päässäni."

"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän voi niitä polttaa?"

"Totta kyllä", älysi la Fontaine. "Kuitenkin, jollen polta niitä…"

"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?"

"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan unohtaa."

"Lempo!" äännähti Loret; "sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee hulluksi!"

"Kirottua! Mitä tehdä?" päivitteli la Fontaine.

"Minäpä keksin keinon", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut kuulemaan.

"Millaisen?"

"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen."

"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut! Nerokas mies tämä peijakkaan Molière!" kiitteli la Fontaine, mutta lisäsi sitten otsaansa lyöden: "Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin aasiksi, Jean de la Fontaine."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?" ihmetteli Molière lähestyen runoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.

"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko", vastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa. "Niin, ystäväiseni", hän jatkoi yhä alakuloisempana, "minä kuulun sepustavan viheliäisiä loppusointuja."

"Siinä ei ole perää."

"Niin on asia! Minä olen tolvana."

"Kuka sitä on sanonut?"

"Hitto, — Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?"

Jälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta keskusteluun.

"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi", huudahti Molière, "niin hän on pahasti loukannut teitä."

"Niinkö luulette?…"

"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette jätä sellaista herjausta rankaisematta."

"Hohoi!" äännähti la Fontaine.

"Ettekö ole koskaan taistellut?"

"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa."

"Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Kuului vietelleen vaimoni."

"Ahaa", sanoi Molière hieman kalveten.[26]

Mutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään, Molière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä häipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:

"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?"

"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää koskaan astumatta talooni."

"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.

"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin: 'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin, että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka — morbleu! — aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt maapallon onnellisimpana aviomiehenä."

Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään. Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja, mutta ei filosofi.

"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan, "Pélisson on loukannut teitä."

"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."

"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."

"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."

"En voi muuta, ja lujille hänet otan."

"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."

"Mistä?… Tästä loukkauksestako?"

"Ei, sanokaa minulle, eikö valkenee toden teolla voi saada loppusoinnukseen tarkenee?"

"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."

"Hitto, tiesinhän sen!"

"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."

"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin herra Chapelain suunnittelee Orléansin neitsyeen. Tästä aiheestako tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"

"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.

"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksi valaistu ja lupaus ovat loppusointuja."

"Varsinkin monikossa."

"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat valkenee ja tarkenee. Pankaapas valkenee ja tarkenee monikkoon, hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole vikaa loppusoinnuissa."

"Hä?" murahti Pélisson.

"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa itse sepittäneensä satatuhatta säettä."

"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.

"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina komeat ja rauhaisat, jotka sopivat erinomaisesti, — siitä panen pääni pantiksi."

"Mutta…" yritti Molière.

"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"

"Kyllä, Kiukustuneet."

"Aivan oikein, — niin olikin, Kiukustuneet; niin, nyt muistan. No, luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä olemassa."

"Epäilemättä, erinomainen etu."

"Ah, te yhdytte käsitykseeni?"

"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen prologin."

"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?"

"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan siihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä."

"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte väliin olla aivan oikeassa."

"Milloin niin?"

"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua siitä, — ja minä sepitän teille prologinne."

"Mutta Pélissonhan sen tekee!"

"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua tolvanaksi!"

"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä."

"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on siis Kiukustuneet. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksi pahaksuneet?"

"Tarkkaan harkiten kyllä."

"Ja vieläpä kummastuneet!"

"Ka, en oikeastaan!"

"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?"

"Päätteet olisivat niin samoja."

"Minä luulisin", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta, tavoittaakseen Loretia, "minä luulisin…"

"Mitä te luulisitte?" tokaisi Loret kesken lauselmansa. "No, sanokaa joutuin."

"Tehän nimittäin sepitätte siinä Kiukustuneiden prologia?"

"Äh, en, mordieu! Se on Pélissonin puuhana!"

"Ahaa, niin, Pélisson!" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo. "Minä luulisin", hän jatkoi, "että Vauxin luonnotarten…"

"Hei mainiota!" kiljaisi Loret. "Vauxin luonnotarten! Kiitos, la Fontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:

"Ja nähtiin Vauxin luonnotarten parastaan panneen juhlaa varten."

"Kas sitä, — siinä ponnekkaat loppusoinnut", arvosteli Pélisson; "jos te rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!"

"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo kaksi kehuttavaa säettä."

"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin te aloittaisitte prologini?"

"Minä lausuisin esimerkiksi: Oi luonnotar… niin… Tähän asettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja jatkaisin: nähdä saamme."

"Mutta se teonsana, teonsana?" tiukkasi Pélisson.

"Ihailuun mahtavimman kuninkaamme", jatkoi vain la Fontaine.

"Mutta teonsana, teonsana?" vaati Pélisson itsepintaisesti. "Se toisen partisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?"

"No, kah: tulleen.

"Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme ihailuun mahtavimman kuninkaamme."

"Te panisitte: min tulleen, te?"

"Miksi en?"

685

"Min. min!"

"Voi, hyvä ystävä", pahoitteli la Fontaine, "te olette ylettömän pikkumainen!"

"Siitä puhumattakaan", arvosteli puolestaan Molière, "että toinen säe sisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine."

"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten sanoitte."

"Minä en ole sellaista koskaan sanonut."

"No, niinkuin Loret sanoi."

"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson."

"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea olen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan saada epikurolaispukujamme."

"Toivoitte omaanne juhlaa varten?"

"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin asuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että nykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi."

"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!"

"Voi, katsokaas", selitti la Fontaine, "minä tulin unohtaneeksi sen maalle työhuoneeseeni, ja kissani…"

"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?"

"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi."

Molière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.

Samassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan asemakartta- tai pergamenttikääryä.

Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja kepeän mielikuvittelun, — niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, — työsuojamassa syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa jälleen kynäänsä.

Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.

Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:

"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."

"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.

"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaan rakastetaan."

"Rakastetaan, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti hymyillen, "mikä ei silti merkitse, että häntä rakastetaan."

"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma", tokaisi la Fontaine.

Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.

"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin, keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan tilaa vaunuissani."

"Hyvä, minulle sopii!" sanoi Molière. "Otan vastaan, minulla on kiireitä."

"Minä illastan täällä", päätti Loret. "Herra de Gourville on minulle luvannut äyriäisiä.

"Hän on minulle luvannut äyriäisiä…

"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine."

Aramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière seurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti ovea ja huusi:

"Kun vietämme kunnon läksiäisiä, hän on sinulle luvannut äyriäisiä."

Epikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin kuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli ottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä mainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.

"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!" sanoi Fouquet huoahtaen.

"Ja te ette naura mukana, monseigneur?"

"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay."

"Juhlat lähenevät."

"Varat vähenevät."

"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?"

"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia."

"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan."

Fouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata otsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili hänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä hankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että vähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne hankkia?

"Miksi epäillä?" kysyi Aramis.

Fouquet hymyili pudistaen päätänsä.

"Vähäuskoinen mies!" lisäsi piispa.

"Rakas herra d'Herblay", vastasi Fouquet, "jos minä kukistun…"

"No, jos?"

"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani."

Sitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja kysyi:

"Mistä tulette, rakas ystävä?"

"Pariisista."

"Pariisista? Ah!"

"Niin, Percerinin luota."

"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, —. sillä enhän voi otaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?"

"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä."

"Yllätystä?"

"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle."

"Onko se kalliskin?"

"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille."

"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?"

"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme asuja, vaikkette olisi sitä luullut."

"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?"

"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua. Saadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen välillä."

"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!"

"Teidän koulussanne."

Fouquet puristi hänen kättänsä.

"Ja minne nyt olette menossa?" hän kysyi.

"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän."

"Kirjelmän kelle?"

"Herra de Lyonnelle."

"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?"

"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen."

"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?"

"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka melkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten, kun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan."

"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut vankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?" ihmetteli Fouquet.

"On."

"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?"

"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä", sanoi Aramis.

"Te vakuutatte sen?"

"Kunniasanallani!"

"Mikä hänen nimensä on?"

"Seldon."

"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut minulle siitä mitään?"

"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur."

"Onko hän köyhä vaimo?"

"Äärimmäisessä kurjuudessa."

"Laupias Jumala", pahoitteli Fouquet. "Sinä sallit toisinaan sellaisia vääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät Sinua! Malttakaas, herra d'Herblay."

Fouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä virkaveljelleen Lyonnelle.

Aramis otti kirjeen ja teki lähtöä.

"Odottakaa", pyysi Fouquet vielä.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen lappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.

"Niin", sanoi hän, "toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa tämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että hän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin hän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni Jumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä."

"Sitä minäkin toivon", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.

Hän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin äidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi.

213.

Vieläkin illallinen Bastiljissa.

Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, — tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu, esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti. Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.

Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi käännellä.

Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia ja krapukeittoa — siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa huoleton avomielisyys hänelle soi.

"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä iltana puhutella monseigneuriksi…"

"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, — minulla on pitkävartiset saappaat."

"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"

"En, ma foi", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."

"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna, ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."

"Ja lähteköön hän täältä!" lisäsi Aramis. "Illallispöytä on valmiiksi katettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken, hyvän ystävän seurassa, minä mielelläni…"

Baisemeaux kumarsi kunnioittavasti.

"Minä mielelläni", jatkoi Aramis, "hyvin mielelläni palvelen itse itseäni."

"Lähtekää, François", käski Baisemeaux. "Sanoin siis, että teidän armonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän on edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen valloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko totta?"

"On vainkin", myönsi Aramis. "Entä toinen?"

"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea ja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja muskettisoturista papiksi."

Aramis suvaitsi myhäillä.

"Sitten", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn rohkaisemana, "hänestä tuli piispa, ja piispasta…"

"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!" virkkoi Aramis.

"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen."

"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on ritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua selkkaukseen kirkon kanssa."

"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur."

"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista."

"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?"

"Niinkuin sanoitte, naamiossa."

"Ja käyttelette yhä miekkaa?"

"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan kutsua François."

"Teillä on viiniä tuossa."

"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on suljettuna."

"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi vahtikiertoja ja lähettien töminää."

"Ah, niinkö…? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?"

"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte."

"Mutta täällä tukehtuu. François!"

François astui sisään.

"Avatkaa, pyydän, mestari François", virkkoi Aramis. "Te sallitte, rakas herra Baisemeaux?"

"Monseigneur on täällä kotonaan", vastasi kuvernööri.

Ikkuna avattiin.

"Kuulkaahan", sanoi herra Baisemeaux, "nyt kai tunnette itsenne sentään hiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa luo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?"

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut muskettisoturina kanssamme."

"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia."

"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan rakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä."

"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra d'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset pojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat."

"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun timantin."

"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.

Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.

Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua isolta pihalta.

Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.

"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.

"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"

"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin kokonainen ratsuväen osasto."

"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen, ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"

"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis, osoittaen häikäisevää kristallia.

"Kautta kunniani, te hurmaatte minut… François, lisää viiniä!"

François astui sisään.

"Viiniä, vintiö, ja parhainta!"

"Kyllä, monsieur; mutta… täällä on lähetti."

"Hiiteen hän! Johan sen sanoin."

"Mutta kuitenkin, monsieur…"

"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna. Huomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä", lasketteli Baisemeaux, laulaa rallattaen näitä viime lauseitaan.

"Ah, monsieur", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, "monsieur…"

"Olkaa varuillanne", tokaisi Aramis, "olkaa varuillanne."

"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?" uhmaili Baisemeaux puolipäihtyneenä.

"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys."

"Melkein aina."

"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?"

"Tietystikin, mutta…"

"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan nimikirjoitusta?"

"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu runsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur, unohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun tulevalle kardinaalille."

"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme käskyläiseenne."

"No niin, mitä hän teki, se François?"

"Hän nurisi."

"Se oli väärin."

"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan väärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta."

"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!"

"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa anteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän huomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä."

"Hoo, voitte olla oikeassa", sammalsi Baisemeaux. "Kuninkaan käsky on pyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen vieläkin, piru ne…"

"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herra Baisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen…"

"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä puolustukseksi, morbleu!"

"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja tottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä."

"Te siis tahdotte…?"

"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän teitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi."

"Sopiihan niinkin", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.

"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.

Ja hän lisäsi hiljaa: "Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille; jotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta ruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän on taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka monet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä unestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle sanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän: 'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka tuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole koskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien paksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta minkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella minulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun olen onnellinen", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. "Tehkööt he siis, mitä heille kuuluu."

"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu", täydensi piispa hymyillen, mutta hänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta käskevä.

François palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön lähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä vitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä kirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:

"Enkö sitä teille juuri sanonut?"

"Mitä niin?" kysyi piispa.

"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!"

"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras kuvernööri."

"Ja kello kahdeksalta illalla!"

"Se on armeliaisuutta."

"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka värjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen", murisi Baisemeaux äkämystyneenä.

"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?"

"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!"

"Näyttäkäähän", pyysi herra d'Herblay, "jollei se ole arkaluontoista?"

"Ei suinkaan; lukekaa."

"Ulkopuolelle on merkitty kiireellinen. Huomasittehan sen?"

"On sekin! Kiireellinen!… ja mies on istunut täällä kymmenen vuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello kahdeksalta!"

Ja kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux paiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.

"Kyllä niillä on metkunsa", sopotti hän suu täynnä ruokaa; "jonakuna kauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja kirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai: 'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan vangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä, ilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä liittävät kirjeeseen: kiireellinen! Myöntänette, monseigneur, että tuommoinen ähmistyttää."

"Niin kylläkin! Se sapettaa", sanoi Aramis, "mutta määräys pannaan täytäntöön."

"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!… Mutta hiukan kärsivällisyyttä sentään!… Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa."

"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää? Tunnetaanhan teidän riippumattomuutenne."

"Jumalan kiitos!"

"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne."

"No, paha en ole!"

"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi, nähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta."

"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään vapauteen."

"Huomenna?"

"Heti päivän valjetessa."

"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on nimenomaan merkitty kiireelliseksi?"

"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire."

"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen olevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin nälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken sanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää hänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se hänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan vuosikausien autuudella."

"Te haluatte sitä?"

"Minä pyydän sitä."

"Näin kesken aterian?"

"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenen benediciten[27] arvoinen."

"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä ruokia."

"Vähät siitä!"

Baisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan luonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.

Määräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan vetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.

"François", huusi vankilanpäällikkö, "kutsuttakoon saapuville herra majuri ja Bertaudièren avainten hoitaja."

François poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden kesken.

214.

Veljeskunnan suurmestari.

Miesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt vankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta häiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin veruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti. Sellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.

"Ah", huudahti hän, "mutta sehän on mahdotonta!"

"Mitä, mahdotontako?" kysyi Aramis. "Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä on mahdotonta."

"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin hän Pariisia tuntematta osaa mennä?"

"Hän menee minne voi."

"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle."

"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa."

"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen… François, menkää sanomaan linnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren kolmosen."

"Seldonin?" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. "Sanoitteko Seldonin?"

"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi."

"Oh, te tarkoitatte Marchialia", sanoi Aramis.

"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on."

"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux."

"Minä luin vapautuskäskyn."

"Minä myös."

"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla." Herra Baisemeaux näytti sormeaan.

"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla." Ja Aramis näytti kahta sormea.

"Kah, ottakaamme asiasta selvä", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään. "Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä."

"Minä luen: 'Marchiali'", vastasi Aramis avaten Paperin. "Katsokaa!"

Baisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.

"Niin, niin", hän huudahti pelästyneenä, "niin, Marchiali. Siihen on todellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!"

"Ah!"

"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta minua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?"

"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali", toisti taipumaton Aramis.

"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan mitään."

"Täytyy toki uskoa silmiään."

"Ma foi, — että siinä tosiaankin on Marchiali!"

"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna."

"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen Seldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli mustetahra."

"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa."

"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni hieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa."

"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux", huomautti Aramis, "ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja siinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai -tahroitta."

"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu", toisti Baisemeaux koneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.

"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä vapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa."

Aramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoitti Baisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.

"Monseigneur", virkkoi hän, "tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama vanki, jota taannoin eräs pappi, veljeskuntamme lähettämä rippi-isä, saapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?"

"Sitä en tiedä, monsieur", vastasi piispa.

"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay."

"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että ihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt."

"Joka tapauksessa", huomautti Baisemeaux, "jesuiittaripittäjän käynti on tuottanut tuolle miehelle onnea."

Aramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan. Mutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä kerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.

Tämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan kärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä suuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että kiivastuminen oli vaarallista.

"Menettekö vapauttamaan Marchialin?" kysyi hän. "Kah, onpa tämä sherry ytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!"

"Monseigneur", vastasi Baisemeaux, "minä vapautan vangitun Marchialin, kun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä kyselemällä päässyt asiasta varmuuteen…"

"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä siis voitte varmistua, jos saan kysyä?"

"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja silloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen."

"Mitä se kaikki hyödyttää?" virkkoi Aramis kylmästi.

"Mitä hyödyttää?"

"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?"

"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, — ettei laiminlyö kunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen — ettei koskaan jätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen."

"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä ihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään. Hän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän laiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt."

Baisemeaux katseli piispaa kummastuneena.

"Siitä johtunee", jatkoi Aramis, "että te ryhdytte kysymään neuvoa tyynnyttääksenne omaatuntoanne?"

"Niin, monseigneur."

"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?"

"Sitä ette voi epäillä, monseigneur."

"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?"

"Tunnen, monseigneur."

"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?"

"Totta kyllä, mutta se saattaisi…"

"Ollako väärennetty?"

"Sellaista on nähty, monseigneur."

"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?"

"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan allekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö totta?"

"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herra Baisemeaux", lausui Aramis, "ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä. Mutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoitukset väärennetyiksi?"

"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista hänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä minulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä."

"Niinpä niin, herra Baisemeaux", myönsi Aramis, suunnaten vankilanpäällikköön kotkankatseensa, "hyväksyn niin empimättä epäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos minulle sellaisen annatte."

Baisemeaux antoi kynän.

"Tyhjä paperi, mikä tahansa", lisäsi Aramis.

Baisemeaux antoi paperin.

"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla — eikö totta? — määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka olettekin perin epäluuloinen."

Baisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui piispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi ja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat kuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa verenä.

Aramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen olkansa yli.

"A.M.D.G.", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen alle. Sitten hän jatkoi:

'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun, kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.

Allekirjoittanut: d'Herblay, veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'

Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei liikahtanut, ei edes äännähtänyt.

Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä lentelevän kärpäsen surina.

Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.

Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään, ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.

"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja totelkaa."

Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli Aramiksen kättä ja nousi.

"Hetikö?" jupisi hän.

"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."

"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, — joka olen uskaltanut kohdella teitä vertaisenani!"

"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista, "vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen maksettu, saamme jatkaa iloamme."

Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.

Aramis arvasi hänen ajatuksensa.

"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."

Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.

"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.

"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"

"Minulla on ohjesääntö."

"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."

"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin hän on tärkeä henkilö."

"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis huolettomasti.

"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut: Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.

"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon Marchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."

"Hyvä, ohjesääntö on selvä."

"Ah!"

"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."

"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"

"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole toisin määrännyt."

"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"

"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."

"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki virkahuoneeseenne."

Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen, jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.

Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.

Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.

Askeleet lähenivät.

"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä. Vankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat. Baisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.

Aramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään näkemättä.

Liikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle määräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli hievahtamatta, sanaa virkkamatta.

"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää", lisäsi vankilanpäällikkö, "että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa näkemäänne tai kuulemaanne."

Vanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi huulillaan.

"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?"

Vanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin hänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.

"Olen täällä", virkkoi hän, "tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota suvaitsette minulta pyytää."

Vanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen käsivarteensa.

"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!" lausui ääni, jonka lujuus sai vankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä hämmästytti.

Puristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:

"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin luotanne, jos tultaisiin etsimään?"

"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur", vastasi Baisemeaux. "Jos se löydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on tullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja viimeinen auttaja."

"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?" vastasi Aramis, kohauttaen olkapäitään. "Hyvästi, Baisemeaux!"

Hevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.

Baisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta vaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää kyytimiehelle:

"Ajakaa!"

Vaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti riensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää ajopelit menemään.

Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.

Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle. Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas, vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.

Vähitellen — joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä kiihoitettiin — hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä viittaustakaan.

"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.

"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."

"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.

"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää, missä kukaan ei voi meitä kuulla."

"Entä ajomies?"

"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."

"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."

"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"

"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne ovat minut tuottaneet vapauteen."

"Odottakaa, monseigneur… Vielä yksi varokeino. Olemme isolla valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät meitä."

"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."

"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."

Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan, tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä loivat mustetahroja tummemman varjon.

Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria vesoja.

"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä siinä puuhailette?"

"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."

215.

Kiusaaja.

"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen, "niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani, vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, — en itseni tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa, vaan rakkaudesta teihin, — että kätkette muistiinne jokaisen sanani, jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."

"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."

Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.

"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta, kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa, kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."

Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.

"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa; "olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta. Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin Jumalasta sanotaan: Patiens quia aeternus!"[28]

Prinssi liikahti.

"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan, perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa muodostaakseen niistä miehen ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."

Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.

"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."

"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa; "minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes kiitollisuudenvelasta."

"Oi, monsieur!"

"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta. Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden, monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä puhutaan vuosisatoja."

"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."

"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur, nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna, ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."

"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."

"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."

"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan…"

"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te kuninkaana olette hänen vastikkeensa."

"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"

"Se, joka piti teitä huostassaan."

"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"

"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."

"Mitä he tekevät?"

"Eivät mitään, jos niin tahdotte."

"Kuinka niin?"

"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä ei tunneta?"

"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."

"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin. Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä, saa ansaitun osansa."

"Eristetty kuningas nostaa melun."

"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"

"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin taattuina?"

"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla, olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan, ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."

Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa jokaisen muun elollisen säpsähtämään.

"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip väristen; "se olisi inhimillisempää."

"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"

"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."

"Ensimmäinen niistä?"

"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."

"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei — kuten olen teille sanonut — kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."

"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."

"Ah!" virkahti Aramis.

"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."

"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus. Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa! Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on totta!"

"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.

"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.

"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.

"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."

Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti Aramiksesta kovaääniseltä.

"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa. Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin, maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä! Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu, arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä, heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas, melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."

"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai Aramiksen miettimään.

"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan, joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia, joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset, joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia, monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman, onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä palvelijani vie teidät — yöt vaeltaen, päivät nukkuen — seudulle, josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei liene mitään vaikeutta tiellä. — No, mitä vastaatte, monseigneur? Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara, ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina. Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"

"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun — ennenkuin teen päätökseni — astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin kuluttua vastaan."

"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen, sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo sanat lausui.

216.

Kruunu ja tiara.

Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.

Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä, jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin unelmoitavaa?

Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa — siinä oli todella syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.

Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen. Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?

Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain, hehkuvin, tuimin katsein.

Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän, otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella, kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja niiden kunnian.

Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä hänen käteensä.

"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan kruunun!"

"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.

"Se on päätökseni."

"Peruuttamaton?"

Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa, ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan peruutti tehtyä päätöstänsä.

"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä vastaan."

"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että tahdoin harkita kanssanne kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte. Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."

"Ehdot, ruhtinaani?"

"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden, ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."

"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi…"

"Milloin se tapahtuu?"

"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."

"Selittäkää minulle, millä tavalla."

"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Olkaa hyvä."

"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."

"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."

"Tarkkaavaisesti?"

"Osaan ne ulkoa."

"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä, joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."

"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava viisaalle mestarilleen sovittu läksy."

"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."

"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"

"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.

"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt, joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne. Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."

"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen katsetta."

"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."

"Tunnetteko hänet?"

"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."

"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"

"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin verivihollinen."

"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."

"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen karkoittamistaan, eikö niin?"

Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:

"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."

"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja teidän avullanne välttänen kompastuksia."

"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"

"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän ystävänne."

"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."

"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, — joka vei Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle — joka on perin hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"

"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."

"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä tahdotte tehdä?"

"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."

"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."

"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua unohtamasta erästä toista ystävääni."

"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on varma."

"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."

"Siis kreivi de la Fèresta?"

"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."

"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se ihmissydämen lakien mukaista?"

"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."

"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"

"Kaikki."

"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"

"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."

"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."

"Ei aivan."

"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee pääministeriä."

"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"

"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."

"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."

"Teistä tulee pääministerini."

"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja kummastusta."

"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."

"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää mieleni ilolla."

"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian tuli kardinaali."

"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut minulle kardinaalin nimityksen."

"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay. Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."

"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian. Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."

Nuori mies katseli puhetoveriaan.

"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden kuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri valtaistuimelle."

"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.

"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena; kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi. Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan, ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani, monseigneur?"

"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."

"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse vakuuksia."

"Veljeni… siis… häviää?…"

"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."

"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."

"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."

"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin älykäs, enemmän kuin ylevä nero, — olkaa minulle hyvä, olkaa minun isäni!"

Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin pian.

— Hänen isänsä! — ajatteli hän. — Niin, pyhä isä!

Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti Vaux-le-Vicomten tielle.

217.

Vaux-le-Vicomten linna.

Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.

Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella, tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat juhlallista ylevyyttä.

Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän kateutta.

Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, — jos tällöin sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia, ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, — Pélissonin ja la Fontainen haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa; vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.

Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon Clélie-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain yhtä monta penikulmaa kuin Cléliessä niteitä.

Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan maailman suurimman kuninkaan. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa ensin suoriuduttua katselmuksestaan.

Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat, joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän suureksi valtiaaksi suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:

"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin persikoita!"

Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa! Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, — valtias, joka oli saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi valtiovankilaan, — hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä, kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin, maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä. Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!

Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi hänelle.

Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison, vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa, jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.

Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le Brunin mielen.

Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut hallitsijalle, — taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.

Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki. Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja ratsastajajonoineen.

"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.

"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.

"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!" jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.

"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."

"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur. Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."

"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan, että hän nyt lähestyessään taloani…"

"Mitä niin?"

"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein kallis."

"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.

"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi, rakastaisin tuota nuorta miestä."

"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin herra Colbertille."

"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"

"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta apurahan, päästyään yli-intendentiksi."

Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.

"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.

"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."

"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"

"Toisen huonekerran siniseen kamariin."

"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"

"Ihan."

"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan hievahtamattomaksi!"

"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."

"Entä palvelijanne?"

"Oh, minulla on vain yksi mukanani."

"Eipä paljon!"

"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."

"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"

"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."

Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.

218.

Melunin viini.

Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään intendentti Colbertia.

Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä, gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa, minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia pukuja.

— Se vain on varma tosi, — vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu itsekseen, — että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen tarkoitus.

Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista, jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi, sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan Bastiljin kuvernöörin kanssa.

— Aramiksen kaltaisista miehistä, — tuumi hän, — pääsee paremmalle puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi, oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista. Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo nyt muuta hautoneekaan?"

D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.

Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.

Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan puheisiin Aramiksen kanssa.

— Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti, äkkiarvaamatta, — suunnitteli muskettisoturi; — panen hänet käsi sydämellä vastaamaan minulle… mihin? No, jotakin hänen pitää minulle selvitellä, mordioux, sillä tässä piilee juonta!

Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi. Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien, sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.

"Miksi?" kysäisi kuningas.

"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi intendentti.

— Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, — ajatteli d'Artagnan.

Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä maljan tyhjentämiseen.

Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.

"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.

"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on lähtöisin herra Colbertista."

Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.

"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.

"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien viiniä?"

"Niin, monsieur."

"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."

"Mikä nimitys, monsieur?"

"Mikä se nyt olikaan… Malttakaas… ääliö… ei, ei, tomppeli, tomppeli, nauta, — niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä, joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."

Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta. Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.

"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra Colbert? Teillä on huono onni."

"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani palvelemaan kuningasta."

"Pyh!"

"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen asukkaita olisi paha loukata."

"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten saapuviksi."

Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.

Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia. Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista, päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.

"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.

Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.

"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"

"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin! Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa meitä tänä iltana?"

"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja kaikki vartiot asetettu paikoilleen."

D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa, kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa, hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.

Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert seisoi pönäkkänä.

"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.

Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:

"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."

"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.

"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti", vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.

"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."

"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistutti Colbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."

— On siinä paksupäisyyttä! — ajatteli d'Artagnan; — jos minua huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin voisin sen tehdä muutamalla sanalla.

"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja loukkaamattomuuden kunnioitusta."

Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.

"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me, messieurs, eteenpäin!"

Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.

— Suoriuduinpahan hänestä, — tuumi d'Artagnan nelistäessään, — saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi Fouquet kunniallinen mies, — mordioux, kun minä sen sanoin, niin sen täytyy olla totta.

Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta. Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja ystäviensä ympäröimänä.

219.

Nektaria ja ambrosiaa.

Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä. Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen kunnioittavasti huulilleen.

Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista, maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.

Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan kanssa, — tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua omistavansa.

Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, — emme niiden jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä, avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden, joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n, Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan kuninkaalle tuntemattomia, — joi pikareista, joista jokainen oli kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.

Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista, kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta, jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella — noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan läsnäolo ei pidättele.

Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin. Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että yksinkertaisesta ihastelusta.

Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa. Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa. Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille: "Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa ruokapöytää."

Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.

Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi — sitäkin karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.

D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä havaintoja.

Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja edellä astuvan herra Fouquetin.

Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.

D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.

— Herra Fouquet, — päätti hän, — on minun mieheni!

Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn. Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen puitteina.

Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi, vaivasiko häntä jokin.

"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.

"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"

"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas. "Kutsuttakoon herra Colbert."

Fouquet kumarsi ja poistui.

220.

Viekas ja viekkaampi.

D'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen tapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes tapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis vetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta kohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.

D'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja useiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran komeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi kamariksi.

Aramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen. Ja kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän halusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset hyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän olikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis häirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson poljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun säestyksellä.

D'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä asia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen mutkattomasti.

"No, nyt siis ollaan Vauxissa!" virkkoi hän.

"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?"

"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista."

"Eikö hän ole herttainen?"

"Herttaisempi ei voisi olla."

"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa kylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?"

"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?"

"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät, kun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia."

"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä — sinä?"

"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on ollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle."

"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen."

"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä, sellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen."

"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken juhla-aterialla?"

"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!"

"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV."

"Häh?" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen katseen.

"Ei, vaan herra Fouquet."

Aramis hengähti ja hymyili.

"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!" hän virkkoi. "Lyömmekö vetoa, että tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?"

Mielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymiset Melunin pysähdyksen aikana.

"Hylky miehekseen se Colbert!" tokaisi Aramis.

"On totisesti!"

"Ja ajatella", lisäsi piispa, "että se kehno neljän kuukauden kuluttua on ministerisi!"

"Pyh!"

"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia."

"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia", sanoi d'Artagnan.

"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert."

"Se on totta."

Ja d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.

"Mutta", hän lisäsi tuokion kuluttua, "miksi sanoitkaan minulle, että Colbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?"

"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa", vastasi Aramis.

"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan."

"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?" kysyi muskettisoturi niin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti piispan. "Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?"

Jälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen epäluuloiseksi.

"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen", selitti piispa.

"Syöksemällä itsensä turmioon?"

"Niin, turmioon hänen tähtensä."

"Omituinen laskelma!"

"Välttämättömyys."

"En käsitä, rakas Aramis."

"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan vihamielisyyden."

"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan yli-intendentistä."

"Se on päivänselvää."

"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan."

"Sekin tiedetään."

"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka tulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen."

"Niin kyllä", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta uteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.

"On monenlaista hullutusta", pitkitti d'Artagnan, "enkä minä pidä kaikista niistä, joihin sinä antaudut."

"Millaisia ne ovat?"

"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät, piiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja ilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, — kaikki tuo kyllä lienee asianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi riittäneet? Tarvitsiko…?"

"Mitä?"

"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?"

"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi, että jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden linnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden kaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko komeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi."

"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!"

"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo säästäväisyyteen, on viholliseni.'"

"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin."

"Mikä muotokuva?" virkahti Aramis.

"Kuninkaan muotokuva, se yllätys…"

"Yllätys?"

"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä."

D'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain mitattava sen kantavuus.

"Se on pieni kohteliaisuus", vastasi Aramis.

D'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin.

"Aramis", kysyi hän, "vieläkö minusta hiukan pidät?"

"Vieläkö pidän!"

"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja kuninkaan puvuista?"

"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut niiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä."

"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle…"

"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!"

"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että joutuisin ikävyyksiin?"

"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja oikeastaan haudot?"

"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo minulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma."

"Minullako suunnitelma?"

"En ole siitä varma."

"Pardieu!"

"En ole siitä varma, mutta valalle menisin."

"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos minulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen velvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle joku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi."

"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella hetkellä."

"Sitten, ystäväiseni", vastasi piispa nauraen, "se otollinen hetki ei ole vielä tullut."

D'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.

"Ystävyys, ystävyys", pahoitteli hän, "tyhjä sana! Siinä mies, joka sitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun tähteni."

"Se on totta", myönsi Aramis ylevästi.

"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei avaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on vain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa kimmeltää!"

"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme", vastasi piispa lujalla ja vakuuttavalla äänellä. "Se ei ole sitä lajia, josta puhut."

"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät minua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko, eikö olekin? Kaunis jäännös!"

"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan sinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin. Jos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden eikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun, tulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!"

"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina täynnä jalomielisyyttä."

"Mahdollista kyllä."

"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on kysymys, mordioux, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla voi vetää hampaan ulos."

Aramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen ylväillä piirteillään.

"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä olisi?"

"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole käynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole vihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat d'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni puolueettomana."

"Minä en aio ryhtyä mihinkään", intti piispa.

"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua koskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!"

"Kuningasta?" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.

"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan, toistan."

"Auttaisitko minua?" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä äänessään.

"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi ainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut."

"Sinä olet hullu, d'Artagnan."

"Minä olen viisaampi meistä kahdesta."

"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!"

"Kuka siitä puhuu?" virkkoi muskettisoturi.

"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä lailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa."

D'Artagnan ei vastannut mitään.

"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä", huomautti piispa.

"On kyllä."

"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona."

"Se on totta."

"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia niitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit hänelle antaa, ellen minä olisi pelissä."

"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!"

"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea Itävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla ole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei ajatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä kunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon."

Aramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa vuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan — muutenkin istuen selin siihen — ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen hartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus antoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui Aramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.

Aramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan hän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus. Luottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.

"Lähdetkö jo?" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.

"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana."

"Missä sinä nukut?"

"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?"

"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna."

"Ah… eikö hän asukaan luonasi?" kysyi d'Artagnan.

"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on."

"Hyvä on!" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti viimeisetkin epäluulot.

Ja hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.

"Tule!" kehoitti kapteeni.

"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on tänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!"

"Komeassa puvussasi."

"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö totta?"

"Sh!" hillitsi Aramis. "Sinähän astut permannot puhki."

"Se on totta", vahvisti muskettisoturi. "Tämä huone on kupulaen yläpuolella."

"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi", lisäsi piispa. "Kuninkaan huoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun parkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen minuutin kuluttua olen unen helmoissa."

Ja Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän lukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:

"Monseigneur, monseigneur!"

Filip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun verho-oven syrjään.

"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla", virkkoi hän.

"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?"

"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte."

"Hän on muskettisoturienne kapteeni."

"Hän on minulle hyvin uskollinen", vastasi Filip, korostaen sanaa.

"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä ennenkuin toinen on poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos hän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee liian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa petetyksi."

"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?"

"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa, nähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen laskeutuessanne noudatettava."

"Hyvä on. Mihin asetun?"

"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte tästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja valeikkunoita. Näettekö?"

"Näen kuninkaan."

Ja Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.

"Mitä hän tekee?"

"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen."

"Herra Fouquetia?"

"Ei, ei se hän ole; malttakaas…"

"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!"

"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert."

"Colbertko kuninkaan luona?" huudahti Aramis. "Mahdotonta!"

"Katsokaa."

Aramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.

"Niin", myönsi hän, "Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan kuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?"

"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!"

Prinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanut Colbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisella erikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti. Tosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.

"Istuutukaa, Colbert."

Ilonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi tästä tavattomasta kunniasta.

"Ottaako hän tarjouksen vastaan?" kysyi Aramis.

"Ei, hän jää seisomaan."

"Kuunnelkaamme, ruhtinaani."

Ja tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita yksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja valmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.

"Colbert", virkkoi kuningas, "te olette tuottanut minulle tänään paljon ikävyyksiä."

"Sire… minä tiesin sen."

"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli rohkeata menettelyä."

"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta minun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne."

"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?"

"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire", virkkoi Colbert. "Sillä kukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen hänet herkkuihin."

Tämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen vaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin mies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.

"Tosiaankin", myönsi hän, "herra Fouquet on tarjonnut minulle liian uhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien kulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?"

"Kyllä sen tiedän, sire."

"Selittäkäähän minulle hiukan."

"Se on helppoa, ihan pennilleen."

"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa."

"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain intendentiltä."

"Kaikilla ei sitä ole."

"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen lausumisesta."

"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät kaikki."

"Kaikki, sekä elävät että kuolleet."

"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?"

"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen vaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä viisaammat, tietävät syyt ja syyttävät."

"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?"

"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat."

"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään, olemmehan aivan yksin."

"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää mitään, sire", vakuutti Colbert kumartaen.

"No, jos siis kuolleet puhuisivat…"

"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa."

"Ah", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään, tarkaten jokaista tavua, "koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa, monseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette todistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai pikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä on teille hyötyä."

Prinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV:n ottavan Colbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.

"Kardinaalivainajan käsialaa!" virkahti kuningas.

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi Colbert kumartaen; "on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin tuntee käsialat ensi näkemällä."

Ludvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva Chevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään uutta, jos sen tässä esittäisimme.

"En oikein käsitä", lausui kuningas hyvin innostuneena.

"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain tapoja."

"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista."

"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!"

"Niin todellakin… No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä tileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo vaillinki mahdollinen?"

"En sano mahdollinen; sanon todellinen."

"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?"

"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat."

"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja vastaanottajan nimen?"

"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua."

"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa."

"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire."

"No, niinpä…?"

"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja sellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman komeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa, missä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten muistanette."

Oli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin, joissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen alemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt Fontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen. Saatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut paljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi, Colbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip ja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.

"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?" virkkoi kuningas hiukan mietittyään.

"En, sire, sitä en tiedä."

"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen voitaisiin näyttää toteen…"

"Mutta se on toteen näytetty."

"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert…"

"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne…"

"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana", täydensi kuningas varsin arvokkaasti.

"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa, joiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan."

"Minusta tuntuu", huomautti Filip hiljaa piispalle, "että arkkitehdin, joka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta aavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin kaltaisten mustien heittiöiden niskaan."

"Minäkin ajattelin sitä", vastasi Aramis; "mutta herra Colbert on niin lähellä kuningasta tällä hetkellä!"

"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys."

"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No, olkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen."

"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella", sanoi nuori prinssi.

"Miten niin, monseigneur?"

"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään."

"No, mitä tekisitte?"

"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni."

Ludvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä tarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:

"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan."

"Ah", virkahti Colbert, "minä saan…"

"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni."

"Hyvä on, sire", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan edessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti poistui takaperin ovea kohti.

"Palvelusväkeni!" huudahti kuningas.

Tultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua tähystyspaikaltaan.

"Vielä hetkinen", pyysi Aramis tavanmukaisen säveästi; "se, mikä nyt tapahtui, on vain yksityisseikka, emmekä siitä enää huomenna mitään välitä. Mutta kuninkaan riisuutuminen, makuullemenon pikku järjestelmä, — kah, monseigneur, se on tärkeätä! Oppikaa, oppikaa asettumaan vuoteeseenne, sire. Katsokaa, katsokaa!"

221.

Colbertin hätävara.

Historia kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset tapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot. Kaksi suurta kirjoittajaa on kuvannut Vesiputouksen ja Ryöppysuihkun suuren kiistan sekä Kruununlähteen ja Luomakunnan mahtavan kuvaelman niin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis lyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin huviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa Portos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren esittämässä osaa Kiusanhengissä, "hupsussa kurielussa", kuten parooni du Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.