IX
Reading edition
Arpajais- ja iltamavalmistusten aikana sai Anita melkein joka päivä olla Einon läheisyydessä. Eikä hän laskenut käsistään ainoatakaan tilaisuutta vetää vastanäyttelijää lähemmäksi itseään. Ja siinä hän vähitellen onnistuikin. Hän osasi niin hurmata Einon, että tämä alkoi kiintyä Anitaan kaikesta sisällisestä taistelustaan huolimatta. Eikä hän lopulta huolinut, mitä pahat kielet saattoivat juoruta, varsinkaan koska ei hänen vaimonsa eikä tohtorin puolelta mitään huomautuksia heihin kohdistunut.
Anita tunsi pääsevänsä voitolle.
Arpajaiset onnistuivat hyvin ja näytelmä oli herättänyt huomiota. Margaretan hillitty, sydämeen kätketty rakkaus Svantea kohtaan tuli oivallisesti tulkituksi Anitan puolelta, ja Eino osasi purkaa intohimoista lempeään Margaretaa kohtaan niin, että hän sai täydellisesti yleisön hyväksymisen. Mutta varsinkin Anita oli tyytyväinen Einon esitykseen ja kappaleeseenkin, sillä tässä oli hän itse passiivinen puoli ja Eino hyökkäävä, juuri niin kuin hän halusi, että kaiken piti olla heidän omassa keskinäisessä suhteessaan. Anita aivan riemuitsi tästä asian lopullisesta käänteestä. Ja juoruista hän todellakin välitti viis.
Niitä alkoi kuitenkin tuon palokunnan juhlan jälkeen liikkua yhä enemmän. Kävi yhä ilmeisemmäksi ihmisten silmissä, että tohtorinrouva Sorjola ja asemapäällikkö Kostia olivat rakastuneet toisiinsa. Heidät nähtiin alituisesti yhdessä, enimmäkseen kahden kesken, välistä myöskin rouva Kostian seurassa, mutta ei koskaan tohtorin — mitä pidettiin luonnollisena, koska Sorjola aina oli kovin kiinni työssään. Mutta etenkin herätti huomiota ja kummastusta, että asemapäällikön rouva pysytteli kotona, kun nuo kaksi kävivät kaupungissa. Lisäksi kummastutti se, että näiden kahden matkat tapahtuivat aivan julkisesti, rouva Kostian tieten ja nähden. Ihmeteltiin, oliko hän niin välinpitämätön miehestään vai luottiko häneen niin, ettei epäillyt mitään. Ja enimmäkseen näkyi rouva Kostia nyt sulkeutuvan kotiinsa. Ennen hän oli liikkunut paljon ulkosalla, mutta nyt häntä tuskin näki heidän omassa puistossaankaan. Vain heidän salinsa uutimien takaa huomasi toisinaan hänen kasvonsa, ja silloin oli ikkunalaudalla pienen pieni, valkoinen silkkivillakoira, jota hän hellästi hyväili ja silitteli. Rouva kai oli hankkinut sen itselleen ratoksi ja — ystäväksi.
Toiset jo säälittelivät asemapäällikön herttaista rouvaa, johon kaikki, jotka hänet vain olivat nähneet, olivat kovin ihastuneet.
Tohtorin rouvasta taas olivat mielipiteet toisenlaiset ja sääli kääntyi hänen miehensä puolelle. Yleisesti tiedettiin, että tohtori antoi vaimonsa tehdä, mitä tämä halusi. Näyttipä kuin hän yhä edelleen olisi ollut rouvaansa melkein silmittömästi rakastunut, sillä alituisesti hän tyydytti tämän vaatimuksia. Uutta ja komeata jos missä muodossa tilasi hän rouvalleen ulko- ja kotimaasta. Ja vaikka läheiset tuttavat kuulivatkin tohtorin laskevan omituista pisteliästä leikkiä vaimonsa kanssa, niin eivät he kuitenkaan epäilleet, ettei tohtori rouvaansa rakastanut. Oltiinpa aivan varmat siitä, että hän oli ehdottomasti uskollinen vaimolleen. Heidän suhteensa oli semmoinen, ettei kukaan kyennyt sitä oikein selittämään. Tohtori Sorjola oli "hyvin omituinen mies", siinä kaikki, mitä hänestä, voitiin sanoa.
Ihmissydän on pohjaton kuilu, mutta välistä sekin aukeaa.