X

Oli jo tullut syyskuu.

Teatterit olivat aloittaneet näytäntökautensa, koulut toimintansa. Ihmisiä kuhisi kaduilla. Helsinkiä lähellä olevista huvilayhdyskunnista siirtyi asukkaita tavaroineen talviasuntoihinsa. Illat pimenivät syyssateiden säestäminä.

Eräänä iltana olivat Anita ja Eino Kostia, niinkuin nyt jo usein tapahtui, kahden matkustaneet kaupunkiin — huvittelemaan.

Lyyli istui yksin kotona käsityönsä ääressä, pikku Ressu sylissään. Koiran suuret, mustat silmät olivat kiinni ja se makasi kauniissa asennossa turpa toisella etukäpälällä, toinen korva höröllään aivan kuin se olisi kuunnellut jotakin. Kuunteliko se ehkä emäntänsä, sydämentykintää vai miettikö se, mitä hänkin mietti:

— Miksi isäntä oli poissa? Missä hän oli? Mitä teki?

Lyyli oli siitä omituinen luonne hänkin, ettei hän koskaan tahtonut kenellekään ilmaista surujaan. Ennen kärsi vaikka kuinka paljon, mutta niillä ei hän tahtonut ketään loukata, ei ketään huolestuttaa. Nytkin hän kärsi, kärsi itsekseen niin, että kyyneleet virtanaan valuivat poskia pitkin.

Ressu ei niitä ymmärtänyt, mutta kun se katsahti ylös kyynelten tipahdellessa sen päälle, sai se suudelman emännältään päälaelleen. Siitä se heilautti kiitokseksi häntäänsä ja painoi taas turpansa käpälälleen.

Mutta sitten se yht'äkkiä murahti. Eteisestä kuului askeleita. Lyyli luuli jonkun asemamiehen tulevan, mutta kun ovelle kolkutettiin ja hän huusi "sisään!", niin näkikin hän Osmo Sorjolan tulevan sisään. Ressu tunsi hänet ja juoksi iloisesti vastaan. Ja Lyylikin ilostui kovin tohtorin tulosta. Se oli ylen harvinaista — siihen aikaan päivästä ja niissä oloissa.

Käteltyään Lyyliä tohtori katsahti häntä silmiin ja sanoi:

— Täällä on, näen mä, ikkunat märät.

Lyyli ymmärsi Osmon leikilliset sanat, jotka merkitsivät, että hän oli itkenyt, ja käänsi naurahtaen kyyneleiset kasvonsa pois.

— Mistä syystä nyt? — kysäsi Osmo istuutuessaan sohvan nurkkaan.

Lyyli ei ensin vastannut, oli melkein ruveta uudelleen itkemään, mutta hillitsi itseään ja lausui:

— Minä muistelin täällä, näin syksyn iltana, oloamme siellä sisämaassa. Varsinkin muistui mieleeni eräs ihana kevätaamu, jota en unhoita koskaan, en koskaan! Se oli se aamu, jolloin kehoitin Einoa hakemaan tänne asemapäälliköksi.

— Kaduttaako siis? — kysyi Osmo.

— Minä olin kovin lapsellinen. En ymmärtänyt, kuinka silloin todellakin olimme siihen paikkaan kiintyneet, varsinkin Eino, joka on suuri luonnonpalvoja, kun taas minä, hupsu, etsin parempaa ihmisseuraa.

— M-hhm! — hymähti Osmo vain siihen.

— Ei suinkaan niin, että sitä olisi väärin ymmärrettävä, — koetti Lyyli parannella sanojaan. — Sen parempia ystäviä kuin täällä olisimme tuskin missään saaneet.

— No, no! — lausui taas Osmo.

— Ja minä en epäile sanoessani, että juuri sinä, Osmo, olet niistä kaikkein paras, — jatkoi Lyyli.

— Lääkärin oikeudella minä kiellän puhumasta taudistani, — tokaisi taas Osmo väliin.

— En puhu sitten sen enempää, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut sen kuitenkin sanotuksi! — Saanko minä tässä parsia Einon sukkia sinun läsnäollessasi? — kysyi Lyyli sitten yhteen jatkoon ja istuutui likemmäksi valoa.

— Niinkuin, Lyyli, tiedät, niin ummistan aina silmäni kaikilta ihmisten edesottamisilta, varsinkin heidän heikkouksiltaan. Nyt en tarkoita sukkien parsintaa, vaan Einon sukkia, jotka parhaiten tuntevat kaikki hänen edesottamisensa.

Lyylin täytyi oikein makeasti nauraa Osmon hauskalle leikinlaskulle. Ja Osmo itsekin hihitti lyhyesti kommalleen.

Mutta tohtorin sanoissa piili jotakin, joka sai

Lyylin arvelemaan, että Osmo tähtäsi määrättyyn seikkaan, josta hän tahtoi päästä selville. Olipa Lyyli melkein varma siitä, että Osmo oli näin odottamatta tullut hänen luokseen, nyt juuri Anitan ja Einon ollessa yhdessä huvittelemassa, nähdäkseen, mitä Lyyli tästä asiasta arveli ja tiesikö ehkä enemmän kuin hän itse. Tilanne tuntui siis omituiselta. Ja kun Lyyli siihen saakka ei ollut Osmolle koskaan epäilyksistään pikkuistakaan hiiskunut yhtä vähän kuin Anitalle ja miehelleen, niin saattoi tämä tuntua Osmosta hyvin kummalliselta. Saattoipa Osmo luulla, että kaikki tapahtui Lyylin suostumuksellakin, sillä aivan sokeahan ei Lyyli kuitenkaan voinut olla.

Kun Lyyli sitten illan kuluessa näki, ettei Osmokaan häneltä mitään suoraan kysynyt eikä tämän enempää kajonnut tuohon arkaan kysymykseen, niin olivat he molemmat vaiti aivan kuin keskinäisestä salaisesta sopimuksesta. Osmo varmasti hienotunteisuudestakin oli vaiti, kun tullessaan näki Lyylin itkeneen ja varmasti päätti, että Lyyli juuri tuosta syystä itki. Osmo siis Lyylin mielestä käsitti, että hän suri tuon ikävän asian johdosta. Osmo itsekin, vaimonsa vuoksi, olisi voinut ottaa tuon asian puheeksi, mutta sitä hän ei tehnyt. Molemmat syrjäyttivät tämän kysymyksen, vaikka se raskaana lepäsikin heidän sydämellään.

Perästäpäin Lyylistä tämä vaikeneminen tuntui hyvin rumalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut noiden kahden toisen rikostoveri. Mutta siihen rikokseen, niin lohdutti hän itseään, osallistui siis myöskin Anitan mies. Miks'ei tämä nuhdellut ja oikaissut vaimoaan? Ehkä hän oli varmempi tuosta rikoksesta kuin Lyyli, joka sittenkin vielä uskoi hyvää miehestään, ei ajatellut kaikkein pahimman tapahtuneen eikä juuri siitä syystä tahtonut tuoda koko kysymystä julkisuuteen, se kun kentiesi olisi voinut vain pahentaa asiaa, jos se vielä oli viattomammalla asteella. Niin Lyyli kaikesta huolimatta sittenkin toivoi. Ja juuri siitä hän kovin kärsi, että tämä kysymys oli niin pulmallinen.

Mutta nyt hän toivoi Osmon kautta saavansa enemmän valaistusta, vaikka hyvin tunsikin tohtorin tavattoman vaiteliaisuuden ja umpimielisyyden. Osmohan oli juuri vihjaissut, että hän aina "ummisti silmänsä ihmisten edesottamisilta ja heikkouksilta". Tekipä hänen melkein mieli suoraan kysyä Osmolta, mitä tämä sillä oikein tarkoitti, mutta kun Einon sukat ja heidän yhteinen naurunsa sekoitti asian, niin sekin tilaisuus meni käyttämättä ohi. Ehkäpä Osmo tahallaan sillä lailla hämmensi asian, arveli Lyyli.

Tohtori istui sinä iltana kauan Lyylin luona, sillä hän arvasi, ettei kukaan heitä tulisi häiritsemään. Lyyli keitti teetä ja toi myöskin konjakkikarahvin pöytään, hän kun tiesi, että Osmo kerman sijasta mielellään käytti sitruunaa ja konjakkia. Ja kun Osmo pian kävi puheliaammaksi, niin sukeutui heille hauska yhdessäolo. Osmo oli muutenkin monesti ilmaissut, että hän antoi suurta arvoa Lyylille. Olipa välistä puhellut koko lailla luottavasti Lyylin kanssa, aivan toisenlaiseen sävyyn kuin vaimonsa kanssa, ja niin kävi nytkin.

Tuli puhe Osmon kotiseudusta ja hänen aikaisemmista ajoistaan aina siihen saakka, jolloin hänestä tuli lääkäri. Mutta sitten hän yht'äkkiä alkoi kertoa eräästä lääkäritoveristaan, jonka hän sanoi olevan hyvin kummallisen miehen. Hän sanoi semmoisia olevan kovin harvassa, tuskin muita kun se yksi, jonka nimeä hän ei maininnut. Vasta perästäpäin Lyyli huomasi, että hän varmaan puhui itsestään.

— Ajattelepas, Lyyli, että voi olla semmoisiakin miehiä, jotka rakastavat rikosta, ei rikosta semmoisenaan, mutta, esimerkiksi, rikoksellista naista, jossa piilevät kaikki paheet, joka on kuin paheen perikuva, niin sanoakseni naispiru. Ja semmoista voi rakastaa ihan hulluuteen saakka, antaa sille kaikki anteeksi, jopa pitää sitä epäjumalanaan, varsinkin jos tuo nainen sattuu olemaan kuvankaunis kuin mallinukke. Sekin voi jo viehättää rivolla asennollaan, näyttämällä itsensä, kaikki sulonsa koko maailmalle, vaikka ei puhu sanaakaan, on mykkä kuin hauta. Mutta eikös muotikauppias, jonka ikkunassa se seisoo, ole kovin ihastunut, jos se vetää paljon yleisöä hänen liikkeeseensä ja kauppa käy hyvin. Olisipa hän sen vuoksi valmis vaikka myymään koko komeuden.

Lyyli oli aivan ymmällä tästä vertauksesta. Kun Osmo huomasi sen, niin hän jatkoi:

— Ajattelet varmaan, että mitä sillä on tekemistä tuon toverini kanssa? On sillä vähän. Tuo miesparka, ollessaan vielä lääketieteen kandidaatti rakastui Pohjanmaalla erääseen kuvan kauniiseen, hyvin varakkaaseen tyttöön. Tämä tyttö oli juuri palannut ulkomailta, jossa hän oli ollut parisen vuotta, luultavasti kieliä oppimassa, mutta myöskin miehen haussa. Mutta eikö sitten kotimaasta miestä löytynyt, jos tyttö niin kaunis ja varakas oli? Ei mahtanut sopivaa löytyä, koskapa jo oli ehtinyt naikkoselle vähän vuosiakin karttua. Ulkomailta sen sijaan löytyi, mutta naimiskauppaa ei syntynyt. Syntyi vain lapsi, ja mies puikki tiehensä. Katosi teille tietymättömille. Lapsi kuoli. Tyttö palasi kotimaahan, vanhempiensa, — ei, vaan isänsä luo, sillä äiti oli varemmin kuollut. Kotonaan tyttö oli täysin itsevaltias. Mitä tahtoi, sen teki. Mitä halusi, sen sai. Ja sitten hän halusi saada miehen, ja sen hän sai, oikeammin, otti. Se lääketieteen kandidaatti näet rakastui siihen tyttöön ihan silmittömästi. Mutta mies oli köyhänpuoleinen. Hänet tyttö kuitenkin otti. Ehtoja vain asetti paljon. Pääasia oli täysi vapaus hänelle itselleen; miestä sai pitää kurissa, miten tahtoi. Jos tämä rikkoi ehdot, niin oli kauppa purettava. Eikä tyttö tahtonut salata mitään. Kertoi sulhaselleen aivan avoimesti kaikki, — kaikki harha-askeleensa aina lapsen saamiseen asti. Sehän oli suoraa peliä ja herätti sulhasessa vain kunnioitusta tyttöä kohtaan. Tapahtuuhan se vahinko viisaallekin. Ja vahingosta tavallisesti viisastuu. Kauppa näytti siis tulevasta lääkäristä edulliselta. Hän otti tytön. Hän rakasti tyttöä ja hänen heikkouksiaankin. Niihin hän ajan pitkään yhä enemmän tottui. Olen kuullut kerrottavan, että heillä on kaksi lastakin. Mutta ei kuulu mies olevan varma, ovatko ne lapset hänen. Arvelee, etteivät ne ole hituistakaan hänen näköisiään. Taitavatpa tavallaan olla käenpoikasia peipposen pesässä. Siitä huolimatta sanovat ihmiset, että aviopari jotakuinkin hyvin sopii olemaan saman katon alla. Mahtavat olla laatuisia ihmisiä. Sen kai se vapaus tekee. Itsekkyys taitaa varmasti olla suurin pahe maailmassa. Ja kun rakkaus maailmaa hallitsee — rahasta ei nyt puhuta, — niin näyttää siltä kuin itsekkyys olisi maailmasta hävitettävä ja vapaus päästettävä valloilleen. Näin minä päättelen sen ystäväni menettelyn perusteella. Mutta minun filosofiani on sittenkin toista. Sillä minä tiedän, että rakkaus itsekkyyksineen on ja pysyy, niin kauan kuin maailmakin pysyy, sen suurimpana valtiaana. Ihmisten on nöyrästi vain alistuttava siihen.

Lyyli oli melkein henkeään pidättäen kuunnellut Osmon kertomusta. Olipa hänen käsityönsäkin lopuksi pudonnut hänen syliinsä.

— Se on onnetonta, — huoahti sitten Lyyli ja otti taas käsityönsä ylös.

— Mutta älä välitä tästä, mitä olen puhunut, — sanoi Osmo ja nousi paikaltaan. — Se on pelkkää lorua. Kuka sitä uskoo? Ihmiset keksivät niin paljon. Ja jos jossakin asiassa saattaa vähän pohjaa ollakin, niin on siihen paljon liikaa lisätty, — jatkoi Osmo aivan kuin lohduttaakseen Lyyliä, jos tämä mahdollisesti oli ajatellut Einoaan. Sitten hän katsoi kelloaan ja lausui: — Olenpas minä kauan istunut. Täytyy lähteä kotiin.

— Juna tulee kohta kaupungista, — sanoi silloin Lyyli. — Ehkä Anita ja Eino tulevat. Menet sitten yhdessä Anitan kanssa.

Tohtori hihitti vain lyhyesti vastaukseksi, otti lakkinsa ja lähti. Ja hänen hihityksensä tuntui Lyylistä hiukan ivalliselta aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa:

— Eihän toki näin aikaiseen!

Oli todellakin vielä kaksi tuntia viimeisen junan tuloon. Osmo oli varmasti oikeassa. Eivät he sitä ennen tulisi.

Tohtori meni vihellellen kotiin päin. Hän oli tahtonut saada selville, tiesikö Lyyli Anitan ja Einon välisestä suhteesta. Mutta Lyyli oli ollut kovin vaitelias. Oli kyllä itkenyt — ja mitäpä hän muuta olisi surrut? — Mutta piti epäilyksensä omana tietonaan, ei valittanut, ei turvautunut Osmoon. Ja mitäs apua siitä olisi lähtenyt? Jääköön siis asia sikseen, se oli Osmon ajatus.

Lyyli jäi odottamaan. Askarteli vielä, kunnes juna tuli, mutta kun Einoa ei kuulunut, niin hän pani maata. Tulevat nyt sitten varmasti viimeisellä junalla, päätteli hän ja rupesi miettimään Osmon kertomusta. Hän oli varma siitä, että tuo kertomus koski Osmoa itseään ja Anitaa. Se paljasti paljon heidän entisestä elämästään, ennenkaikkea, että Osmo edelleenkin, kaikesta huolimatta oli ylenmäärin kiintynyt tuohon rikokselliseen vaimoonsa. Oli todellakin aivan ihmeellistä, että semmoisia tunteita voi olla olemassa. Mutta varmasti oli Anitassa jotakin, joka, kun hän itse vain tahtoi, saattoi saada miesraukan aivan hullaantumaan häneen. Oli kauheata, jos hänen Einonsa nyt olisi joutunut noihin vastustamattomiin pauloihin. Lyyli ajatteli sitä kauhulla. Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Oi, jospa vielä olisi mahdollista pelastaa Eino! Saada hänet hakemaan toinen asemapäällikön paikka olisi ollut yksi keino, mutta se ei ollut yhtä helposti tehty kuin sanottu. Kului aikaa, ennenkuin ehtisi muuttaa pois täältä. Jumala, kuinka onnetonta olikaan, että hän oli kehoittanut Einoa pyrkimään pois heidän edellisestä paikastaan, jossa he olivat olleet niin tyytyväisiä ja onnellisia! Ja kaikki, kaikki tämä onnettomuus oli nyt hänen omaa syytänsä! Seuraahan hän oli saanut, ystäviä paljon, mutta sittenkin! Tämä oli surkeinta kaikesta, että hän kadotti miehensä noin kevytmieliselle ystävättärelle. Eihän semmoista tapahdu elämässä, harvoin romaanissakaan. Ei ainakaan Lyyli ollut kuullut puhuttavan niin omituisesta naisesta kuin Anita eli se nainen oli, josta Osmo oli kertonut. Ja kuitenkin, kuinka herttainen Anita saattoi ollakaan! Kuinka tavattoman hyvältä ja sopusuhtaiselta kaikki näytti ulkoapäin. Niin petollista on maailma!

Näissä mietteissä kului Lyyliltä tunti, toinen. Tuli viimeinen juna, mutta ei kuulunut Einoa. Hyvä Jumala! Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus?! Mutta silloinhan olisi sähköteitse tahi puhelimitse tullut tieto. Ei siis sittenkään. Mutta Lyylin he olivat unhoittaneet. Eino oli unhoittanut oman Lyylinsä!

Kello kävi kolmatta yöllä, kun Eino tuli. Vihdoinkin! He olivat olleet oopperassa, mutta olivat myöhästyneet viimeisestä junasta. Olivat sitten menneet illastamaan, kun kuitenkin oli otettava auto kotimatkaa varten.

Eino pyysi anteeksi:

— Ethän ole vihainen minulle, Lyyli? Olinhan minä varmassa seurassa.

Varmassa seurassa!! Lyyli muisti kaikki, mitä hänelle oli sinä iltana selvinnyt. Mutta hän kertoi vain, että Osmo oli istunut kauan hänen luonaan.

Eino iloitsi siitä kovin. Ja hän kertoi Tshaikovskin säveltämästä Patarouvasta. Se oli ihanaa musiikkia!

— Ja odotapas vielä, — sanoi hän, — ottaen esille oopperan tekstikirjan! Oletkos kuullut tyyntä kesäiltaa näin kauniisti kuvattavan?

"On ilta, pilven paltehet jo himmenee, vain harjanteilla ruskon viime hohde viipyy, ja virran veessä vielä välke väreilee, se taivaan tummetessa hiipyy, hiljaa hiipyy.

"Kaikk' uinuu, lehdotkin, on tyyntä, rauhaisaa, ja nurmell' loikoessain rannan raidan alla mä kuulen, kuinka pensaikossa pulppuaa pien' noro juosten jolinalla, raidan alla.

"On ilma vilpoinen ja ruoho tuoksuaa! Niin leppoisasti, hiljaa lammen laine huokuu. Ja tuulen hieno henki vienost' tuudittaa, nuor' raita notkeasti nuokkuu, hiljaa nuokkuu".

— Eikös olekin ihana? Se on duetto.

— Se vie ajatuksen sinne sisämaahan meidän entiselle asemallemme, — sanoi Lyyli. — Jospa me nyt siellä laulaisimme tuon dueton!

— Niin, — sanoi vain Eino.

Ja Lyyli huomasi, että hänen katseensa oli omituisen levoton ja harhaileva.

Saman pani hän merkille vielä seuraavanakin päivänä, kun Anita tahtoi heidät välttämättä luokseen juomaan kahvia. Hän tahtoi näet Lyyliltä pyytää anteeksi, että he olivat niin myöhään tulleet kotiin. Mutta se oli tietenkin hänen syytänsä eikä Einon.

— Mutta eikös sitten ollutkin hauska? — huudahti Anita hurmaantuneena.

— Tietysti, — osasi Eino vain vastata, ja hänen katseensa ikäänkuin etsi tukea ja turvaa Lyylin luota.

Tohtori hihitti hiljakseen merkitsevästi, ja kaikki varmasti käsittivät, mitä se merkitsi. Mutta kukaan ei puhunut siitä matkasta sen enempää. Eikä puhe ottanut sinä päivänä sen paremmin sujuakseen. Oli kuin äkkiä raskas, painostava, tukala matalanpaine olisi lamauttanut heidät. Tuntui kuin kaikille olisi selvinnyt, että nyt oli tapahtunut se rikos, jota he olivat epäilleet tahi jonka he luulivat piakkoin tapahtuvan.