XII

Sairaalassa tehtiin Einolle heti umpisuolen leikkaus, mutta se osoittautui liian myöhään tapahtuneeksi! Niin kuin Osmo oli aavistanut, kehittyi tauti vatsakalvontulehdukseksi, ja sairaan tila kävi piakkoin toivottomaksi. Sen johdosta oli vielä uusi leikkaus tehtävä, ja vastaukseksi Lyylin surullisiin kyselyihin hänen miehensä parantumisen toiveista lääkärit vastasivat vain päänpudistuksella, vaikka vakuuttivatkin, että Einolla oli terve sydän ja että sen toiminnasta riippui kaikki. Hyvä sydän, sanoi heidän ystävänsä Osmo, joka tähän sanaan kätki kaksimielisen ajatuksen lohduttaakseen Lyyliä. Lyyli kyllä tiesi, että Einolla oli joka suhteessa hyvä sydän, liiankin hyvä siinä suhteessa, että hän oli suostunut muuttoon heidän entiseltä asemaltaan, jota tekoa Lyyli ei lakannut katumasta. Siitä tulikin hänen elämänsä kohtalokkain teko. Sitä hän ajatteli nyt miehensä sairauden viimeisinä päivinä niin, että oli menettää järkensä.

Nämä viimeiset päivät hän vietti kokonaan Helsingissä voidakseen, milloin halusi, saada nopeita tietoja potilaasta. Hänen luonaan oli parhaasta päästä myöskin Anita, joka näytti olevan yhtä huolissaan kuin Lyyli ja jolla lisäksi oli tunnontuskia monestakin syystä. Näytti kuin hänen omatuntonsa olisi herännyt ja nuhdellut häntäkin, vaikka hän olikin eriluontoinen kuin Lyyli. Mutta siitäkin ilmeni, kuinka mieltynyt hän oli Einoon. Ja nyt hän enää tuskin salasikaan tätä kiintymystään ystävättärensä mieheen.

Varsinkaan ei hän sitä salannut Osmolta, omalta mieheltään. Oli kuin hän olisi tehnyt kiusaa hänelle tahtoen siten palkita miehensä viivyttelyn, jota hän alkoi pitää tahallisena, niinkuin kerran oli sanonutkin, kostotoimenpiteenä. Kasvoipa hänen uhmansa Osmon edessä siinä määrin, että hän uhkasi toisillekin ilmaista tämän epäluulonsa.

— Sinä olet rikkonut lääkärin valasi, — tiuskaisi hän vihoissaan miehelleen. — Minä voin ilmiantaa sinut, ja silloin saat nähdä, mitä siitä sinulle seuraa.

Osmo vain hihitti vaimolleen. Alussa hän ei vastannut mitään, mutta sitten maksoi samalla mitalla:

— Silloin tiedät ehkä sinäkin, mitä siitä sinulle seuraa, jos ryhdyt perusteettomaan, väärään ilmiantoon. Muuten olet minun vaimoni eikä sinun sanoillesi anneta mitään arvoa. Korkeintaan voin saada eron sinusta — jos sitä tahdot — kun silloin kaikki muukin tulee ilmi.

Anita hypitteli hermostuneesti pientä jalkaansa. Hän tiesi, että se monesta syystä ei käynyt päinsä. Ja niin suurta vapautta, mikä hänellä nyt oli, tämän miehen turvissa, ei hän koskaan tulisi saamaan. Näin oli sittenkin parempi olla kuin yksin, vaikka varoista ei suinkaan tulisi puutetta olemaan. Yhteiskunnallinen asema miehen nimen suojassa merkitsee sittenkin naiselle paljon, sen ymmärsi Anita hyvin. Ja sitä paitsi hän tiesi, että Osmo myöskin oli häneen kuin kiinni kasvanut. Heillä oli kuin olikin jotakin yhteistä, joka sitoi heitä eroittamattomasti toisiinsa. He olivat, sitä he eivät voineet toisiltaan kieltää, tavallaan rikostovereita. Ja siksi heidän oli myös tyydyttävä toisiinsa, vaikka välistä tämmöistä erimielisyyttä syntyikin. Mutta he tiesivät myös, että se oli ohimenevää laatua.

Näin suurta kinaa ei heidän välillään ollut kuitenkaan koskaan ollut, ja tämä seikka todisti Osmolle samalla, mikä voima oli ollut hänen vaimoonsa sillä kertaa vaikuttamassa. Osmo oli siis arvioinut tilanteen oikein. Hän oli "tehnyt oikean diagnoosin", lääkärin käyttämän puhetavan mukaan. Ja kun hän näin oli asiastaan selvillä, niin hän tahtoi myöskin käyttää mitä tepsivintä parannuskeinoa. Hän tahtoi näyttää, kuinka taitava hän tässäkin asiassa oli, ja että pääsi voitolle, jos vain niin tahtoi. Ehkäpä Anita silloin ymmärtäisi, minkä miehen oli saanut.

Tämä tapaus oli todellakin kuin kunnia-asia tohtori Sorjolalle, mutta ainoastaan hänen omaan vaimoonsa nähden. Muista hänkin välitti viis. Anita oli hänelle kaikki kaikessa, summien summa. Tuskinpa kukaan muu olisi tätä asiaa ymmärtänytkään, mutta että Anita oli sen oikein ymmärtävä, siitä oli Osmo varma. He olivat vuosien kuluessa oppineet tuntemaan ja ymmärtämään toinen toisiansa, jopa siinä määrin, että toisen oli turha yrittääkään mitään toiselta salata. Pienimmästäkin vihjauksesta oli toinen selvillä siitä, mitä toinen tarkoitti.

Tässä asiassa oli tilanne kuitenkin ollut tavallista vaikeampi. Mutta sekin näytti selviytyvän.

Lyylin kanssa ollessaan ei Anita luonnollisestikaan ilmaissut epäluuloaan Osmon menettelystä. Mutta muutamista Lyylin huomautuksista hän alkoi pelätä, että Lyylikin ajatteli vähän samaan suuntaan.

— Voi, jos Osmo silloin olisi ajoissa ehtinyt takaisin, niin varmaankin hän olisi tekemällä umpisuolenleikkauksen muutamia tunteja aikaisemmin voinut estää taudin kehittymästä näin pitkälle, näin vaaralliseksi!

Nämä olivat hyvin varovaisia sanoja. Mutta niistä Anita kuitenkin aavisti Lyylin mielipiteen. Lyyli kaikessa hyvyydessään ei tahtonut Osmoa soimata, vielä vähemmin syyttää, mutta pahoittelua niissä sanoissa piili, pahoittelua, jossa oli lievä katkera sävy.

— Mutta niin kai oli Jumalan tahto, — jatkoi Lyyli. — Hän rankaisi minua kevytmielisyydestäni.

— Sinäkö kevytmielinen?! — täytyi Anitan ihmetellä, kun hän muisti oman heikkoutensa, omat tekonsa.

Ja nuo Lyylin sanat iskivät kuin tuliset nuolet Anitan kovaan sydämeen. Mutta muuta ei tämä voinut, ehkä ei tahtonutkaan sanoa, sillä niin masentuneelta tunsi hänkin itsensä lähestyvän kuoleman edessä, joka oli häneltäkin, ehkä juuri hänen syystään, riistävä hänen rakastamansa olennon, hänen ystävättärensä miehen. Se ystävyys, joka oli muutamia kuukausia sitten alkanut, olisi siis pian särkyvä, katoava, jääpä muistoksi vain, haihtuva kuin huuru, joka päivän noustessa sulaa taivaan siniseen kirkkauteen.

Näissä mietteissä, tämmöisten tunteiden vallassa kuluivat Lyyliltä ja Anitalta Einon elämän viimeiset päivät. Niitä ei ollut enää monta. Ja niiden harvoina hetkinä oli sairas nukutettu. Hän ei tuntenut enää ketään läsnäolijoista. Hän ei jaksanut enää ketään puhutella.

Eräänä varhaisena aamuna soitettiin Lyylille sairaalasta. Häntä pyydettiin nopeasti saapumaan sinne. Hän arvasi, että Eino teki lähtöä. Ja tuskin hän oli ehtinyt sinne, tuskin saanut miehensä käden käteensä, tuskin painanut huulensa hänen kalpealle otsalleen, kun Eino suoristi itsensä, huoahti kolmesti syvään ja heitti henkensä.

— Eino! — huudahti Lyyli ja vaipui polvilleen vuoteen viereen.

Ja hän tunsi samassa aivan kuin Eino olisi puristanut hänen kättään, pitänyt siitä kovasti kiinni niinkuin lähtiessään pitkälle, pitkälle matkalle.

Ja hän lähti matkalle, jolta ei koskaan palannut.