XIV

Sen jälkeen kääntyi näiden molempien ystävättärien elämä aivan toiselle tolalle. Lyyli jäi kohta yksin ja halusikin olla yksin. Surunsa ja muistojensa parissa tahtoi hän viettää ne viikot, jotka hän vielä sai asua asematalossa ennenkuin hänen täytyi muuttaa pois uuden tulijan tieltä. Ja sitä paitsi tuotti hänelle edessä oleva muutto sekä huolta että hommaa.

Anita kävi kyllä silloin tällöin häntä tervehtimässä, mutta itse hän ei pitkään aikaan liikkunut missään, ei edes käynyt Anitan luona. Ei niin, että hän olisi ruvennut Anitaa vieromaan, mutta hänestä itsestään tuntui ikäänkuin häneltä nyt olisi puuttunut paljon enemmän hänen luo mennessään kuin ennen — niinkuin todella olikin. Hän oli täydellisesti vailla sitä tukea ja turvaa, mikä hänelle Eino oli ollut.

Muuten oli Anitakin kuin leskeksi jäänyt. Oli kuin hän olisi kaivannut lohdutusta yhtä paljon kuin Lyyli, saatikka sitten voinut Lyyliä lohduttaa. Mutta Anitalla oli kuitenkin yksi keino haihduttaakseen suruaan, — ulkomaanmatka. Ja siitä alkoi hän pian puhua. Rupesipa pian valmistautumaankin matkalle. Hän puhui monesta paikasta. Etupäässä Parisista, mutta myöskin Caprista. Vuoden aikakin houkutteli jälkimmäiseen paikkaan, joka oli paljon etelämpänäkin.

Eikä kauan kestänytkään, niin tuli Anitan lähdöstä tosi. Aivan odottamatta tuli hän eräänä päivänä Lyylin luo jäähyväisille. Raskain mielin tunnusti hän sillä kertaa lähtevänsä ulkomaille, vaikka ennen oli aina iloinnut sinne päästessään. Ja varsinkin valitti hän, että häntä kauheasti jälleen vaivasi tuo "spleen", kuolettava, kalvava kaiho, josta hän kerran ennen oli Lyylille puhunut. Oli ollut iloisempi kausi, mutta nyt oli taas tullut, "musta palsta" elämään. Ei maksanut sittenkään vaivaa elää. Kuka ties tulisi hän sille matkalle jäämäänkin. Turhuuksien turhuutta oli kaikki.

— Mutta onhan sinulla miehesi ja lapsesi, — huomautti nytkin Lyyli.

— Mieheni?! Lapseni?! — vastasi Anita päätään nyökytellen. — Miehenihän sinä tunnet? Sinä tiedät, kuinka omituinen hän on. Ja nyt hän on käynyt vieläkin omituisemmaksi. Ei puhu monta sanaa päivässä, ei hihitä nauraessaan niinkuin ennen eikä vihellä koskaan enää. Näitä hänen tapojaan minä kyllä ennen kauheasti vihasin, vaikka ne lienevätkin olleet jonkinlaisia ilon ja tyytyväisyyden merkkejä, mutta nyt niistä on tullut loppu. Osmo on kuin kuollut puupökkelö. Mutta käy nyt häntä itse katsomassa, Lyyli. Hän varmasti ilostuu, kun sinä tulet. On ihmetellytkin, ettet ole käynyt.

Lyyli lupasi käydä.

— Lapset? — jatkoi sitten Anita. — Huomautit heistä, mutta tiedätkös, sanon sen suoraan: minä en lapsia rakasta. Jumala ties, mitä niistä voi tulla. Ehkä yhtä huonoja ihmisiä kuin me itse olemme.

Ja Anita kertoi lisäksi muutamia pöyristyttäviä tapauksia nykyajan koulunuorison elämästä saaden Lyylin huudahtamaan:

— Se on kauheata! Onkohan se mahdollista? Anita vahvisti tapaukset tosiksi ja lisäsi:

— Semmoista se on elämä. Kannattaako sitten kenenkään hyväksi elää?

Lyyli oli aivan hämmästyksissään, kun kuuli tämmöistä puhetta juuri Anitan suusta.

— Ei kannata, ei, jatkoi Anita ja selitti juuri sen tähden nyt lähtevänsä matkalle.

— Toivon, että sieltä palaat sielullisestikin terveenä takaisin, — toivotti Lyyli.

— Mikä ihmisessä kerran on mennyt rikki, sitä ei koskaan saa paikatuksi niin, ettei halkeamaa näkyisi. Siinä suhteessa ihmissielu on kuin kristalli. Särkyneessä maljakossa huomaa paikattunakin aina halkeaman. Mutta eipä elämässä muutenkaan mitään ehjää ole. Mitäpä sitä siis turhaan suree, — selitti Anita vielä pukeutuessaan.

Lyyliin teki tämä Anitan rikkinäisyys jälleen raskaan vaikutuksen. Sen vuoksi hän ei malttanut olla suutelematta Anitaa jäähyväisiksi.

— Kiitos, Lyyli, ystävyydestäsi, — sanoi silloin Anita, — ja anteeksi, mitä olen sinua vastaan rikkonut.

Lyyli taputti häntä vielä olkapäälle aivan kuin anteeksiannon merkiksi.

Mutta ennenkuin hän ehti vahvistaa tekonsa sanoilla, aukaisi Anita oven ja lausui mennessään:

— Muista nyt piakkoin käydä Osmoa tervehtimässä! Minä keinun muutaman päivän perästä Itämeren aalloilla.

Lyyli seisoi kauan salin ikkunassa surullinen ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä huomasi hän Anitan vielä kääntyvän ja huiskuttavan hänelle kättään.