VII

Siitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.

Miks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain. Vastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.

Hän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli otsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä eivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän oli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin nukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli ollut Lyylin kanssa.

Katsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää kaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut kauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä. Varakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka tahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään pyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten kuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli aivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen isävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo kaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata ajatella!

Anita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että Lyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului toinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan katsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.

Miehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen, jossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä. Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän sai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa kaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan Anitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka hänen työvuoronsa oli päättynyt.

Se oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti ikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli toivonut.

Hän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta. Oli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei niinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle rakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä — noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut paikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa loittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän nyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli antaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo, ettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä mies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!

Kun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen edessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin, puheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin, varsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa mukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi ihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi saavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut häntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.

Mutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan. Ylistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, "korrekti", käytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein suututti rouvaa.

Tämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla tapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti Einolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja hän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on älyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät vähimmänkin viittauksen.

Se oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat molemmat.

— Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, — sanoi silloin Anita ja osoitti romaaniaan. — Sinun pitäisi se lukea.

— Minä välitän hyvin vähän romaaneista, — lausui Eino, — eikä minulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on useimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.

— Sinäpä sen sanoit, — ihastui Anita, — nyt sanoit aivan oikein. Ja meidän on tämä todellisuus elettävä — kaikkien, kun siihen kerran tilaisuus tarjoutuu.

— Minä tarkoitan luontoa, — sitä minä rakastan intohimoisesti, — jatkoi Eino.

Anita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

— Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa intohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen? — kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.

— Minä voin, — puolusti itseään Eino, — sillä se on puhdasta rakkautta.

— Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten siitä, — lopetti äkkiä Anita.

Mutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:

— Kyllä minä sinut joskus opetan.

Hän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:

— Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, — sanoi hän ojentaen kätensä Einolle.

Tämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta. Mutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan kohottautuakseen.

Samassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:

— Tulee kuin varas yöllä, — lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon punastuvan.

Tohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan Einoa, joka oli vähän hämillään.

— Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, — huomautti Anita vapaasti.

— Terve tuloa, — sanoi Osmo Einolle. — Sehän on hauskaa, niin minä pääsen siitä rasituksesta, — hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille leikinlaskulle.

Mutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa kuin:

— Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa sinulle vapaat kädet.

— Puoskaroida, — lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin ammatistaan käyttämiä sanoja.

Mutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä, että Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin tavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä Einoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat olleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.

Onneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui sinne.

Siinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, — huoahti Anita väräjöivällä äänellä. — Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit, — ei, tahtoisit, aioin sanoa, — tahtoisit lohduttaa minua.

Eino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein kangertaen tulivat sanat hänen suustaan.

— Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.

— Sinä voit kaikki. — Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen katseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. —

Hän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä naisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet pauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita semmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella ajatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:

— Toisen kerran saat kuulla kaikki.

Tohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi jälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä paikallaan katsellen levottomana ympärilleen.

Osmo palasi takaisin.

— Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, — lausui Anita miehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Niin, — sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi pahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi heidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen, että hän uskalsi vaikka mitä.

Paljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa välit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei ainakaan toistaiseksi.

Mutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet, noitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei hän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa, häntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.

Miks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli Lyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta miten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita kerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän välilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka sen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn puuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava, katsottava, mitä aika toi mukanaan.

Ja hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan heidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen mielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat todellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin kun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen tutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa tehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin Lyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli uhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen salaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua sanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä onnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin kauniina vallitsi.

Kun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen, aivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein ihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet takaisin. Siksipä hän kysyi:

— Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut tietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen sijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli tiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti viitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa selvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut toiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa tohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla mainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen varmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä, jotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.

— Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan viettänyt, — arveli Lyyli.

— Hm! — sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa asiaa.

— Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään, — lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.

Mutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat kuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan perhe.