XVI

Lyyli nyt melkein kiirehti muuttamaan pois siltä paikkakunnalta, joka oli käynyt näin kohtalokkaaksi hänelle. Ja hän päätti ainakin toistaiseksi asettua, asumaan sen aseman läheisyyteen, missä hän oli onnellisimmat vuotensa viettänyt Einon kanssa. Hän toivoi, että hän ehkä siellä pikemmin voisi surunsa unhoittaa. Hän luuli, että Eino varmasti olisi kehoittanutkin häntä sinne muuttamaan. Siellä saattoi hän yrittää jotakin ansiotyötä sen pienen eläkkeen lisäksi, joka hänelle oli tuleva. Hänellä oli siellä vilpittömiä ystäviäkin talonpoikaisväestön joukossa, ja Einon muisto eli siellä kauniina, tahrattomana. Siihenkin nojaten uskoi hän siellä pääsevänsä hyvään alkuun uudella elämän taipaleella.

Lyylin toiveet toteutuivatkin pian. Häntä kehoitettiin aseman läheisyyteen avaamaan pieni ruoka- ja kahvitarjoilu, joka piakkoin osoittautuikin edulliseksi ja paikkakunnan tarpeita vastaavaksi, semminkin kun pitkämatkaiset siellä saivat aivan kuin kodin muutamaksi tunniksi, asema kun oli ravintolan puutteessa. Hyvänä talonemäntänä Lyyli olikin kuin luotu semmoiseen tehtävään.

Ja kuinka iloinen Lyyli olikaan saadessaan kävellä noilla tutuilla teillä ja poluilla, joita hän ennen niin usein oli polkenut miehensä seurassa. Kaikki paikat siellä olivat hänelle rakkaat, varsinkin se penkki järven rannalla, jossa heidän oli tapana istua, eikä Lyyli nyt enää ihmisseuraa kaivannutkaan. Hän oli saanut siitä kylliksensä ja myönsi nyt Einon olleen oikeassa. Oliko mitään kauniimpaa kuin Jumalan luonto, jonka helmassa ei koskaan kärsinyt semmoisia ikävyyksiä kuin ihmisten seurassa?! Nyt oli tosin syksy. Pitkä talvi oli edessä, mutta sitten oli taas tuleva kevät ja kesä. Silloin heräisivät jälleen kukkien kanssa kaikki kauniit muistot. Käki kukkuisi kuusikossa ja pikkulinnut visertelisivät kilvan iloisia laulujaan.

Eräänä aamuna Lyyli heräsi ikäänkuin tuttu ääni olisi hänelle huutanut:

— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käen kukuntaa! On niin ihana aamu!

Mutta silloin olikin vielä talvi ja maa kinosten peitossa. Nuo sanat, jotka Eino oli sinä aamuna lausunut, jolloin Lyyli oli saanut hänet taivutetuksi muuttamaan pois, kaikuivat aina Lyylin korvissa. Eikä hän unhoittanut niitä koskaan, ei koskaan!