IV

Viikon kuluttua, niinkuin "suuren maailman" tapa vaatii, tulivat tohtori Sorjola ja hänen rouvansa vastakäynnille Kostian ja hänen vaimonsa luo asemalle.

Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja he istuivat ulkona asemapäällikön pienessä puistikossa, josta saattoi, amerikkalaisessa keinussa liekutellen ja puitten takana piilossa ollen, katsella elämää asemalaiturilla junien seisoessa asemalla. Virvokkeita nauttien he puhelivat paikkakunnan kauneuksista, joita rouva Sorjolan mielestä oli tavattoman paljon.

— Varsinkin miellyttää minua tie järvelle ja sen ympäri, — kertoi rouva ihastuneena. — Sinne minä ajan usein autolla — ohjaan sitä itse, — ja ensi kerralla teidän täytyy tulla mukaan, Lyyli ja Eino. Yhdessä paikassa on ihan kuin pientä alppimaisemaa: tie kulkee korkean vuoren kuvetta, toisella puolen painuu järveen äkkijyrkkä äyräs, toisella taas nousee kuusien peittämä vuori niin pystyyn, että vain ryömien ja puitten oksista kiinni pidellen pääsee ylöspäin. Ja sieltäkös ylempää sitten on kaunis näköala yli saarien ja salmien! Tämä puisto kuuluu erääseen vanhaan, nyt asumattomaan herraskartanoon, jossa vain käärmeet ja sisiliskot, sen kivilouhikoissa, viihtyvät ja päivää paistattavat. Sinne vien teidät ihan ensi tilassa.

— Hauskaan seuraan siis, käärmeitten ja sisiliskojen luo, huomautti tohtori kuivalla huumorillaan.

— Aina sinä, Osmo, käännät sanani toisinpäin. Minä tarkoitin tietysti sitä mäenrinnettä, josta on se kaunis näköala, — selitti Anita. — Me otamme voileipiä ja pulloja mukaan, ja vietämme oikein hauskan päivän, sillä aikaa kun sinä puoskaroit toimessasi.

Anitan vastapistolle naurettiin ja tohtori itse hihitti sille myös. Nämä aviopuolisot käyttivät nähtävästi usein tämmöistä leikillistä puhetapaa, joka ei heitä eikä muitakaan loukannut, mutta erikoista lämpöäkään ei heidän väleissään ilmennyt. Sen saattoivat Lyyli ja Eino sinä päivänä panna merkille.

— Ratsastatko, Lyyli? — kysyi sitten Anita.

— Minulla olisi sinullekin ratsu.

— Valitettavasti en, — oli Lyylin vastaus.

— Mutta Eino osaa varmasti? — kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti kyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa väliasteena.

— Huonosti, huonosti, — vastasi asemapäällikkö. — Nuorempana kyllä opettelin ja osasin vähän.

— Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. — Me siis lähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.

— Se on päätetty, — hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi kämmenensä pöytään.

— Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita silloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti, ja kysyi:

— Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?

— Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, — hämmentyi nyt Lyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: — Eihän siinä mitään pahaa ole.

Anitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan ratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän aikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria ratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja toiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin kotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin kului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua. Kummako sitten, että hän oli noin laiha.

— Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.

Jälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa kuivalla hihityksellään.

— Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, — tuli lause Osmon suusta, — mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi kohteliaasti: — Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.

Tähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen, hänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana. Hyvästeltäessä hän sanoi Einolle:

— Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?

Einon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin halukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:

— Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää virka-aikansa sen mukaan.

Ja tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa toisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa elämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli mielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.