XV

Kohta sen jälkeen, kun Lyyli tiesi Anitan matkustaneen pois, päätti hän lupauksensa mukaan käydä Osmoa tervehtimässä. Hän valitsi sunnuntaipäivän, jolloin tohtorilla ei ollut vastaanottoa.

Syyssade tihrutti pieniä sumun tapaisia pisaroita. Joku yksinäinen kellastunut lehti lepatti tuulten alastomaksi riipimissä koivuissa. Puiston käytävät olivat märät. Dahliat ja fuksiat oli korjattu pois, ruusupensaat peitetty talveksi havunoksilla. Ei näkynyt ketään Sorjolan huvilan läheisyydessä. Kaikki oli kuin kuollutta.

Samanlaisen vaikutelman sai Lyyli myöskin portaikolle tultuaan. Ei näkynyt ketään. Hetken kuunneltuaan hän kuuli kuitenkin lasten ääniä yläkerrasta. Kun hän soitti ovikelloa, tuli tömistäen portaita alas Sorjolan poika ovea avaamaan, sillä palvelijoilla oli sinä päivänä vapaata. Poika pyysi Lyylin saliin ja juoksi hakemaan isää.

Salissa oli kaikki pantu talviteloille, maalaukset, peilit ja kristallikruunu olivat harsojen peitossa, huonekalut, pöydät ja komea flyygeli verhojensa alla. Kaikki tuntui täälläkin kuin kuolleelta. Elämää puuttui, sielu oli poissa, henki oli lähtenyt.

Oliko Anita sittenkin sen talon sielu? Hänkö sitä piti elossa?

Lyyli ei ollut tohtoria pitkään aikaan nähnyt, kunnollisesti ei kertaakaan pariin kolmeen viikkoon.

Kun Osmo tuli sisään, hämmästyi Lyyli melkein mykäksi. Osmon pää oli käynyt aivan harmaaksi. Niin lyhyessä ajassa! Sehän oli kauheata! Miestä kalvoi siis jokin salainen suru. Ja kun Lyyli mietti asiaa, niin alkoi häntä kauhistuttaa yhä enemmän hänen oma salainen ajatuksensa, että Osmo sittenkin mahtoi olla syypää Einon kuolemaan, että hän ehdoin tahdoin oli viivytellyt saapumasta ajoissa Einoa hoitamaan, tekemään umpisuolen leikkausta. Niinkö hän siis rakasti Anitaa, että teki semmoisen rikoksen saadakseen Einon pois tieltä? Niinkö hän sittenkin kosti vaimolleen tämän kevytmielisyyden? Niinkö vähän hän sääli häntä, Lyyliä, että riisti häneltä hänen rakkaimpansa? Mutta katuiko hän sitä tekoaan nyt, kun oli noin harmaaksi vähässä ajassa käynyt?

Parasta olla saamatta vastausta noin kamaliin kysymyksiin. Mutta Lyyli oli nyt melkein varma, että niin oli asianlaita. Sen vuoksi ei keskustelukaan ottanut sujuakseen Lyylin ja Osmon kesken. Oli kuin syvä, syvä kuilu olisi auennut heidän välilleen. Ihmissydän on kuin onkin kauhea, pohjaton kuilu, jonka syvyyksiin ei kukaan koskaan näe. Se on yhtä tutkimaton kuin Herran tiet.

Osmo ei tuntunut olevan erikoisen ihastunut Lyylin tulon johdosta. Ja Lyylin mielestä hän oli entistään enemmän harvasanainen, jopa hajamielinen siinä määrin, että yhtä mittaa uudisti samat kysymyksensä. Mutta omituisinta oli, että hän kovin innokkaasti tiedusteli Lyylin muuttoa pois paikkakunnalta, aivan kuin hän sitä olisi toivonutkin. Eikä hän Lyyliä pidätellytkään, kun tämä käkesi lähtemään tavallista pikemmin. Lyylistä melkein näytti, että Osmo häntä ikäänkuin pelkäsi. Niin, niin. Einon kuolema varmasti sittenkin painoi lääkärin omaatuntoa raskaana, musertavana taakkana.

Siksipä Lyyli päätti jättää hänet rauhaan. Hänestäkin oli nyt hyvin vaikea istua Osmon seurassa, keskustelemassa miehen kanssa, joka oli aivan kuin murhamies, joka oli riistänyt hänen omalta mieheltään hengen — ainakin välillisesti.

— Sinullahan onkin vain surullisia muistoja täältä, — lausui Osmo Lyyliä hyvästellessään. — Toivotan sinulle siis rauhaisampaa oloa siellä, minne nyt aiot muuttaa.

Ja Lyyli lähti. Kotiin mennessään hän muisti heidän ensimmäisen käyntinsä tohtori Sorjolan luona. Kuinka erilaista olikaan kaikki nyt?! Silloin oli kaikki niin kaunista, ilma lämmin, ihmiset ystävällisiä, Eino elossa, riemu ja rauha omassa rinnassa — nyt kylmä, sateinen syksy, ei päivän pilkettäkään, ei suoraa, vilpitöntä ystävää, ja Eino poissa ainiaaksi, riemu ja rauha rinnasta poissa hänen mukanaan — myöskin ainiaaksi. Ja tämä kaikki oli tapahtunut muutamassa kuukaudessa, yhden kesän kuluessa! Niin lohduttomalta tuntui elämä. Kun Lyyli tuli kotiin, juoksi häntä vastaan pikku Ressu iloisena häntäänsä heilutellen, tepastellen takajaloillaan pyrkien ylös syliin suutelemaan emäntäänsä, ei nuhtelemaan häntä, että hän oli ollut poissa, vaan kiittämään siitä, että oli tullut kotiin. Ressu aivan vingahteli ilosta ja kieppui Lyylin jaloissa.

— Siinä on oikea, uskollinen ystävä, se ei tuota surua sille, joka sitä rakastaa, — ajatteli Lyyli ja otti Ressun syliinsä. Hän suuteli sitä monta kertaa ja sanoi sille:

— Sinä olet nyt minun ainoa iloni ja lohdutukseni. Sinä olet myös minun rakkauteni ainoa esine.