XIII

Tapahtumat eivät kuitenkaan tähän vielä päättyneet. Varsinkin sattui Einon hautajaisissa semmoista, joka loi valoa Anitan ja hänen miehensä sielunelämään. Siinä tilaisuudessa ja sen jälkeen kirkastui Lyylille se, mikä kaihersi hänen sydämessään epäluulona. Mutta lohdutusta se ei hänelle tuonut, sikäli kun asia koski tohtori Sorjolaa. Anitaan nähden tunsi hän sen sijaan eräänlaista tyydytystä.

Oli tullut Einon hautajaispäivä. Ruumis oli tuotu omalle paikkakunnalle, jossa se oli haudattava. Maaseudulla oli hän tahtonut saada viimeisen leposijansa, kuusikossa, missä käki keväällä kukkui ja minne näkyi päilyvä järven pinta.

Olikin silloin kaunis syyspäivä. Taivas oli kirkas, ilma puhdas ja raikas, niinkuin se vain syksyllä tapaa olla tuulosen hiljaa humistessa puitten latvoissa.

Kuntalaisia oli paljon kerääntynyt hautausmaalle, varsinkin olivat seudun säätyläiset tulleet saattamaan asemapäällikköään, jota he kaipasivat, johon olivat ehtineet mieltyä, vaikkakin hän vain niin lyhyen ajan oli ehtinyt heidän keskellään olla.

Ruumissaattue läheni avointa hautaa, jonne vielä miehuuden parhaassa iässä ollut mies oli kätkettävä, syksyn viimeisten kukkien peittämässä arkussaan. Ja tuskin oli sitä silmää, joka olisi pysynyt kuivana hautajaisvirren kaikuessa palokunnan soittokunnan soittamana. Mutta etenkin repi sydämiä vainajan leski arkun perässä, sillä suru oli murtanut kokonaan tuon herttaisen naisen.

Ruumiin siunaus oli tapahtunut, multa kolahtanut kolmesti arkkuun, hauta luotu umpeen, kukat ja seppeleet laskettu. Ystävät, tuttavat kävivät ilmaisemaan surunvalituksensa leskelle lyhyellä kädenpuristuksella.

Silloin tapahtui jotakin, joka veti läsnäolevien huomion puoleensa.

Tohtori Sorjolakin oli vaimonsa kanssa laskenut haudalle heidän yhteisen suuren seppeleensä, joka oli upein kaikista. Mutta ennenkuin he alkoivat poistua, katsahti tohtori melkein kuin pakoittavan käskevin silmin vaimoonsa, johon hän muutenkin oli hellittämättä tuijottanut koko ruumispuheen ajan. Näytti aivan kuin hän olisi hypnotisoinut rouvansa, joka tuskin saattoi hievahtaa paikaltaan. Mutta yht'äkkiä Anita tempautui irti ajatuksistaan ja syöksyi Lyylin eteen, heitti käsivartensa Lyylin kaulaan ja huudahti kaikkien kuullen purskahtaen kovaan itkuun:

— Lyyli, Lyyli, Lyyli!

Ja samassa vaipui hän maahan polvilleen Lyylin eteen ja halaili suonenvedontapaisesti ystävättärensä jalkoja. Näytti siltä kuin hän olisi pyörtynyt.

Tohtori riensi silloin heti vaimonsa luo ja auttoi hänet syrjään, ja sitten tuli hän takaisin, otti Lyylin käden omaansa ja suuteli sitä sanaakaan sanomatta. Palasi sen jälkeen vaimonsa luo ja ajoi hänen kanssaan kotiin.

Hämmästyneinä katselivat ihmiset toisiaan. Mitä tämä merkitsi? Mitä oli oikein tapahtunut noiden kahden ystävättären välillä, jotka niin ahkerasti olivat seurustelleet keskenään? Muut eivät tietäneet eivätkä saaneet koskaan oikein tietää, mitä se merkitsi, sillä nyt oli jälellä enää vain kaksi henkilöä, jotka saattoivat arvata sen teon tarkoituksen. Lyyli oli heistä toinen ja hän selitti sen itselleen näin.

Se oli Anitan tunnustus hänelle, tunnustus, joka samalla oli anteeksipyyntö, julkinen katumus ihmisten edessä, syynsovitus rakkaudesta vainajaan. Mutta tapahtuiko se vapaaehtoisesti vai tohtorin pakoituksesta, se kysymys jäi Lyylille edelleenkin salaisuudeksi.

Yhdentekevä! Se tuotti Lyylille kuitenkin suurta tyydytystä, jopa siinä määrin, että hänen tuli Anitaa sääli. Ja hän oli valmis antamaan Anitalle kaikki anteeksi — vain tämän yhden teon johdosta, jonka vilpittömyyttä Lyyli ei tahtonut epäillä. Olihan sittenkin yksi valon pilkku tuossa niin hämärässä, melkein mustassa luonteessa, ja vain sen tähden ansaitsi hän myötätuntoa. Tuolla julkisella polvistumisellaan hän oli todellakin sovittanut rikoksensa.

Jälellä oli vielä Osmo itse. Kaikesta huolimatta oli hän Lyylille vielä suuri arvoitus tahi, oikeammin, hänen tekonsa oli Lyylille epäselvä, ja näytti siltä, että se semmoiseksi jäisikin. Oliko parasta niin, vai toisiko tulevaisuus siinäkin asiassa lohdutusta hänelle? Kohtaloahan on aina helpompi syyttää kuin heittää lähtemätön tahra viattomaan. Ja näin on ihmisen itsensä helpompi elää. Sillä kuka meistä ensimmäisenä viskaa kivellä toista? Onko yksikään meistä ilman syytä?

Kesti kauan, ennenkuin Lyyli sai enemmän selvyyttä Osmoon nähden. Mutta hän sai tuonnempana vähän kuitenkin.