V
Reading edition
Harva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet toisiansa, — mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli paikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.
Eräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa mustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti Eino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä vastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan ihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää ja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva tahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita, kun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien silmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin, niin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin katosivat tieltä nousevaan pölypilveen.
Anita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli hänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän teki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin mitään muuta.
Kun he olivat saapuneet tuolle "pienelle alppimaisemalle", niin esitti Anita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään, sillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja katsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.
Niinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni. Senjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita kokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen käsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen ja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen poskellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt käsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja Einon oli se sidottava toiseen puuhun.
Kun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä ylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen kupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse avautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen, nojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.
Mutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut jollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän pääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen paikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko kuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä järvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse siinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki siihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta orava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä kuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita riippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui kuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt selälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen savuketta.
Yht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti vaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa läheisyydessä.
— Hyi, kuinka pelästyttivät! — huudahti Anita ja kiepsahti istualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi rinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle paikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua vasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.
— Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? — esitti Eino.
— Emme ihan vielä, — vastasi Anita. — Tahdon kotvasen levähtää. Saanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää käsivarsiani pääni alla?
— Luonnollisesti, — vastasi Eino.
Melkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon polvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.
— Kiitos, — kuiskasi Anita.
— Hyvänen aika, — pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi hävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.
Puhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut heidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen Einoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas puolestaan ajatteli: "Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja tohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan".
Anita huoahti:
— Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän kääreen nilkkani ympäri.
Eino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein riippuessa hänen käsivarressaan.
— Etkö jaksaisi kantaa minua? — sanoi Anita. — Koskee niin astuessani.
— Koetan.
Ja loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa tämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin Anitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin nukkumaisillaan.
Kun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:
— Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt enää ratsastaa kotiin.
Anita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino auttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja tukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:
— Tämä lysti on siis lopussa!
— Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, — myönsi Eino ja hyppäsi ratsunsa selkään.
Paluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut jotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen tyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias Anitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin, että Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino tuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin mieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei hän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä sisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen kanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko, yritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti häntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän rakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino ylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella tuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään salaamatta.
Yhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta, mutta toivoivat hänen pian parantuvan.