ÄÄNIASTEIKKO,

joka, kuten tunnettu, toisissa kaupungeissa vielä on kokonaan rajoittamatta ja jonka ylin raja vielä useimmissa on niin korkealla kuin 25:ssä; ainoastaan muutamissa varsinkin pienemmissä (suomalaisissa) kaupungeissa se on alennettu 10:neen.

[Aivan rajoittamatta on ääniasteikko vielä seuraavissa kaupungeissa: Uusikaupunki, Heinola, Kaskinen ja Kristiinankaupunki. Korkeimpana äänimääränä on Pietarsaaressa 50 ja 25 seuraavissa: Helsinki, Viipuri, Vaasa, Turku, Pori, Naantali, Raahe, Kokkola, Hämeenlinna, Kotka, Rauma, Hamina, Hanko, Tammisaari, Loviisa, Tornio, Uusikaarlepyy, Maarianhamina ja Porvoo. Kemissä oli viime valtiopäivillä 13 ääntä korkeimpana äänimääränä. Äänimäärä on rajoitettu 10:neen seuraavissa: Käkisalmi, Sortavala, Savonlinna, Oulu, Tampere, Jyväskylä, Mikkeli, Kuopio, Iisalmi, Joensuu ja Kajaani. Sitä alemma ei ole vielä missään kaupungissa päästy.]

Tällaisen ääniasteikon räikeät, luonnottomat seuraukset ovat monet. Muutamat harvat suuriääniset ovat tilaisuudessa äänestämään kumoon kaikki muut äänioikeutetut. Muutamat numerot ovat tässä valaisevia. Niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä oli 25, oli v. 1884 8,232 valitsijaa. (Suhteet ovat vieläkin pääasiallisesti samat.) Heistä oli 1,400 eli 17 % yksiäänisiä, mutta näillä 17 %:lla oli ääniluetteloon otetuista äänistä ainoastaan 1,91 %; toisin sanoen, hiukan vähemmän kuin 60 25-äänista valitsijaa saattaa meidän kaupungeissamme äänestää kumoon 1,400 valitsijaa. Yksiääniset ovat tällaisessa vaalijärjestyksessä, niinkuin on sanottu, äänettömiä puukuvioita valtiollisessa ilvenäytelmässä. Eikä ole tätä alinta luokkaa lähinnä olevain luokkain asema sanottavasti parempi. Noin 1/5, tarkemmin 21,83 %, valitsijoista äänestää kaupungeissamme kumoon kaikki muut valitsijat. Niin on esim. maamme pääkaupungissa monien valtiopäivävaalien laita ollut se, että 21—25-ääniset valitsijat ovat saattaneet äänestää kumoon kaikki muut. Tämähän varsin selvästi osottaa, ettei nykyisen vaalioikeuden vallitessa vaaleista käy ilmi valitsijain mieli, vaan heidän — äänilukunsa. Ja vain hiukkasen valoisammat ovat olot niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä on 10. Niissä omistavat 9—10-ääniset yksin 72 prosenttia kaikista äänistä, s.o. he voivat lähes kahteen kertaan äänestää kumoon kaikki 1—8 -ääniset, joita miesluvulta on koko joukko enemmän kuin 9—10 -äänisiä.

Sitenpä onkin aivan tavallista kaupungeissamme se, mikä muualla maailmassa pidettäisiin suurimpana, naurettavimpana luonnottomuutena, että vähemmistöt määräävät vaalit. Niinpä on esim. Viipurissa aivan sääntönä, että vähemmistöt määräävät edustajat porvarissäätyyn, jopa niin pienet vähemmistöt, että valituksi tullutta usein on äänestänyt ainoastaan 160—180 miestä, kun sitä miestä, joka ei kumminkaan ole päässyt edustajaksi, on äänestänyt 340— 360 miestä, — taikka siinä suhteessa. Helsingissä valittiin v. 1890 henkilö, joka sai ääniä 489 äänestäjältä, mutta valtiopäiville ei tullut hänen vastaehdokkaansa, jolla oli 649 valitsijan äänet. Mutta myöskin niissä kaupungeissa, joissa 10 on korkeimpana äänimääränä, olemme nähneet vähemmistön ehdokkaita tulleen valituiksi. Niistä kaupungeista taas, joissa äänimäärä on aivan rajoittamaton, ei tässä kannata puhuakaan, niissä yksi tai kaksi miestä voi muista välittämättä lähettää eduskuntaan »kansan luottamusmiehet».

Vieläkö selvemmin on tarvis osottaa, minkälaisen epäkohdan nykyiset kaupunkiemme ääniasteikko-olot sisältävät? Jokainen käsittää, missä määrin moiset olot ovat omiaan riistämään vähempiäänisiltä äänioikeutetuiltakin kaiken valtiollisen harrastuksen ja tekemään mitättömäksi sen kasvattavan vaikutuksen, mikä vaaleilla muuten kansalaisiin on. Tilastotiedoilla on osotettu se, mikä muutenkin on luonnollista, että näet suuremmat äänimäärät antavat suuremman halun ottaa vaaleihin osaa — ja päinvastoin. Niinpä eivät 1—5-ääniset valitsijat v. 1890 kaupungeissamme ottaneet osaa vaaleihin kuin 27 %:lla koko äänimäärästään (v. 1884 25,8 %:lla), kun sitä vastoin 25-äänisten vastaavat prosenttimäärät nousivat 63:een ja 69:ään. Tämä suhde on vielä viime aikoinakin ollut jotenkin muuttumaton. Pääsyynä tähän on se voimattomuus, johon nykyinen vaalijärjestelmä tuomitsee vähempivaraiset valitsijat.

Ne syyt, joita on esilletuotu ääniasteikon alentamisen ja poistamisen vaatimuksia vastaan, ovat, kuten jo olemassaolevain epäkohtain räikeys osottaa, kestämättömät, ovat »katumattomain estelyjä» ja riippuvat ne, sanokaamme se suoraan, yksinomaan ruotsinmielisten pelosta kadottaa vaikutusvaltansa eduskunnassa. Heidän asiallisin vastaväitteensä on, että jos ääniasteikko kokonaan poistettaisiin, vaikutusvalta valtiollisissa asioissa liian suuressa määrin siirtyisi vähävaraisille ja yhteiskunnan pienimmille, jotka tavallisesti muka seisovat alhaisemmalla sivistyskannalla. Tuo väite on itse asiassa kumottu sen tosiasian kautta, ettei suurempi varallisuus ja veronmaksukyky suinkaan aina tuota suurempaa valtiollista kypsyyttä eikä asianharrastusta eikä millään tavalla edellytä korkeampaa sivistystäkään. Onhan useimmiten 2—3,000 markan tuloilla olevalla pikkuvirkamiehellä, kansakoulunopettajalla, käsityöläisellä tai sanomalehtimiehellä yhtä paljon sivistystä ja enemmän yleisten asiain harrastusta kuin 8—10,000 markan tuloilla olevalla halkokauppiaalla tai asioitsijalla tai voinvälittäjällä. Mutta sitäpaitse on tilastollisesti osotettu, että nykyiset pikkuääniset, 1—5-ääniset, eivät ääniasteikon poistettuakaan kumminkaan saisi kovinkaan ratkaisevaa sananvaltaa vaaleissa, joskin he olisivat yhtä mieslukuisasti kuin varakkaammat tilaisuudessa, ottamaan vaaleihin osan. Ainoastaan noin 1/3 kaikista äänistä nuo vähävaraisimmat omistaisivat. Mutta he eivät kumminkaan, vaikka heillä yhtä suuri äänimäärä olisikin kuin äveriäämmillä, voisi niin tehoisasti kuin nämä ottaa vaaleihin osaa, sillä työmiehet y.m. köyhät ovat usein työpaikkainsa, taloudellisten ahdinkojen y.m. asianhaarain pakosta estetyt vaalitilaisuuteen saapumasta. Vaan vaikkapa niinkin olisi laita, että nuo köyhimmät ja vähimmin sivistyneet saisivat ratkaisevan vallan vaaleissa — joka ei koskaan voi tapahtua, sillä vähemmin sivistyneet seuraavat aina edistyneempäin johtoa — ei siitä ainakaan meidän edustuselämällemme olisi mitään vaaraa, koska — edellyttäen senkin vielä, että talonpoikaissäädynkin edusmiehet tulisivat vähävaraisten määrättäviksi — nelijakoisilla valtiopäivillämme aina kumminkin olisi kaksi ylimys-, varakkuus- ja sivistysluokkia edustavaa, säätyä (pappis- ja aatelissäädyt), jotka täydellisesti kykeneisivät torjumaan ne kenties liian pitkälle menevät kansanvaltaiset pyyteet, joita kolmas ja neljäs sääty muka osoittaisivat. Mutta tuollaisia mahdollisuuksia ei meidän oloissa voi olettaakaan; vaikka sekä ääniasteikko että kaikki senssuskin poistettaisiin, jota viimemainittua ei tahdotakaan poistaa, tulisivat sittenkin kieltämättä kolmas ja neljäs sääty kokoonpantaviksi jotenkin samalla kannalla sivistyksessä ja varallisuudessa olevista miehistä kuin nykyjäänkin, mielipiteiltään vaan ehkä vähän vähemmin rahavaltaisista ja vanhoillisista. Mihinkään pienimpäänkään pelkoon ei siis ääniasteikon poistaminen antaisi aihetta.

Mutta tuo epäilys, että alhaisimmalla sivistyskannalla olevat kumminkin saisivat »liian suuren» vaikutusvallan, on sentään pannut useat parannuksen ystävät ja nykyisen järjestelmän hylkääjät miettimään jotakin muuta pienempää asteikkoa. Monet puolustavat vielä pysähtymistä 10:neen ääneen ainakin vastaiseksi. He ovat kumminkin sangen epäjohdonmukaiset, sillä taistellessaan rahan määräämisvaltaa vastaan puolustavat he itse rahan määräämisvaltaa, vaikka vähän toisessa muodossa. Kuten edellä nähtiin, tulisi siinäkin tapauksessa vaikutusvalta vaaleihin hyvin epätasaisesti jaetuksi, sama vääryys, sama katkeruus jäisi jälelle. Ja yleensä aivan samat seikat voidaan huomauttaa 10:tä ääntä vastaan kuin 25:tä. — Toiset taas ovat haaveksineet varallisuusasteikon sijaan jonkinlaista toista asteikkoa siihen belgialaiseen tapaan, johon jo edellä viittasin, että näet ikä, sivistys, perhe- ja varallisuusolot tuottaisivat jonkun lisä-äänen, joten saataisiin n.s. sivistysasteikko. Mutta jo itse sen syntymämaassa on huomattu, ettei sekään asteikko ole täydellisesti oikeudenmukainen, nuo yllämainitut seikat eivät semmoisinaan anna valtiollista kypsyyttä eikä itsenäisyyttä, yhtä vähän ikä ja perheolot kuin täyteläinen kukkaro tai suoritetut yliopistotutkinnot. Tuollaisen asteikon merkitys olisi sitäpaitse hyvin vähäinen. Ja sivistyneillä on muutenkin aina niin paljo enemmän vaikutusvaltaa kuin oppimattomilla, ettei sitä tarvitakaan.

On siis ainoa johdonmukainen, suora ohjelma, ainoa oikeuden mukainen ratkaisu se, että porvarissäädyn vaaleissakin pyritään