VIIDES KIRJA.

1.

Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke, jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.

"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa. Nuoren Sturmin otan mukaani."

Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin, miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä. Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita; kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia, lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut. "Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne, mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä, parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi. Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin. Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran tilalle yhteisiin harjoituksiin.

Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta, se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin. Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta, oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun; Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella. Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan. Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä metsänvartijan avustamana — jota taikurina pidettiin suuressa arvossa — mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina, iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa kulloinkin satuttiin hautomaan.

Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus, silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta, joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa. Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen. Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä ja tuimaeleisestä metsähiidestä.

Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.

Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset, joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin reunojaan myöten.

Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."

"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.

Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella, hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille; sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."

"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton harmistuneena.

"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."

Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen, jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.

* * * * *

Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi, alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.

Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan mukaan."

"Älkää tehkö sitä, neiti."

"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku mieskin."

"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."

"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken väsyä."

"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."

"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."

Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan. Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä ollenkaan."

"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton. Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti äkäpäissään linnaan.

Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja tiedustella hänen matkojaan.

Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma", hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka oman kylän väkeä."

"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan; kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille, notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.

Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl, metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia". Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään, että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään, juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään. Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä, jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika istuu ja ryyppää ja pitää iloa."

"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"

"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö." Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla, laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota, niin sen me iskemme hengiltä."

Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman tunnin perästä.

Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä olikaan!"

"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen. Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."

"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti. "Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin häntä taskupistoolillani."

* * * * *

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.

"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.

"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.

"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."

"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.

"Ei hullumpaa — mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" — tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen —"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan. Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin. "Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?" huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme, että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle, etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut — meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.

"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen kanssa." — Fink hymyili. — "Minä tunnustan sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan, ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Vanhan isäntämmekö luona?"

"Siellä tai muualla."

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! — Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon — ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä — niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.

"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat, istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän voiman."

"Niin oli ennen", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo. Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin, "sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. — Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken ja reipasta rohkeutta."

* * * * *

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta — kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. — Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."

"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" — hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa — "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja ihmisiä."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä; setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun. Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta, paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut. Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia, mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton", vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne sotaväkeä?"

"Ei vähintäkään", Anton vastasi.

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi, ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin, millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille. Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi. "Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.

"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink taivutella.

"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan, ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään. Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen. Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan asemansa. — Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon. "Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

Anton antoi halutut tiedot.

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink. "Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta; jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. "Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna, ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen, jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"

2.

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.

"Hän on linnassa, armollinen neiti."

"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli — juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo, "tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne. No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi, "mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

"Onko teillä riivinrautaa tai huhmarta?" kysyi Lenore metsän vartijalta.

"Semmoisia kapineita en pidä luonani", vastasi metsähiisi.

"Mutta entä vasara", kysyi Fink, "ja arkki puhdasta paperia?"

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink, "niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan, kun heidät tapaa oman ortensa alla."

"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.

"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä. Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä, ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. — Ja jos miehiin nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa heidät toisistaan."

"Mikä seikka se on?" kysyi metsänvartija.

"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink huolettomasti.

Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.

"Kun te nousitte pystyyn, niin katoaa kaikki hohde pirtistä", huudahti Fink.

"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."

"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."

He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.

Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli, ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä siihen mitään vastausta.

* * * * *

Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä päähän.

"Viisikolmatta laukkahyppyä", huusi Fink.

"Kaksi jalkaa alavuutta", huusi Karl takaapäin.

"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut muistikirjaansa.

"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan, sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan, jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."

"Se on selvää", sanoi Anton.

"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta, missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."

"Minä tiedän sen kohdan hyvin", sanoi Anton.

"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin palsta."

"Sen kaiken myönnän todeksi", sanoi Anton, jonka uteliaisuus oli herännyt.

"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."

"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän keksinnöstä.

"Mitä teillä auranala maata maksaa keskimäärin?" kysyi Fink.

"Kolmekymmentä taaleria."

"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri = 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä, niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."

Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"

"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."

* * * * *

Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä, mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.

"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?" jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi: "Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"

"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."

"Omanvoitonpyynti?" kysyi paroonitar ihmeissään.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti; "molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta. Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne. Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."

Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian rasittaviksi."

"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki ole koskaan itsellemme vaatineet."

"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella. "Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."

"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta. Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä minullekaan vahinkoa?"

"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"

Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla sinun osaksesi, rakas Oskar."

"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."

Lenore vaipui sanatonna tuolilleen.

"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi, hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan hänelle perustamiskustannukset."

"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta jalomielisestä tarjouksesta?"

"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti. "Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen; joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt omaan lukuuni."

"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka", huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.

"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen tulijaa oven takana.

Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä. "Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena: 'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä joka päivä liekitseväliä tulella.'"

"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen, kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös tilipapereistaan.

"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä, jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän tyhjän ja turhan takia."

Palvelija astui sisään ja kutsui Antonin vapaaherran puheille. Kun Anton oli ennättänyt ovelle, huusi Fink hänen peräänsä: "Kuulehan, minä tarjouduin tuonaan vuokraamaan vapaaherralta ne viisisataa auranalaa. Vuokraa puolenkolmatta taaleria auranalalta; niityt luovutettava takaisin viiden vuoden kuluttua parannuskustannusten korvaamista vastaan, maksu käteisellä tai kiinnityksellä. Nyt mene, poikani."

Antonin saapuessa vapaaherran huoneeseen istui paroonitar puolisonsa vieressä ja piteli hänen kättään omiensa välissä; Lenore asteli rauhattomana edestakaisin lattialla. "Oletteko kuullut tarjouksesta, jonka herra von Fink on tehnyt isälleni?" hän kysyi.

"Juuri äsken hän siitä minulle mainitsi", vastasi Anton. Vapaaherra veti suunsa irveen.

"Entä mitä te siitä ajattelette, onko isäni teidän mielestänne suostuttava siihen?"

Anton mietti. "Tilalle tarjous on edullinen", sanoi hän vihdoin väkinäisesti. "Sellainen parannus olisi mitä parhaaksi avuksi koko kartanolle."

"Sitä minä en tahdo tietää", vastasi Lenore kärsimättömästi, "vaan sitä, että tahdotteko te meidän ystävänämme neuvoa suostumaan tuohon tarjoukseen?"

"En", sanoi Anton.

"Tiesinhän minä, että niin sanoisitte", huudahti Lenore ja kävi isänsä tuolin taa.

"Te siis kiellätte; onko lupa kysyä, minkävuoksi?". puuttui vapaaherra puheeseen…

"Nykyinen ajankohta, jolloin kaikki työnteko ja omistusoikeus on vaaranalaista, on minusta sangen vähän sopiva niin laajakantoisten uutisviljelysten toimeenpanemiseen. Sitäpaitsi luulen, että Finkiä ovat hänen tarjouksessaan johtaneet vaikuttimet, jotka kenties ovat hänelle itselleen kunniaksi, mutta jotka tekevät teille, herra parooni, sitä vaikeammaksi suostua hänen suunnitelmiinsa."

"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen molemmille asianomaisille."

"Se minun täytyy myöntää", Anton sanoi.

"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin, niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä. Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä kohtaloniskuja."

"Sekin on totta."

"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.

"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen, että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."

"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli paroonitar edelleen.

"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli valmis panemaan paljon alttiiksi."

"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on tehnyt minulle moisen tarjouksen?"

"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden", vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni, mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."

"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti huoneesta.

Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä, hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa. Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä, niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.

"Mitä aiot tehdä, Oskar?" kysyi paroonitar.

"Isä ei saa suostua!" huudahti Lenore lujasti.

"Entä mikä on sinun ajatuksesi?" kysyi vapaaherra puolisoltaan.

"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi olla kuin täällä."

"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin mielellään haltuunsa."

"Ja maksaa meille eläkettä!" huudahti Lenore.

"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.

"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin sille, mistä hän vaikenee."

"No niin, häntä kuultakoon", päätti vapaaherra keskustelun; "ja nyt hyvää yötä teille molemmille, minä vielä punnitsen asiata."

"Isä tulee suostumaan", sanoi Lenore äidilleen heidän tultuaan tämän makuuhuoneeseen; "hän tulee suostumaan, koska Wohlfart on neuvonut häntä kieltäytymään, ja koska sillä toisella on antaa hänelle rahaa. Äiti, miksi et sinä sanonut hänelle, että me naiset emme voi enää katsella tuota vierasta kasvoihin, jos hän omassa talossamme tarjoo meille almua?"

"Minulla ei enää ole yhtään ylpeyttä, ei yhtään toivoa", valitti äiti hiljaa.

Kun Anton verkalleen palasi huoneeseensa, huusi Fink hänelle hilpeästi vastaan: "Mitä kuuluu, herra prokuristi? Tuleeko minusta vuokramies vai aikooko parooni itse käydä toimeen? Hänellä tuntui ainakin olevan suurta halua siihen. Siinä tapauksessa vaadin itselleni keksijäpalkkion: vapaan asunnon ja ylläpidon itselleni ja hevoselleni, niin kauan kuin täällä sotaa leikitään."

"Hän tulee suostumaan ehdotukseesi", vastasi Anton, "vaikka minä neuvoinkin häntä kieltäytymään."

"Sinäkö?" kysyi Fink ihmeissään. "Niin, se on juuri sinun tapaistasi. Jos hukkuva rotta turvautuu kiinni hakopölkkyyn, niin sinä pidät sille esitelmän siveellisten velvoitusten painostuksesta ja nakkaat sen takaisin veteen."

"Mutta sinäpä et olekaan yhtä viaton kuin hakopölkky", vastasi Anton, nauraen vasten tahtoaan.

"Kuuleppas nyt", jatkoi Fink, "minussa ei liene liiaksi tunteellisuutta, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan pitäisi ystävän tekona sinun puoleltasi, jos käyt ravistamaan minua rangaistussaarnalla. Onko sinusta sitten niin vastenmielistä, jos minä autan sinua kestämään kunnialla läpi nämä hullut ajat?"

"Minä tunnen sinut jo tarpeeksi hyvin, mokoma veitikka, tietääkseni, että ystävyydelläsi minua kohtaan oli suuri osansa tuossa tarjouksessa."

"Todellakin?" sanoi Fink pilkallisesti; "ja kuinka suuri tuo osa oli? Tämä on katala ja matalamielinen aika; menetelköön ihminen vaikka kuinka epäitsekkäästi ja hyveellisesti, niin hänen tekojansa punnitaan ja hänen vaikuttimiaan leikellään, kunnes hyve muuttuu leikkuuveitsen alla jäyhäksi itsekkyydeksi."

Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi. "Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen aihetta."

"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi vuoksi."

"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty — mikä seuraus siitä taas tulee olemaan?"

"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink. "Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa? Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava, Anton? — Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"

"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.

"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.

"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. — Muista sitä vast'edes."

3.

Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää, niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan, Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti; yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista kimmoisempi ja pirteämpi.

Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.

"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä. "Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."

"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut, niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."

"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."

"Eihän liene mahdotonta saada hevosta tänne kuljetetuksi?"

"Jos sen sallitte, niin olen teille hyvin kiitollinen."

Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.

"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään. "Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle Karlin viikon päiviksi?"

"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy, niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita neuvoja."

Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto, että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla, että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku aiheutti kartanolle.

* * * * *

Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä, että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.

"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari", huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia kaivamaan."

Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä voitte käyttää niitäkin täällä."

"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.

"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."

Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?" hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.

"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään, että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."

Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.

"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä päällä."

"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.

Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee. "Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"

Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta toisen kysymykseen.

"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi Anton.

"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös. "Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.

"Karlista minä menen takuuseen", sanoi Anton.

"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan vaihtelevainen kuin pilvi."

"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."

Lenore vaikeni ja jatkoi innokkaasti kaivamista.

Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi muuan renki kaivajille.

Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin, toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink omalla ratsullaan esiin.

"Tervetuloa!" huusi Anton ystävälleen vastaan.

"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina sotaan noin raskain varustuksin?"

"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä. Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."

Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon, sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.

"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi. Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä. Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota, vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."

"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra, "etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."

"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä, mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä. Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."

"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan; "mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."

"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa yhteisenä kokouspaikkanaan."

"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."

"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen. Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva. Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä. Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä norsunluusta.

"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti, "niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva, jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön, vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa, näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät, ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon. Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla, jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella. Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla. Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran ikkunalaudoituksiin."

* * * * *

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta, omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista. Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään, "vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä, paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita, niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.

Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan, antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan. Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja, joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille. Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä, vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen, että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen läheisyydessään. — Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä, ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä, oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä, ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä, mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin, Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

* * * * *

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille, "ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä, ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.

Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas, kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia, tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.

"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink katsellen hevosen elkeitä.

Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis, kuka siellä?" hän huusi nauraen.

"Katsos mokomaa, neitihän se on!" huusi Karl.

"Tunnussana!" komensi Lenore sotaisesti.

Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."

Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi, "ja minä lähden mukaan."

"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla. Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle. Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.

"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä", hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä, riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos, ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään, mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."

"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo tipposen tiessään."

"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka, jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin. Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."

"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle, "minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin ketju teihin."

Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä meidän tiemme erkanevat." — Lenore oli vaiti.

Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä, niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."

"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.

"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."

"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.

"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"

Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin. Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle, linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.

"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme näe kymmentä askelta eteemme."

Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan ette vain saa yskää", nauroi Fink.

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.

Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!" kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle, molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja, yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät kadottaisi suuntaansa.

Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa, mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.

"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja noutakaa minut sitten palatessanne."

"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink. "Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."

Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan, mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin turvaan kastumasta.

"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"

"Vähän kipeää se tekee", sanoi Lenore, "mutta käy kyllä liikuttaminen."

"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne, jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"

"Kyllä saatte", vastasi Lenore.

"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen harmaa tonttu."

"Jättäkää edes vähän kasvoja vapaiksi", pyysi Lenore.

"Kas niin", sanoi Fink, "kohta te alatte tuntea olonne mieluisaksi."

Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"

"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi Fink vastaan.

"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"

"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä. Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina — eipäs, ei minään pisaroina enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia. Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella. Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle, joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä. Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi niinkuin omenaa kuoritaan."