NELJÄS KIRJA.

1.

Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella. Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä, milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä; sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.

Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita menee vanhan vahtimestarini hepoon. — Kun otin isältäni jäähyväiset, sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun joulukuuset sytytetään.' — 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka, miksi ei?' hän kysyi. — 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin', sanoin. — Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' — Nytpä tiedän, herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."

"Miksi ei?" kysyi Anton.

"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää, että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä kannata minua.'"

"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla", Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."

"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä keksitty."

"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi ja minua paleltaa turkissakin."

"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me olemme ajaneet näkemättä kylää missään."

"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä näyttää paremmalta."

Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.

"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.

"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.

"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen. "Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."

Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan matkustajiin.

"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"

"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.

"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"

"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."

"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.

Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. — Ero isännästä ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin; ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin kova metallipala. — Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille. Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät siis odottaneet levolliset päivät.

"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite", selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten." Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu", muistutti Karl.

"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei ole lasia."

"Eipä ole nahkaa parempaa", sanoi Karl, ottaen taskustaan esiin pienen ruskean nahkapikarin. "Ja mitä te juuri sanoitte, se oli ystävällisesti tarkoitettu ja minä kiitän teitä. Mutta virka-arvosta täytyy pitää kiinni jo toistenkin ihmisten takia, ja senvuoksi sallikoon herra valtuutettu minun ensin puristaa kättään ja antakoon sitten kaiken jäädä vanhoilleen. Katsokaappas noita hevosia, herra Anton, totta vie, nehän ahmivat yksin ohdakkeitakin."

Jälleen valjastettiin hevoset vaunujen eteen, jälleen heittelivät ne lyhyitä jalkojaan eteenpäin hiekkaisella tiellä, ja jälleen tehtiin matkaa aution seudun halki. Ensiksi sivuutettiin alaston nummi, sitten vaivainen mäntymetsä, sitten rivi matalia hiekkakumpuja, jotka kohosivat kuin mitkäkin santasärkät niukkakasvuisesta maaperästä, vihdoin kuljettiin pienen puron poikki vievän kehnon sillan yli. "Tuoll' on tila", sanoi ajuri ja viittasi ruoskallaan olkikattoisia hökkeleitä, jotka juuri tulivat hämärästi näkyviin. Anton nousi seisomaan ja etsi katseillaan jotain puistikon tapaista, jonka keskellä päärakennus voisi sijaita. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ja kylästä puuttui paljon muutakin, jota hän oli kotiseudullaan tottunut näkemään köyhimpienkin maalaistalojen ympärillä, hedelmäpuita vajojen takana, aidattua ryytimaata, tuuheaa lehmusta kylätanhualla; yksitoikkoisina ja alastomina seisoivat nuo likaiset savihökkelit vieri vieressä.

"Tuopa on surullisen näköistä", hän huoahti istuutuen jälleen, "paljon pahempaa kuin mitä Rosminissa kerrottiin."

"Kylä näyttää tosiaankin kirotulta", huudahti Karl; "pelloilla ei näy kyntäjiä, eikä nautoja ja lampaita käy sänkeä syömässä. Arvatenkin täällä karja ruokitaan navetassa."

Ajuri sivalsi hevosiaan, ja näiden vauhkosti nelistäessä matkustajat ajoivat kahden savihökkelirivin keskitse kylään ja pysähtyivät kapakan kohdalle. Karl hypähti alas vaunuista, kävi ovelle ja huusi isäntää. Uuninpenkiltä nousi verkalleen pystyyn muuan juutalainen ja saapui ulos. "Onko Rosminin santarmi tullut?" Anton kysyi. Tämä oli mennyt kylälle. "Mistä tilalle pääsee?"

Isäntä, järkevän näköinen vanhanpuoleinen mies, kuvasi tien saksaksi ja puolaksi ja jäi seisomaan ovelle peräti kummissaan kahden vieraan kylään saapumisesta, kuten Karl väitti. Vaunut poikkesivat eräälle syrjätielle, jonka kummallakin reunalla oli paksuja kantoja, entisen, nyttemmin maahan hakatun lehtokujan surullisia jäännöksiä. Epätasaista tietä pitkin, kuralätäköiden ja kivien yli kolisivat vaunut savihökkelirivin ohi, joiden seinissä vielä näkyi irti rapisseen kalkkikerroksen jälkiä. "Vajat ja navetat ovat tyhjinä", huudahti Karl, "sillä katoissa on repeämiä, joista vaikka vaunumme mahtuisivat sisään."

Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle, jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset, neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä; ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.

Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies, kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä takkukarvainen koira muristen vieraille.

"Tekö olette näiden tilusten pehtori?" kysyi Anton.

"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä, liikahtamatta paikaltaan.

"Ja minä olen uuden omistajan valtuutettu."

"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.

Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään. Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna selällään — mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.

"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.

"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista." Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään, että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.

Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja henkiheimolaisia."

Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen; vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä, sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.

Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."

He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita, moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia — niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa. Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet korjata niitä.

"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin. Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen, siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on vain matala talo."

Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni. Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään vihannan vehmauden ympäristöstä.

Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä. Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.

Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki. Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.

"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille", huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle, missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita, talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros, oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita, joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista; joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja, toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita. Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös; ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka ne oli pystyttänyt.

Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja ynnä karkeatekoinen pöytä.

Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle. Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi villejä kirsikkapuita — jotka ovat puolalaisen maanviljelijän ilona ja ylpeytenä — vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita; jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä, kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.

Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!" hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja, joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin, kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle pääomalle."

Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta. "Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki, mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin. Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen. Sukkelasti nyt toimeen!"

Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään. Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään palvelustyttönsä huoneita siistimään.

Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä saksankielellä, "onko pehtori kotona?"

"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.

"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä täällä enää tapaakaan."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'

"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."

Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"

"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon, johon Anton oli ilmestynyt.

"Onko minulla ilo nähdä tilan uusi omistaja edessäni?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi tornia ja kohottaen hattuaan. Anton katseli ällistyneenä vierasta; tämän ääni ja kasvot muistuttivat häntä aivan eräästä valkohansikkaisesta herrasta, joka kapinan aikana oli ollut epämieluisen joutuinen vetämään Antonin kenttäoikeuden eteen. "Olen vapaaherra von Rothsattelin asiainhoitaja", hän vastasi.

Vieras peräännytti ratsunsa, pyörähti ympäri ja vaihtoi muutamia sanoja seuralaistensa kanssa. Sitten huusi eräs vanhanpuoleinen herra, jolla oli kettumaiset kasvot: "Meillä on yksityistä asiaa tilan tähänastiselle pehtorille. Saimme juuri kuulla, että hänet on vangittu, ja pyydämme teitä sanomaan mistä syystä."

"Hän yritti pakoon pyrkimällä päästä luovuttamasta tiluksia minun haltuuni. On syytä epäillä, että hän on hallinnossaan menetellyt epärehellisesti."

"Oletteko ottanut hänen tavaransa takavarikkoon?" kysyi ratsastaja jälleen. "Miksi sitä kysytte?"

"Anteeksi, miehellä oli sattumalta hallussaan minulle kuuluvia asiapapereita, ja niiden joutuessa syrjäisten käsiin voisi sattua ikävyyksiä."

"Hänen tavaransa vietiin kaupunkiin samalla kertaa kuin hän itsekin", vastasi Anton. Jälleen kokoutuivat ratsastajat yhteen ja puhelivat hiljaa keskenään; sitten he nostivat hattujaan ja nelistivät takaisin kylään, jossa pysähtyivät hetkiseksi kapakan eteen ja katosivat viimein näkyvistä metsänreunan taa.

"Mitä niillä oli asiaa, herra Wohlfart?" kysyi Karl. "Nehän tulla tupsahtivat ja hävisivät kuin myrskytuuli!"

"Niin kylläkin", Anton vastasi, "kävi se minunkin ihmeekseni. Jollen erehdy, olen yhden noista herroista jo nähnyt aivan toisenlaisessa ympäristössä. Todennäköisesti tuo herra Bratzky on osannut hankkia itselleen ystäviä väärällä mammonalla."

Ilta peitti linnan ja metsän harmajaan verhoonsa. Rengit palasivat metsästä hevosineen, Karl toi heidät Antonin eteen, piti heille lyhyen puolankielisen puheen ja pestasi heidät uuden isännän palvelukseen. Sitten saapui kapakanisäntä vielä kerran auttamaan, toi vettä ja kantamuksen halkoja ja sanoi Antonille: "Pyydän teidän armoanne olemaan tänä yönä varuillaan; ympäristön talonpojat istuvat paraikaa kapakassani ja neuvottelevat teidän saapumisenne johdosta. Heidän joukossaan on kehnoja ihmisiä, joista voi peljätä että he yöllä pistävät tulen olkivajaanne ja polttavat talousrakennukset poroksi."

"En usko, että sitä kukaan yrittää", sanoi Karl ja viskasi uuden halon pesään. "Parast'aikaa käy navakka tuuli suoraan kylään päin, enkä luule kenenkään olevan niin hullun, että panisi omatkin latonsa vaaraan. Ja me kyllä pidämme huolta, että sama länsituuli puhaltaa niin kauan kuin täällä olemme. Sanokaa se noille miehille. Toitteko mukananne ne pari perunaa?"

Anton pyysi kapakoitsijaa tulemaan huomenissakin, ja sitten jäivät toverukset yksin autioon taloon.

"Älkää antako murhapolton säikähdyttää itseänne, herra Anton", jatkoi Karl äskeistä puhettaan; "humalaisten lurjusten tapa on aina uhkailla sellaisella. — Ja loppujen lopuksi, jos minun sallitaan niin sanoa, ei vahinko niin kovin suuri tulisikaan. — No niin, herra Anton, nyt olemme kahdenkesken, nyt piittaamme niin vähän kuin suinkin koko puolalaisesta komennosta ja rupeamme oikein taloksi tässä linnassa."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ja veti itselleen jakkaran uunin eteen.

Valkea räiskyi viheriässä kaakeliuunissa ja liekkien loimotus koetti kuvailla lattialle tulisen maton ja heittää valo- ja varjojuovia hämärään huoneeseen.

"Lämmin tekee hyvää", sanoi Anton, "mutta etkö sinäkin haista täällä savua?"

"Se on tiettyä", vastasi Karl, joka puukollaan kaiversi perunoihin pyöreät reiät. "Paraat uunit ne juuri enimmän savuttavatkin talven alussa, kunnes jälleen tottuvat urakkaansa. Ja nimenomaan tämä vihreä vaari ei liene nähnyt tulta sisässään kokonaiseen ihmisikään; on siis aivan paikallaan, ettei siinä kohta veto käy. Kuulkaahan, leikatkaappas pieni leipäpala tämän kolon pohjaan; näistä tulee meille kynttilänjalat." Hän otti esiin ison paketin kynttilöitä, leikkasi perunain alapuolet tasaisiksi, sovitti reikiin kynttilät ja sytytti ne. Sitten hän laski evässäiliön pöydälle. "Tämä tuntuu aivan tyhjentymättömältä", hän sanoi, "siinä on meille vielä päivällinenkin huomiseksi."

"Niin onkin", myönsi Anton hyvillä mielin. "Ja minulla on kerrassaan mainio ruokahalu. Ja nyt me käymme neuvottelemaan, kuinka järjestämme taloutemme. Mitä ilman emme tule toimeen, sen noudamme kaupungista; minä laitan heti luettelon. Toisen kynttilän me sammutamme, niitäkin täytyy säästää."

Ilta kului suunnitelmia tehden. Karl keksi, että hän voi ykskaks valmistaa pakkalaatikoista ja laudoista osan tarvittavia huonekaluja. Ja hupaisesti kajahteli toisinaan toverusten nauru autiossa aavetalossa. Vihdoin Anton kehoitti käymään levolle. He laittoivat itselleen lattialle makuusijat olista ja heinistä ja purkivat matkarepuistaan niille patjoja ja peitteitä. Karl kiinnitti irtolukon huoneen oveen, tarkasti ratsupyssynsä latausta, tarttui kynttiläperunaansa ja sanoi kunniaa tehden: "Mihin aikaan herra valtuutettu haluaa huomenna tulla herätetyksi?"

"Sinä kelpo poika", huudahti Anton ja kurotti makuusijaltaan toverille kätensä.

Sitten Karl meni viereiseen huoneeseen, jonka hän oli varannut itselleen. Pian sammuivat kummankin kynttilät, pitkästä aikaa ensimmäiset elonmerkit tuossa autiossa talossa. Uunissa räiskyttelivät kotihaltijat vielä kauan aikaa kyteviä hiiliä, humisivat savutorvissa ja koputtelivat ovia ja akkunoita, ihmeissään outojen miesten taloon asettumisesta. Vihdoin ne kokoutuivat vanhan tornin soppeen kiistelemään keskenään siitä, tulisiko tänä iltana sytytetty liesivalkea jatkuvastikin palamaan ja loistaisiko iloinen loimo joka ilta akkunoista karjahakaan, pelloille ja etäiseen metsään. Ja niiden epäillessä, jaksaisiko uusi elämä talossa pitkittyä, karkoitti savu yölepakot niiden vanhoista tyyssijoista uuninpiipussa, niin että ne unenpöpperössä lensivät tornin harjalle; ja muurinraoissa pudistelivat pöllöt paksuja päitään ja päivittelivät uuden ajan tuloa.

2.

Ken on aina astellut elämän tasaisiksi laitelluilla poluilla, ollut lakien suojaama ja sidottu järjestykseen, hyvään tapaan ja säädylliseen muotoon, mitkä asiat kotoseudulla on peritty tuhatvuotisena, vereen syöpyneenä tottumuksena; ja joka sitten yht'äkkiä paiskataan olemaan ypö yksin vennon vierasten keskessä, missä yksin lakikin puutteellisesti kykenee turvaamaan hänen oikeuksiaan, ja missä hänen täytyy joka päivä ponnistaa yksistään omalla voimallaan saavuttaakseen pelkkää elämisenkin oikeutusta — se mies vasta oikein pystyy tajuamaan niiden pyhäin piirien merkityksen ja siunauksen, jotka jokaisen yksilön ympärille luovat tuhatpäisen lähimmäisjoukon: perheen, toveripiirin, kansanrodun, valtion. Joko hän voittaa tahi häviää kamppaillessaan olemassaolostaan oudossa maassa, joka tapauksessa hän kehittyy toiseksi ihmiseksi. Jos hän on heikko luonne, joutuu hän uhraamaan omintakeisuutensa niiden vierasten valtain saaliiksi, joiden lumopiiriin hän on tullut. Jos hänessä on ainesta oikeaksi mieheksi, niin kehittyy hänestä sellainen. Kaksin verroin rakkaiksi käyvät hänelle kaikki ne edut ja yhteiset hyvät, joiden keskessä hän on kasvanut, ehkäpä myöskin kotona opitut ennakkoluulot; ja monikin asia, joka hänestä ennen oli ollut itsestään selvä niinkuin ilma ja päivänpaiste, käy nyt hänelle elämänsä rakkaimmaksi hyväksi. Vasta vieraalla maalla ollen oppii nauttimaan kotoisen kielimurteen suloudesta, vasta vierasten keskellä tulee tuntemaan, mitä isänmaa ihmiselle merkitsee.

Antonkin tuli käytännössä kokemaan, mitä hänellä oli ja mitä vielä puuttui.

Seuraavana aamuna käytiin tarkastamaan kartanon maita. Siihen kuului paitsi päätilaa kolme ulkokartanoa; vain puolet maaperästä oli kynnetty pelloiksi, vähäinen osa oli niittyä, ja lähes toinen puoli oli metsää ja sen reunoilla paljasta hiekkaa. Linna ja kylä olivat jokseenkin viljellyn aukean keskellä; ulkokartanoista oli kaksi tilan idän- ja lännenpuoleisissa päissä, molemmat piiloutuneina metsän sisään. Kolmannen ulkokartanon, eteläisen, erotti metsä kokonaan päätilasta, se oli toisen puolalaiskylän naapurina, sillä oli oma karjatalous ja sitä oli vanhastaan viljelty eri tilana. Siihen kuului enemmän kuin neljäsosa kartanon koko pinta-alasta, sillä oli viinapolttimo ja oli se jo moniaita vuosia ollut vuokrattuna eräälle viinatehtailijalle, jolle oli ajan mittaan karttunut melkoisesti varallisuutta. Hänen vuokrasopimuksensa oli Ehrenthal pitentänyt edelleen muutamiksi vuosiksi; vuokra oli alhainen ja laskettu enemmän vuokramiehen kuin kartanonomistajan eduksi. Kuitenkin oli vuokrasuhde nykyhetkenä tilalle onneksi, sillä siitä kertyi sille osa sen tuloja. Huonosti hoidettu metsä oli metsänvartijan silmälläpidon alaisena.

Ensimmäinen käynti päätilan mailla oli niin murheellinen kuin suinkin; pelloille ei talviviljaa ollut kylvetty juuri nimeksikään, ja missä näki vähän auranjälkiä saroilla, siellä olivat kylvön tehneet kyläläiset omaksi hyödykseen, sillä ne pitivät isännätöntä tilaa ryöstösaaliina ja katselivat vieraita siirtolaisia nurjasti ja salatulla kiukulla. Monien vuosien mittaan he eivät olleet lainkaan suorittaneet jalka- ja hevospäivätöitään, ja kylänvouti, jonka Anton kutsutti puheilleen, selitti uhmaavasti, etteivät alustalaiset aikoneet sietää vanhojen sortoaikojen palauttamista. Hän oli olevinaan ymmärtämättä saksansanaakaan, niin ettei Karlinkaan kaunopuheisuus ja kielitaito saanut hänestä paljon puristetuksi. Maaperä pelloilla oli, vaikkakin tyyten ruokkoamaton ja rikkaruohojen vallassa, sen sijaan monessa kohdin parempi kuin Anton oli osannut odottaakaan, ja kapakanisäntä ylisti sen rikkaita satoja; ainoastaan metsän reunamilla oli se karua, paikoittain aivan hedelmätöntä.

"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."

Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.

"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan rakennukset ja irtaimiston."

Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmatta lypsävää lehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua. Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu. Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään, kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."

"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa, kuski, nyt viinapolttimolle. — Olen huolellisesti tarkastanut vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista selville."

Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa puuta.

Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus, jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että miesrukalla istuu rahat tiukalla."

Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa, mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella. Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta, niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."

"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä minulle tuo paperi."

"Tässä se on", sanoi Anton ja otti tyynesti asiakirjan taskustaan.

Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan; sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi: "Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa, niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.

Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon, mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita, lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus. Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta, niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."

Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte — enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi. N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi anteeksipyytelyjäkin.

Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle: "Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot. Sitten käyn täällä uudestaan." — Ja kääseistä huusi Karl tökerölle isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. — Kas noin, kyllä te sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! — Kun te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut liiaksi täällä ulkokartanolla."

"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt uuteen ulkokartanoon".

* * * * *

Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta, toisella hevostalli ja vajat.

"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää, "tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."

"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.

Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat jälleen nopeasti.

"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön! Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin", vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä, kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla tavanneet.

"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään, "isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."

"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.

"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme, että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli vakavasti lampurin kanssa — hänkin on kotoisin saksalaiselta seudulta — ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä; ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten — siitä on nyt kaksi viikkoa — ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta. Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia. Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette itsekin näkemään."

"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on varmaankin täällä hyvin yksinäistä."

"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet, mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen, "sitten on meillä vielä kanoja — ja tusinan verran ankkoja, ja jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" — hän vei esiliinan silmilleen — "sitten vielä lehmä ja vasikka."

"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia polveen.

"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä väkeä."

"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista. "Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on mahdollista, niin saatte sen pitää."

"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille. "Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.

Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi kirjansa ja tilinsä.

"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani, huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta enemmän."

"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja karjanrehuksi tarvitsemme."

Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi, rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet, ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä, koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."

Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän asemansa kohdakkoista parantumista.

"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan, vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.

Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka, joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta lausutut sanat.

"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.

"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä, kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja äijävillaa se onkin."

Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään: "Koko katras on tervettä rotua."

"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi

"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla. Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."

"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton; "rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."

"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."

"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi. Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."

"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa, niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua, niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole luottamista."

"Kehen te sitten oikein luotatte tässä maailmassa?" kysyi Anton.

"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin, johon kaikkien tulee luottaa" — hän nyökkäsi päällään korkeutta kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin luo?"

"Niin luulen", Anton vastasi.

"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä? Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis, saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"

"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka kirjanpitäjäksi."

"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai puhua teille sanasen muonani johdosta?"

"Sen te saatte, lampuri, ensi kerralla kun tavataan."

"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra kirjanpitäjää muistamaan minuakin."

Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!" huusi Karl ajurille.

"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen näköisenä.

"Aikovat mennä metsänvartijan puheille", toisti lampurikin kummissaan.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" kysyi Anton kääseistä.

"Eipä muuta kuin" — vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa; "metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."

"Asuuko hän sitten jossain linnoituksessa?" kysyi Anton nauraen.

"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen", vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."

"Hari on oikea metsähiisi", vahvisti lampuri päätään nyykäyttäen.

"Puolalaiset sanovat häntä noidaksi", lisäsi vouti.

"Hän saattaa hävitä ihan silmistä", huudahti lampuri.

"Uskotteko tekin sitä?" kysäsi Karl nauraen.

"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."

"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.

"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton, "muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."

"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä", pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne — minuun hän luottaa hyvästi."

"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne. Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"

* * * * *

Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita, ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä — eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.

Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.

"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on kotona."

"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.

"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään siivillään.

Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te kuljettelette kanssanne?"

"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat täällä."

"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen sukuun olen jo kyllästynyt."

Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne", komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti, mihin voin teidät pakottaakin."

"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa olevasta tähystysreiästä.

"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."

"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"

"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan porttinne."

"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja metsävorona."

"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"

"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no, se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat. Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se teistä äsken haukkui minua?"

"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."

"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä tarkkaavaisesti.

"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle korvalliselleen.

"Husaari?" kysyi vanhus.

"Ruumiinvamman takia julistettu raajarikoksi", Karl vastasi.

Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.

Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen. "Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."

"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko", sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?" hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.

"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne turmioon."

"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi, "kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita, joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat. Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat, sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa, siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni. Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa, on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.

"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne, vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."

Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen ja avasi asuntonsa oven.

Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi. Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon käteen."

Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."

"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä teidät hänen palvelukseensa."

Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti: "Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen sanan."

"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."

Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo, ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa. Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä, mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen linnoituksen.

"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.

"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne, jos tulette yksinänne minun kanssani."

"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille seuralaisilleen.

Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi, "että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.

"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani. Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä nyt olen teille näyttänyt."

Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta, sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis; juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."

Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"

"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."

Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti, mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä uusissa olosuhteissa.

"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa. Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?

"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina. Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi. Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."

* * * * *

Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."

"Miksi ei ole saapunut?" huudahti Anton pystyyn kavahtaen.

"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä. Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä. Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."

Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.

"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja tarttui hattuunsa.

"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin. Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."

"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.

Isäntä loi häneen viekkaan katseen, mutta epäröi vastata.

"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."

"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti. "Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät, kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.

"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi mieheen.

"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart, sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee kaikkein viisaimmin."

Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään auta."

Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.

3.

Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.

Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan, ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla päivätöitä.

Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi, ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt, eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"

"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. — Kuinka monta uunia siis tarvitsemme?"

Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita kuin Rosminin muurari."

"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin väriä."

"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"

"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta, harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."

"Ahaa", sanoi Karl ällistyneenä, "siis jokin määrätty väri."

"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."

"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin, että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää se kellastuneelta pesuvaatteelta."

"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa, löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa = 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin." Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain on maalattu koreaksi."

* * * * *

Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia, se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin ympäristön häikäisevästä valkeudesta.

Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi, kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta linnan tiiliseinille.

Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt. Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään, seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi näihin.

Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän. Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle, vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään; sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin, aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla, että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei isännän silmä seurannut talon toimia.

Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä. Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle, etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan muodostua.

Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan, ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."

Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan, jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.

Sellainen oli Rothsattelin perheen tulo uuteen linnaansa.

"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoi Lenore huomenissa äidilleen.

"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."

"Eikö jo ole aika pyytää häntä puheillemme?" kiirehti Lenore hätäisesti.

"Isällä ei ole vielä halua puhella hänen kanssaan."

"Älä jätä isää yksin Wohlfartin kanssa", pyysi tytär.

"Hirveätä olisi, jos isä kohtelisi häntä epäystävällisesti."

Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin tuskalliseksi."

"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"

"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."

"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore katkerasti.

"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä, niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."

Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan. Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne. Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle mielenrauhankin takaisin."

Anton lupasi olla mitä varovaisin.

"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. — Suvaitkaa vartoa täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."

Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne, te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"

"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla, ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille aivan mahdoton."

"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa. Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka minun käy äiti säälikseni!"

Anton koetti lohdutella häntä.

"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä, teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän jatkoi kiihtyneenä. — "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä. Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset täällä näyttävät."

Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi, ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän asti tehnyt.

Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista, mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken lopettaa esityksensä.

Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti paroonitar häntä rauhoittaa.

Sellainen oli Antonin liittyminen perhepiirin jäseneksi.

Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta; ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan. Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan ja sen irtaimiston kauppahintaa.

* * * * *

Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu, ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.

Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa. Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa, ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen perhe-elämään.

Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn pingotettu ja romaanit mauttomia.

Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän. Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa, se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä, joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti, jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin rinnalla seurakunnan joukossa.

Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia. Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus rajoitettiin vaatimattomaan määrään.

Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:

Kenellä mainett' taistelosta? Se jalon onpi ritarin, Vuos _puna_hurme hiirakosta, Sit' tiukkui satulastakin [Rothsattel = punasatula].

Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.

Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.

Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.

Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.

Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä — Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."

* * * * *

Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."

Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."

Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"

"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti. "Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän ajamme yksissä."

Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa, jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina, että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.

Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia, jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että tätä menoa jatkuisi koko päivän."

"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä. Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä on nahkaa välissä."

"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan yritystään.

"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen hyvin, Wohlfart."

Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta. Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää toistamiseen itseäni häiritä."

Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein, sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna luistaa!"

"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat", aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.

"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."

"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla", virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."

"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani, Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.

"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja niinmuodoin se on ihmeen ihana."

"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut. Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan, Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.

Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä. Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös. Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von, kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa. Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."

"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi: "Veitikka on varmastikin jossain piilossa." — "Todennäköisesti hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.

Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti. "Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi; nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.

Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa. Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.

Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti. Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan, silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli. Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta, joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti. Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän vieraiden kohteliaisiin sanoihin.

Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä, kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään; mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä, nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami. Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla. Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa, jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."

"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.

Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.

Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. — Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.

4.

Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi, jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi "V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut, mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle. Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin monessa suhteessa arkimainen liike.

Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa, joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi. Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky, pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa, olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa, jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies, joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.

Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan, mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni ja pistämään avaimen taskuunsa.