KOLMAS KIRJA. (continued 2)

"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia, irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon jollekin syrjäkadulle.

Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä. Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun rinnalle!"

"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota juutalaisen vilpitön valitus hellytti.

"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest', ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli, että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa. Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki, niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki ison reiän."

Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."

"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen; "villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin kakskymment' tuhatt' taalerii."

"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt pitäisi tehdä teidän suhteenne?"

"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun. Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki tyhjäks'."

"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.

"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."

Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."

"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei mies onnistu kaupoissaan?"

"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne." Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi: "Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." — "En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."

Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill'; jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."

"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles. Lähtekää nyt Herran nimessä!"

Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria, ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.

Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan, rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä Israel.

Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän, heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin tulette?" — Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. — "Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi kaksikymmentä tukaattia." — "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti joutuin kukkaronsa esille.

Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo. "Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."

"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"

Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist', joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? — Jos menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen ei viel' ole ostamist'."

"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?" kysyi luutnantti nauraen.

"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."

Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult' tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."

"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."

"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."

"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy kuukausimääriä."

"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" — Luutnantin viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.

"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan nousevan poskilleen.

"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan…"

"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.

"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni", sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään. Niin että paina nyt hitoille vain!"

Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll' lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen", mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."

"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.

"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan hyvää vauhtia.

"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen akkunasta hevosen perään.

"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi, hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."

"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.

Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän, pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"

Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."

Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään. "Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan", toisti hän painokkaasti.

"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua varotatte."

"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen kiireisesti.

"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on hänen asiansa", Anton vastasi.

"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle. Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne omassa taskussanne. — Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen, eikä mikään voi pelastaa häntä."

"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä. "Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata ämmäin lorua."

"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut, eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"

"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken varovaisuuden.

"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin, ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."

"Onko se mies Ehrenthal?" kysyi Anton.

"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan; "mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."

"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja paroonista."

"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee, haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'. En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä. Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun. Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont' vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss', miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses' alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä. Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan. Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu, ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin, olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost' pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte tehdä miun hyväks'."

Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet keskenänsä."

"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta. "Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. — Suuren avun", toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."

"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasi Anton hajamielisesti. — "No, ehkä teill' on antaa hyville Wienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" — "Ei minulla ole vekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.

"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri. "Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno, jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin miun kaks guldenii?"

"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin, "nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta guldenianne te ette peri minun taskustani."!

"Eikä teill' oo tarvis louisdorei eikä Wienin vekseleit'?" jankutti Tinkeles.

"Ei niitäkään", nauroi Anton.

"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä. Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista, ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän tunnustuksista.

Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään muita myöhemmäksi."

* * * * *

Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön. Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla. Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.

"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän myrkkypulvereitanne."

"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."

"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin. "Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa ollessani."

"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja, karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"

"Toti on kuumesairaalle terveellisintä", sanoi lääkäri.

"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.

"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää leikkaamaan.

"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen. Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.

"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä? Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."

"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra von Bolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.

Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi", hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."

Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti pöydälle.

"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."

"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa. Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."

"Älkää kuunnelko kiusaajaa", huusi eräs luutnanteista nauraen.

"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.

"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän lääkärille.

"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää nautittavaksi."

Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse maksaa sakot."

Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista, tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain arvonimi.]

"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti jälleen korttinsa.

"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta, jotta en hyötyisi liikoja."

Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."

Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan kieltää ansiotilaisuutta."

Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa korvausta jonain toisena iltana."

"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria; sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti tuolillaan lattiaan.

"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen kiihtyneenä.

"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät toisilleen rahoja tai niiden vastineita.

"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."

Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli, mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu; sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen ja Fredrik Suuren ystävä.]

"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen ärtyneesti.

Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten lähdemme."

Pelimerkit viskattiin pöydälle, ja tohtori toimitti laskutyön.

Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon, niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra Wohlfart."

Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi ollut kieltäytyä.

Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia, ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena. "Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi; "tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."

"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat käytettävissäni, eivät ole omiani."

"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton. Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.

Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme siirtämään se minun vastattavakseni."

"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.

Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.

Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa, jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua julkealta."

"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan, sitä en halua kuulla syrjäiseltä."

"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton, hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla, tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen, jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."

Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."

"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia, joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.

"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka eilen näitte luonani."

Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon, jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan, sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."

"Niin kauaksi kuin vain haluatte", vastasi siviilimies.

"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä, että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen omista asioistaan."

"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.

"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse ajatte sen perille saakka." — Anton lopulta suostuikin siihen ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen kohtalokkaaksi.

4.

Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua, loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä, tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta, kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa, että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii. Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia, joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä; sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti. Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.

Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää. Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi, siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä, vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin, ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä, yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.

Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta, ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa, talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa, panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi, jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi. — Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta ympäristölleen ja koko maallekin.

Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta. Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin, muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan. Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa, täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.

Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian" maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä, joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä. Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin, mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta; hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet, siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.

* * * * *

Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta. Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi. Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.

Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään. Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä siitä enää oikeastaan hänelle kuului — kaiken tämän hän oli tehnyt, jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa kokoon ja murskautuu.

Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään. Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta, oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi; käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies, jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi tympeän mielialan tuulahdus.

Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.

Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen, täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."

"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti. Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi. Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.

"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin tuttavuutta."

"Häneltäkö?" Lenore huudahti.

"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."

"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä hän on sinulle kirjoittanut, isä?"

"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.

Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä; silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen. Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon vuoksi.

Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa; mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan; kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.

"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn, "rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."

"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä; "voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin. Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja sinä, rakas Lenore, seuraa minua."

Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.

Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä minulle kirjoittanut."

"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra, vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.

"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin? Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä erinomainen onnettomuus tämä olisi?"

"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt minut."

"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena. "Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.

"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."

"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni, lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun petokseni." — Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä. Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."

Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!" mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa. Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan, loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.

* * * * *

Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän Ehrenthalilta.

"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin kuuntelemaan teidän neuvojanne."

"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä, ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.

"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."

"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne", sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna tulla konttoriinne."

"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."

"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi. Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille sopii."

"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori Itzig?"

"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi, kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?" Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin, hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.

* * * * *

Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin. Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien ihmisten kiirettä.

Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja riensi sivuhuoneeseen.

Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan. Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"

"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen taalerin vekseli?"

"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."

"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo kymmenentuhatta käteisellä."

Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään, ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut, että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen asia?"

"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava, kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."

"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun mahdoton maksaa."

"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."

Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.

"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.

"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään, hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli perikatoon tuomittu mies.

Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti — mutta hänpä ei ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.

Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni, että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja; kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."

Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.

Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut, joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.

Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään. Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin. "Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria, hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.

"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."

Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi mieheksi", hän sanoi.

Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi, sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla, "tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"

"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta", sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada se maksetuksi."

"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään, kun teidän on saatava se maksetuksi."

Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään. "Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.

"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en niinäkään tahdo hillitä itseäni!"

"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."

"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."

Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa kaaressa — maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen. Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa näkee.

Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa minulle nuo rahat."

Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi mahtimiehen arvokkuudella.

"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita sen teille."

Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön, säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen sydäntään:

"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan liikettä."

"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." — Hän otti hopeaisen nauriin taskustaan. — "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan, jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista", hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin. Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon. Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.

"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"

Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."

Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan Ehrenthalille."

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herra, sitä te ette ole tehnyt. Mitään oikeudellista luovutusta ei ole tapahtunut."

"Mutta annoinhan kirjallisen lupaukseni", sanoi vapaaherra.

Veitel kohautti hartioitaan. "Jos olette luvannut luovuttaa Ehrenthalille hypoteekin hänen rahojensa vakuudeksi, niin miksi sen pitää olla juuri tämä? Ja minkävuoksi teidän tarvitsee antaa minkäänlaista hypoteekkia Ehrenthalille? Tänä vuonnahan te peritte takaisin sen pääomanne, jonka olette kiinnittänyt Rosminin kartanoon, silloin voitte maksaa hänelle summan käteisrahalla. Siihen saakka voitte rauhallisesti jättää hypoteekin hänen käsiinsä, eikä yhdenkään ihmisen tarvitse tietää, että olette luovuttanut sen meille. Jos teidän armonne suvaitsee lähteä minun kanssani notaarin luo ja siellä virallisessa muodossa luovuttaa tämän hypoteekin ystävälleni, niin hankin teille vielä tänään kaksituhatta taaleria, ja sinä päivänä, jolloin asiakirja joutuu meidän käsiimme, maksan loput."

Vapaaherra oli pakottautunut, kuuntelemaan tätä esitystä väkinäisesti hymyten. Vihdoin hän sanoi kuivasti: "Mitä te nyt ehdotatte, siihen en voi suostua, ajatelkaa jotain toista keinoa."

"Mitään toista ei ole", vastasi Veitel; "mutta nythän on vasta puolipäivä, minä voin odottaa maksua kello viiteen saakka.". Hän teki jälleen nöyrät kumarruksensa, mutta käännähti kynnyksellä vielä kerran ympäri. "Sallikaa minun sanoa, armollinen herra", virkkoi hän vakavasti, "että teille ei riitä ainoastaan nuo kymmenentuhatta taaleria; lähikuukausina te tarvitsette yhtä paljon tehdastanne varten sekä pelastaaksenne saamisenne tuosta puolalaisesta kartanosta. Jos luovutatte hypoteekin minulle, niin on teillä koko summa käytettävänänne. Ja vielä yhtä asiaa rohkenen pyytää armolliselta herralta: suvaitkaa olla puhumatta mitään Ehrenthalille tästä meidän keskustelustamme; hän on kova mies ja voisi vahingoittaa minua koko elämäni ajan."

"Olkaa huoletta", sanoi vapaaherra ja teki hyvästelevän eleen. Veitel poistui.

Vapaaherra mitteli pitkin askelin huoneensa lattiata. Mitä tuo ylen nöyristelevä mies äsken oli esittänyt, se oli omiaan kuohuttamaan hänen sieluaan. Niin, pelastuksen se kyllä tarjoisi tästä ja seuraavistakin pulista, mutta sittekään hän ei voinut siihen suostua, se oli itsestään selvää! Esityksen tekijä oli naurettavan yksinkertainen mies, mutta häneen ei voinut suuttuakaan, hän ei ymmärtänyt mitään parempaa. Mutta koska vapaaherra oli antanut kunniasanansa Ehrenthalille, niin ei koko asiaa kannattanut edes ajatellakaan.

Ja sittekin — kuinka mitättömältä vaara hänestä näyttikään! Asiakirja jäisi rauhallisesti Ehrenthalin käsiin siihen saakka, kunnes vapaaherra olisi saanut puolalaiseen tilaan kiinnittämänsä rahat takaisin; silloin hän maksaisi Ehrenthalille velkansa käteisellä ja lunastaisi hypoteekin takaisin. Kukaan ihminen ei saisi asiasta mitään tietää, ja pahimmassa tapauksessa hän voisi valmistuttaa Ehrenthalille uuden hypoteekin tilaansa, myöntäisi tälle vahingonkorvaustakin, ja siihen rahamies olisi tyytyväinen. Yhäti hän torjui tuon houkuttelevan ajatuksen luotaan, mutta yhä uudelleen se palasi. Kello löi yksi, se löi kaksi; hän soitti palvelijaa ja käski valjastuttamaan vaunut, kysyen sivumennen, vieläkö äskeinen vieras oli talossa. Kuski ajoi vaunut valtaoven eteen, ja vieras värjötteli yhä portaissa. Vapaaherra laskeutui alas vilkaisematta häneen ja nousi vaunuihinsa. Kun palvelija seisoi lakki kädessä vieressä ja tiedusti, minne kuskin piti ajaa, vasta silloin hänelle muistui mieleen, että hän ei itsekään sitä tiennyt. "Ehrenthalin taloon!" sanoi hän viimein.

Ehrenthalilla oli ollut hyvin rauhaton aamupäivä. Se seikka että syrjäinen oli rohjennut röyhkeästi sekautua hänen oikeuksiinsa, pani hänet epäilemään että jokin vieras, tuntematon rahamahti juonitteli kilvan hänen kanssaan paroonia vastaan. Hän lähetti noutamaan Pinkuksen puheilleen, syyti tälle solvauksia ja koetti kaikin tavoin saada selvää, kenen taskusta Pinkus oli saanut rahat. Mutta Pinkus oli varustautunut mitä parhaimmin tämän varalta; hän pysyi järkähtämättömänä ja kävi lopuksi itsekin törkeäsuiseksi. Sitten Ehrenthal lähetti hakemaan Itzigiä. Tätä ei löytynyt mistään.

Siksipä hän olikin kaikkein nurjimmalla tuulellaan, kun vapaaherra jälleen saapui hänen luokseen. Hän tiesi parhaiten, ettei tuota uutta velkaa olisi lainkaan tarvittu karkoittamaan aatelismiestä vuosien rauhallisesti vieriessä hänen tilaltaan, ja hän solvasi senvuoksi tätä typeräksi houkkioksi, kun hän oli niin tarpeettomasti syössyt itsensä pulaan. Ja hän sanoi hänelle kuivin sanoin, että nyt vihdoinkin oli tullut aika lakkauttaa kaikki rahamaksut moiselle höperölle. Jälleen syntyi kiivas kohtaus, vapaaherra lähti katkeroituneena rahamiehen konttorista ja päätti vielä viimeisen kerran yrittää lainata eräältä vanhalta rykmenttitoveriltaan, jonka tiesi äveriääksi mieheksi.

Kello oli jo yli neljä, kun hän murtunein mielin palasi asuntoonsa. Porraspieleen nojautui laihan-huiskea miehenhahmo, joka kumarsi syvään ohirientävälle aatelismiehelle ja jäi rauhallisesti paikoilleen. Vapaaherran voimat olivat nyt tyyten lopussa. Hän viskautui sohvankulmaan kuten edellisenäkin päivänä ja tuijotti tylsästi eteensä. Muuta pelastusta ei enää ollut, sen hän tiesi hyvin, kuin turvautua tuohon porraspielessä väijyvään veijariin. Tympeän jännityksen vallassa hän jäi odottelemaan mitä tuleman piti. Ristissä käsin, kohottamatta edes päätänsä sohvanselustalta, hän kuuli kellon lyövän neljännestunnit neljästä viiteen saakka. Jälleen iski hänen päässään kuin vasaralla, ja joka isku vei hänet lähemmäksi sitä silmänräpäystä, jolloin hänen kohtalonsa astuisi ovesta sisään. Kello viiden viimeinen lyönti oli kajahtanut, eteisen ovikello kuului helähtävän, vapaaherra nousi sohvasta pystyyn. Itzig avasi oven ja piteli kahta paperia kädessään.

"Minä en voi maksaa", huusi vapaaherra hänelle käheällä äänellä.

Itzig kumarsi uudelleen ja tarjosi hänelle toista paperia. "Tässä olisi luonnos sopimustamme varten."

Vapaaherra tarttui hattuunsa ja sanoi vieraaseen katsahtamatta: "Tulkaa notaarin luokse!"

* * * * *

Oli ilta, kun vapaaherra palasi isäinsä linnaan. Valjut kuun säteet kimaltelivat pikkutornien huipuissa ja rakennuksen parvekkeissa, mustina kumottivat rakennuksen perustaa pystyssä pitelevät tukipylväät, ja mustana kuin piki lepäsi lammen tyyni kalvo. Ja yhtä vailla kaikkea väriä kuin talo ja puisto olivat niiden isännänkin kasvot, kun hän nojautui raskaasti vaununnurkkaan ja puristi huulensa jäykästi yhteen kuin ainakin mies, joka on pitkän kamppailun jälkeen tullut ratkaisevaan päätökseen. Hän katseli välinpitämättömästi vedenkalvoa, talonsa muureja ja katon kylmää kimmellystä; mutta sittekin oli hänelle mieleen, ettei aurinko paistanut ja ettei hänen tarvinnut nähdä isäinsä asuinsijaa kultaisessa päivänvalossa. Hän koetteli ajatella tulevaisuutta, joka nyt näyttihe hänelle entistä turvallisemmalta, hän punnitsi kaikkia etuja, joita hänen täytyi saada tehtaastaan; hänen ajatuksensa kulkivat kauas vastaisuuteen, jolloin hänen poikansa asuisi näillä samoilla sijoilla vakavaraisena, jopa rikkaanakin miehenä, tyyten vailla niitä huolia, jotka olivat vieneet isän tekemisiin kurjien koronkiskurien kanssa ja valkaisseet ennen aikojaan hänen hiuksensa. Hän ajatteli kaikkea mahdollista mieluista, mutta rakkaimmatkin hänen ajatuksistaan jättivät hänet kylmäksi ja välinpitämättömäksi, ja hänen oli pakko koettaa väkisin pitää niistä kiinni.

Hän laskeutui vaunuista ja tarttui paksuun rahalaukkuunsa, ennenkuin ojensi kätensä puolisolleen ja tervehti Lenorea päännyökkäyksellä, jonka piti tyynnyttää tyttären hätäinen katse. Hän puheli naisille sydämellisesti, onnistuipa hänen laskea leikkiäkin levottoman päivän monien juoksujen johdosta; mutta koko ajan hän tunsi, että hänen ja hänen rakkaittensa väliin oli tullut jotakin selittämätöntä; nämäkin olivat käyneet hänelle vieraiksi. Kun he nojautuivat häneen ja pitelivät hänen kättänsä, niin värähteli tuo käsi torjuvasti aivan kuin tempautuakseen irti. Ja kun hänen vaimonsa katseli häntä lemmekkäästi, niin oli tuossa katseessa, josta hän ennen aina oli hakenut apua ja lohdutusta suurimmassakin hädässä ollessaan, nyt jotakin hänen mielestään outoa, jota hän ei voinut kestää, vaan loi omat silmänsä alas. Hän lähti tehtaaseen, missä väki vielä odotteli isännän tuloa, ja näki pääoven päällä kirjavista lyhdyistä sommitellut nimikirjaimensa, joiden yläpuolella helotti hänen sukunsa seitsensakarainen kruunu; ja hänen täytyi luoda katseensa muuanne, sillä lyhtyjen loistekin viilsi hänen sydäntään.

Hänen ympärillään kävi ilon humu, työläiset kohottivat hänen kunniakseen eläköönhuutoja kerta toisensa jälkeen, kyläkapelli soitteli jälleen hilpeitä tanssisäveliä. Se soitti myöskin saman marssin, jonka raikuessa hän muinen oli rykmenttinsä kera usein marssinut vanhan kenraalin ohi, joka oli isällisesti rakastanut silloista nuorta upseeria. Hän muisteli vanhan soturin arpisia kasvoja ja entisiä asetovereitaan, muisteli myöskin muuatta kunniaoikeutta, jossa hänen rykmenttinsä upseerit olivat kerran tuominneet erään miespoloisen, joka oli rikkonut kevytmielisesti antamansa kunniasanan.

Hän lähti makuuhuoneeseensa, ja hänelle teki hyvää, kun ympärillä kaikki kävi pimeäksi ja hänen ei tarvinnut enää nähdä mitään, ei linnaansa eikä tehdastaan, ei vaimonsa tutkivaa eikä tyttärensä tuskallista katsetta. Ja jälleen hän vuoteessa lojuessaan kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen, ja joka lyönnillä hänen oli pakko ajatella: "Onpa rykmentissämme nyt toinenkin mies, joka harmaapäisenä on tehnyt saman rikkomuksen, mikä silloin sai heikkoluontoisen nuorukaisen ampumaan luodin päähänsä. Tässä se mies makaa eikä voi nukkua, koska on rikkonut kunniasanansa."

5.

Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä, nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.

"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä osan itsellemme."

Veli nauroi: "Älkää vain hemmoitelko häntä piloille."

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."

Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt, niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä, jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen veljensä hyväksi.

"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.

"Mikä sinun on?" kysyi Sabine ylös silmäten.

"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot. Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain tupakkasuojiin!"

"Anna niiden riippua rauhassa", sanoi Sabine hymyillen.

"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat — tämähän on ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut tyynynpäälliset!"

"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön! En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. — No, voihan hänelle sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi sopinutkaan tehdä."

* * * * *

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein; vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa, johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin, jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä, niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset, mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä: "On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Mutta neiti!" huudahti Anton säikähtyen ja tempasi kätensä irti.

"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä, joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti turvautua.

Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi, sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä, loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli. Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää, voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.

Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä päännyökkäksellä.

"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla. Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota. Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."

Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" — "Tervetullut kotia!" huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä: "Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa, kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet. Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman kotosijaa, johon sydän viettyy."

Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen. Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata miestä saisi sijaisekseni konttorissa."

Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään, kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä. Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen. Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.

Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta, joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain, että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton hämmästyksekseen lukea seuraavaa:

"Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle. Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa, maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin. Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.

Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta, jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja keltakuumetta. — Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla. Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.

Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle tietymätöntä.

En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi, sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista, vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen, jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi koko yön.

* * * * *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa, jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään, ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa, nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat pakottivat hänet visusti vaikenemaan.

6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi", lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti; kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä, mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti; "ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon", hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus. Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti: "Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän. En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista, mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan. Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi. Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin. "Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Neiti Lenore sanoikin oikein", myönsi Anton, vaivoin salaten mielenkuohunsa.

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää, minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas, ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan. "Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. — Wohlfart, onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä", aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä, mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli, oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui hänen edessään… Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään. "Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin", huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui huoneesta.

* * * * *

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen. "Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin oikeuden kuulustelussa.

"Ja mitä sitten tulee paroonista ja hänen perheestään?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan, ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani. Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen? Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä: tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi. Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki, mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä miehenä poikaansa vastapäätä.