ENSIMMÄINEN KIRJA. (continued 2)

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja, isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta. Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla, tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi, mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan, että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa, mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti; "talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Saanko kysyä kuinka pony jaksaa?" kysyi Anton kunnioittavasti.

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti. "Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Minä palvelen T. O. Schröterin kauppaliikkeessä", vastasi Anton kumartaen.

"Siis kauppias; ja mitä te myyskentelette?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Entä oletteko joutunut hyvien ihmisten luo, jotka pitävät teistä huolta?"

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?" jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän liikkeellä ja kävellä ahkerasti. — Minulle on ollut hyvin mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani, että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi: "Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin, siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

"Tyttöopistossahan sitä kaikkea saa oppia", vastasi Lenore uhitellen.

* * * * *

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan, kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas. Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla, johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi. Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen, alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia, eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat, ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä, vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria, jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi, mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan, jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan! Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin. Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti. "Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi, vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa. Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle. Entäpä jos tuo petturi oli sama mies — Ehrenthal ei tosin ollut maininnut mitään nimiä — mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt maksun avustaan? — — — nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko talosta — minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä. Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin. Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen. Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita, ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän pieni — liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi. Entä sitten Ehrenthal itse — mitä hän sille voi, jos myyjä oli käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. — Siihen tapaan puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja ah — kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja, joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma, jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni, joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin; "mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin, kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo parooni, hyvä hän on!"

7.

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle, merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin ylös sen lehdiltä — esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin, että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö, kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö, arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha, arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu, kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija, joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä, päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa, mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli, ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla. Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum, tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin. Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen, mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti. Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista, hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix, maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka. Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua, ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä, missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit, tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Missä Wohlfart on?" huusi herra Schröter etukonttorin ovelta eteiseen.

"Ullakolla", vastasi herra Pix kylmäverisesti.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. — Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa, ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti; "mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä. Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Siellä ylhäällä on sopivan kuivaa sikareille", sanoi herra Pix johtajalle.

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra Pixiltä vähän aristellen.

"Se on mahdotonta", vastasi herra Pix hyvin jyrkästi.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi johtaja tädiltä.

"Puolikin riittäisi, luulisin", kiirehti herra Pix huomauttamaan.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua — irvisteli peräti kapinallisesti, kuten täti jälkeenpäin väitti — ja antoi, molempien vallananastajain käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa, toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia. Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan — jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta, josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon, olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota. Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli, jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä, suurin ja väkevin — mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin. Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema, jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa, hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja, irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi, ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä "meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka, mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä. Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat paraimmilta, maistahan niitä."

"Ne maistuvatkin aika hyviltä, isä", huudahti Karl maiskutellen suutaan.

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt, kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot, kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon. Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Minkälainen se on miehiään?" kysyi isä.

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Siitä on terä poikki", sanoi Karl nyreästi.

"Kuka sellaisen veitsen on ostanut?" kysyi Sturm ankarasti.

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan kauppias."

"Isäni oli virkamies, mutta hän on jo kuollut", Anton vastasi.

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Hänkin on kuollut", sanoi Anton.

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos, hänellä ei ole enää äitiä."

"Eikä isääkään", vastasi Karl samaan sävyyn.

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan, "kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko", sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle. Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven, joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa. Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette, pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en suorita."

"Typerä nulikka", murahti Fink ja kirjoitti edelleen.

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan. Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta, itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse. Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi, huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle. Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta. Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento. Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa, johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään. Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt — hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin. Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon, kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla, myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli, että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän, mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat. "Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme — ei se käy päinsä, se on aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! — Hitoille koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen. "Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen", huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä, Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin, että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista", kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan." Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön, mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan hänen puolellaan. — Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille, mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla. Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä, hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille, kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita, tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta — sanalla sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon, joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin, ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa." Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan, kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa, että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista. Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin, mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa 24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki luulisi tapahtuvan. — Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan minä, että hän se oli", hän huoahti. — "Mutta niin ei saa jatkua. Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan, se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin. "Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa huomisaamuna ne alas. — Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans? Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin kesken?" — Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan päivällä! — Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy, sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin! Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan niitä hyllyille.

* * * * *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen, ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä. Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi, "täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni, että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään; "voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja — suokaa anteeksi käyttämäni sana — joka on minua hyvin paljon kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän; mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna, "mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" — hän näpsäytti sormiaan — "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen te voitte tyytyä." — Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa, nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin." Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään. Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse, ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä anteeksi jotain suurta vääryyttä.

* * * * *

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui, kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville liikeapulaisille — ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni — että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari, "peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa; herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin, tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso, kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää", sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä, joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä. "Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin. Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno. Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin, ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä ihminen kulloinkin kasvaa — melkein missä oloissa hyvänsä voi kehittyä kelpo mieheksi. — Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla. Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille. Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia, meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni; ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua — mitäpä muuta voin pyytääkään? — Mutta kaikki liha on ruohoa, ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa, ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi. Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten rupean todenteolla maanmieheksi."

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki, kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä, joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia. Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille, että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan, vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.

8.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona. Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä, maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa, jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei. Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle; periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti suvaitsee;" hän osasi — tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia halliten — antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa. Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen; hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja — mikä tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän uskaliaisuuden merkki — hän osasi saada muutamalla harjanvedolla niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi, liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain; lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat — joita hän usein sai kuulla — eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa; hänen periaatteenaan — jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain tilaisuutta sattui — olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa, kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi, ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta, viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä. Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia, ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen. Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä, arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla palttinasuojuksella — toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla, jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin yönhämärissä kuin päivännäöllä. — Kirkas sisäinen valo puhkesi paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti, missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa, jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan. Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon — se oli aikoinaan ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla — koska sitä tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa yli — arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä. Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen, ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi pöydälle kolikon, — Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan groshenin rahaksi — jonka rillinokka herra välinpitämättömästi työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas — mikä teidän nimenne olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra. "Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria; viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon, maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti, "niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin hyviä saappaita" — vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään — "ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra, äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella, että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää", hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua kirjoituksenopettajana."

"Mikäs te sitten olette?" tiedusteli Itzig jo vähin loukkautuneena.

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti, luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen — Veitelin tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain, ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään, kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään, että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel; "kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian? Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi. Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin ihminen, minkä tähän asti olen tavannut in praxi. Joko sinä olet sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti, niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä; mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen: "Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti, Veitel!" — Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan, valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle — ja hänen täytyi haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli; kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä. Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista, joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät — tavallisista velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven, astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli, ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Tuuli ulisi ja myrsky mylvi — nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

* * * * *

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä, asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä, henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa — maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan, milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä "hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja, joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa. Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein, että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle, älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle, sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen, oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi, sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin" tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen, huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin todellakin — sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja tuntien jonkinlaista surumielistä iloa — jalointa tunnetta, mitä tuo kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut — hän avasi nuorukaiselle henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan — jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä käytettäväkseen — omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle, että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa, koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla. Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja, joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta, jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat. Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi; hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia, kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani, jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme. Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin, teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan, vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia. Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne pöydän alipäähän, rakas Itzig."

9.

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan, missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän sitten muni maailmaan."

"Kovin pieni se on", sanoi Anton pahojen aavistusten valtaamana.

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle, joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa, "meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa. Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen, levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme siunaaman perästä veteen."