TOINEN KIRJA.

1.

Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin "Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan sinusta mittaa uuteen pukuun."

"Eihän minulla ole rahaa", vastasi Anton nauraen.

"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon kuin tahdot".

"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.

"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti; "on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."

Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi esiytyessäni suuressa seurapiirissä."

"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä ihmisellä voi olla. — Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"

"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton vähän hämillään.

"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."

Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi; mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva seurakin on samojen piirien jäseniä."

"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta, kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."

"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen halveksimisen alaiseksi."

"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään, milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista? En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."

"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."

"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa — sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on? Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."

"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."

"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi; "sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."

Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen, juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa, jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä kokeneemman ystävän ehdotukseen.

Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon Antoniin.

* * * * *

Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä. Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa. Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.

"Katsos pirua — Fink!"

"Hyvää päivää, herrat!"

"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi herra von Tönnchen.

"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku asiassa."

"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"

"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."

Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan, jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin, vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos olisin perinyt teidän pyssynne."

"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä, "niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."

"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes, voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."

"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen joutuvan hyviin käsiin."

"Se on kallisarvoinen lahja", mutisi luutnantti tuntien tunnonvaivoja.

"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."

"Onko tuo luovuttamanne maatila suurikin?" tiedusteli herra von Tönnchen.

"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."

"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi luutnantti hänen toiselta sivultaan.

"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."

Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien oivallisuudesta.

* * * * *

Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään paljonvaativaisten pariin.

Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat" ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen sivulle. — Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet. Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia 1830-luvulla ei tunnettukaan.]

Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä, joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.

Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva: "Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja hankkinut teille ainakin kolme herraa."

"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi uskottua perheenystävää.

"Ensiksikin luutnantti von Zernitz", sanoi Fink.

"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz on perin miellyttävä seuramies."

"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään. Toinen on herra von Tönnchen."

"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"

"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."

"Entä kolmas?" tiedusti rouva.

"Kolmas", sanoi Fink, "on eräs herra Wohlfart."

"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."

"Mutta, rakas Fink!" huudahti vallasrouva nuhtelevasti.

Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän ei edes itsekään tiedä vielä mitään."

"No mutta älkäähän, herra von Fink!" huudahti talonrouva perin uteliaana.

Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi edelleenkin pysyä häneltä salassa. — Tunsitteko te aikoinanne suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.

"En — mitä hänestä?" sanoi armollinen rouva ylen uteliaana.

"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."

Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä armeijaosastossa?"

Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.

"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" — laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää — "sen antakaa pysyä meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen arvohenkilö.

"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo herra tuttavillemme?"

"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."

Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle sellaista hupia."

Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään. Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi, että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille; päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen, mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.

* * * * *

Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin — poloinen uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta, ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden ihmisten edessä!" — heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin, kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan. Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen lumoihinsa.

Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään, olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti — tahi tuon kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi — ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa, että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin tanssiharjoituksiimme."

Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa, jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule paheksumaan läsnäoloani."

Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."

Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti, niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta lemmenjumalalta."

Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni; tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista suloa, joka on kerrassaan hurmaava."

* * * * *

Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan. Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua. "Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"

Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren juhlallisesti valaistuun taloon.

Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.

"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen. "Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunut maailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia. Syntyypä tästä kaunis keitos."

"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?" virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun. Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja sekään ei vielä ole pahinta."

"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää", tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan, se on varma!"

"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."

"Ja ranskaakin hänen täytyy siellä solkata", jatkoi Specht häiriytymättä.

"Ja miksi ei ryssääkin?" tokasi Pix.

Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.

* * * * *

"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan saattamana eräästä kokouksesta.

"Se on taaskin hänen ystävänsä Finkin vehkeitä", huomautti talonisäntä.

Sabine loi silmänsä sylissään olevaan käsityöhön.

"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan. Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."

"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja; "saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."

"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan…" huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck…"

Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa kuinka paljon tahtoo."

"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."

"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi. "Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."

* * * * *

"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa. Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti. Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten kanssa."

"Sinäkin kai tahtoisit mielelläsi mennä tanssimaan?" kysyi isä.

"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten tuollaisissa tansseissa eletään."

"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin vyötäröiltä."

"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun harjattavakseni", sanoi Karl.

"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä odottaa monet vuodet."

"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl. "Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset valjaat!"

"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti kävi minullekin."

"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo"; huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä, ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."

Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. — Kerran oli porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu. Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski silmäni äitiisi — ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"

"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni. 'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. — 'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan, niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. — 'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä, ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."

"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi, "ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan. Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas, Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon, jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' — 'Ka, miksikä en?' hän kysyi. 'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.' — 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas. Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."

"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."

"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi. Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan tullaksesi."

"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl, "sitä herra Schröter ei voi suvaita."

* * * * *

Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin, ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden. Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin. Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", — ja vei vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.

Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa — joka haukkoi henkeään — erään iältään epämääräisen, pitkän ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas, tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi, puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"

"Kuten suvaitsette, armollinen kreivitär", sopersi sankarimme.

"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.

"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.

"Olen syntynyt ja kasvanut tässä maakunnassa."

"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta. "Ja missä sitten?"

"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn. Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.

"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink, joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee. Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi. Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua; suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten vajavaisuuksille." — Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on karkoittanut saaliin.

Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi: "Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."

Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin. Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta kuinka te olette tänne joutunut?"

Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään neitosen, joka vuosikausia oli — itse siitä mitään tietämättä — hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi, täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista, ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.

Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun; kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia eläneet yksissä.

"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin minun mieleeni. — Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille. Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun luokseni, minä esitän teidät äidilleni."

Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.

Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta. Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille neitosillekin.

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole", vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat, herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi — Lara, tara tai bruttopaino, se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt. Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa, jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen, "sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni, teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan, kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat, meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti", murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri, jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa. Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella keinuvan punaisen ruusun — mistään muusta hänellä ei ollut tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista, menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään, maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore, kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta. Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen, tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti, jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia — viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena. Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi. Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa. Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin. Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä, pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja sen kärjessä tupsu — ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua, sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan, että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin rauhalliseen yliskamariin.

2.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti. Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla, niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä, saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, — mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa — että hän todella olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan, hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa, kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean" puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie, talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia, puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi toisistaan, — minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia, jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme, Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo. Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin ehdottomasti, sillä hän kohteli — kuten ruskeat väittivät — vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin kävi hänen — kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi — miltei mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa, uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan. Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti selittämättömäksi arvoitukseksi. — Theone oli vähällä pyörtyä; tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin, ehkäpä — hirveätä ajatellakin — vihreitten käsiin. Kaikilla kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä — Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen; Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] — mutta kenpä voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää? Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi, rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen. Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja häikäilemätön on E… B…." He joutuivat — auta armias taivas! — Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

Vihreävarpu ja pähkinäpihti istuit yhdessä ryyppäämässä; Kärkevyyttänsä varpunen kiitti sekä vihreitä höyheniänsä; pähkinäpihti se syvään huokas: ontto mä oon, että julmaa vallan, mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään herralle…"

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart, Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin kansiin sidotun kirjan, noin ison vain… Meidän on kovin tärkeätä saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään, sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään, tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä, joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten, että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt. Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää sitä hallussanne."

"Minä voisin pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?" Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään, joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton, käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään, pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan. Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku (tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista, majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne", huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

— "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau…

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen. "Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!" huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle, "ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä, tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon, riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti; "sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista; pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään. "Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja. Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka! Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä liikuttavalta kuin ansaitultakin. — Ankarin arvostelu langetetaan minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva. Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri, tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. — Anton puristeli käsiään nyrkkiin pöydän alla. — "Kas tässä! Surkea taivaan sallima, Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui. Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa, että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. — Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta. Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon? Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla, eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen, kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään"; sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti, sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut. Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta. Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton. "Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. — Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

* * * * *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti, että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla, mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut, ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt! Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa, vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille, etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte. Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies — edes tekään — jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille, koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka, jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti, voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen, tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta, vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah! onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan, povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset, nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä rikki heitä kietovan lumouksen. — Koko illan Fink pysytteli kaukana kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo", sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen: "Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla. Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi, ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen, niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. — Ah, neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä. Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.

3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea. Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi joutui Antoninkin sielu…

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen. Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn — jonka hän hyvin tunsi — ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä, joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton, joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa, vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan, jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin; kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään, niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?" Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa. Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin — kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta, olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin. Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan kysynyt — Antonin mielestä sangen ivallisesti — oliko hänellä portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.

* * * * *

Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia, vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin mittelemään huoneen lattiaa.

"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.

Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.

"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.

"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä mitään, ei edes ystävän mainetta."

Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."

"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon, että olisit oikeassa."

Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin, noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi. Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä: "Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla. Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt niiden vaimentamiseksi."

Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."

"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias ankarasti.

"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.

"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua; mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa, johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."

Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.

Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen lehtolapsi."

"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty, että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart. Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."

"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään mitään."

"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."

Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", — tällöin kauppias hymyili melkein huomaamattomasti — "on minulle itsellenikin selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko tästälähin menettelemään oikein."

"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin huolestuttavat teitä."

"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan, etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun käyttäytymiseni."

"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja kutsutti Finkin paikalle.

Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"

"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.

Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"

"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te olette hänet johdattanut."

"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."

"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan. Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."

"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan, etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."

"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.

"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on", huudahti Anton.

"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."

Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet. Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut koko juonen alkuun."

"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa ompelukseensa. — "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott, niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen ajattelemattomuuteen."

"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä suoriutuvat."

* * * * *

Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa, puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.

Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään: "Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.

Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin, jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko suutuksissasi minuun?"

"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti. "Kuule mitä sanon — miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä pilaa minusta ja muista ihmisistä."

"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.

"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."

"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."

"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."

"Mitä sitten aiot tehdä?"

"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on tehtävä. Lähtekäämme nyt."

"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi; "mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää noiden ihmisten edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."

"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."

Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää, mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin. Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään, tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä esitän teidät hänelle. — Mutta mikä teillä on mielessä? — Tehän näytätte niin juhlalliselta!"

"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän kanssanne enkä muitakaan."

"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.

"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa, saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion kohta jälleen poistua."

"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.

"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."

"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.

Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti, "isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain joutavaa hölynpölyä." — Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. — "Ja nyt, kun olette kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä tanssitunneilla, niinkö?"

"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä petturinakin."

Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No, lähtekää sitten, herrani!"

Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.

"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.

Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."

"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja kääntyi poispäin.

Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä; vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä, joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran. Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken, muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen hiljaisuus.

"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan, että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut, minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."

Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin. Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus; kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään syliinsä.

Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.

Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.

Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella, kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä, liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"