← Table of contents
Vanha kauppiaskoti

NELJÄS KIRJA. (continued 2)

O. A. (Otto Aleksanteri) Joutsen translation

"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin, kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan korpin kaltaiselta.

"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti, sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."

Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on minulle liiketunteinani?"

"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi —", hän jatkoi rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit tahansa, kyllin hyvät!"

"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."

"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa", hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri? Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä millä maksaisi viinilasin?"

"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata teidänmoiselle miehelle penniäkään."

"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja ne heti paikalla."

"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan mitään kunnollisesti."

"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi, joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille; enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."

Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi: "Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne. Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."

Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta", sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.

Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen: "Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se miehen- vai vaimonpuoli?"

"Raha-asioista vain on kysymys", vastasi Veitel olkiaan kohauttaen.

"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!" Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.

"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel väkinäisesti hymyillen.

"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."

Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel, sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja odotti vierastaan.

Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen rahanlainaajan verta.

"Herra Itzigkö?" kysyi upseeri mahtavasti.

"Se on nimeni", vastasi Veitel ja nousi veltosti pystyyn.

Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama, josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo häntä samaan verkkoon.

"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."

"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa, yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"

"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri vastahakoisesti.

"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa näitä kahta velkakirjaa vastaan?"

"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan, vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."

Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan lykkäystä."

Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En myönnä teille rahtuakaan luottoa."

"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."

"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin", vastasi Veitel tylysti.

"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos taivutte odottamaan."

"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."

"Minä hankin isäni tunnustajaksi velkasummalle."

"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin teille itsellenne."

Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole lain mukaan siihen velvoitettu."

"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna tai ylihuomenna?"

"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä vieraalleen.

"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen…" hän pidätti viime sanan sanomatta.

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette maksa."

Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.

Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua", hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan. Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä enää kannattelemaan. — Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta. Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."

Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni. Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."

Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä, hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa, rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti vastustajansa Ehrenthalin taloon.

Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen, sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla, oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista ja iäistä kehtoa.

Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä, joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti: "Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."

Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on minulle?"

"Tahtoisin puhua kanssanne eräästä suuresta liikeasiasta", jatkoi Itzig.

"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"

"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig kumartuen vanhuksen puoleen.

Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää matkoihinne, mies!"

Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen tulisi pysyä."

"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. — Mutta kuinka voin pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena, jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta. Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät nähdessäni."

"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt, niin kuunnelkaa mitä minä sanon."

"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat hänelle koirat. — En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."

Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan, samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."

"Ja hän on syönyt joka sunnuntai minun talossani", murisi vanhus.

"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."

"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."

"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal kävi uudelleen lapseksi."

Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen lumivalkealle tukalleen.

"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa, ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan teitä kuten vävypojan sopii."

Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"

"Sen voin laskea eteenne minä hetkenä hyvänsä", huudahti Veitel.

"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti. "Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle, ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili itsekseen.

Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki oven perästään.

Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski hänet sisään.

* * * * *

Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta. Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan. Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies." Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne. Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.

Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä, ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.

"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"

"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu herra Wohlfartin kanssa."

"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti, "käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"

"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin tyytyväinen hänen toimiinsa."

"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena", ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla mahdollinen edes kapalolapsellekaan.

"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti; "tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"

Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä "Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."

"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.

"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme isän."

Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin, kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette? Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja, siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa ehkä? Rahat ovat valmiina."

"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus", sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan, "onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia, kuten ihmiset sanovat."

"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan millaista korkoa te vain haluatte."

"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä, joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne, jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis maksakaa pois."

"Te tahdotte siis osoittaa minulle sen hyvyyden, että lainaatte rahat?"

"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni on teidän voutinne."

Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta, herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.

"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä. Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko, että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?" hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon. "Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori parooni?"

Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan: "Tässä on upseerikirjani."

"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä", jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."

"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta tosiaan hänen omaa käsialaansa."

"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa, niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. — Kas niin, nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa, punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten Eugenille. "Siin' on tuhannen."

Eugen koetti turhaan kannattaa kaikkia yhdellä kertaa kädessään.

"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen vuoteen alle.

Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.

"Ensin velkakirja", muistutti Eugen.

"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa. Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman kynän herra Schröterin konttorista."

Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."

* * * * *

Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje, "tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen tulemaan."

Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa. Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle, peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.

"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle, mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."

"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"

"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä tekemään. — Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja minun vuokseni."

"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."

Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta, että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."

Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin isäsi."

Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän", hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan, jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra Wohlfartillemme."

Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen hameensa taskuun.

Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.

"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.

"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.

"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."

"Ehkäpä se oli vain sattumalta jonkin ohimenevän pahatuulisuuden puuskaa."

"Ei, jotain enempää täytyy olla pohjalla, ja minä tahdon tietää sen."

"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla siitä vain häneltä itseltään."

"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää ja te tiedätte siitä."

"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."

"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään väärin."

"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne sen mukaan kuin itse ymmärrän."

"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan, kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin hänelle sisällistä tuskaa."

"Niin kyllä, sen vaikutuksen hän tekee", huudahti Anton surullisesti.

"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton, ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi — itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. — Sairas isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava äitinikin sulkevat itsensä minulta — Wohlfart, minä olen niin yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.

"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin väkevästi."

"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."

"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä oli teille pelkkää leikkiä."

"Oppiminen on ainakin minulle ollut työlästä", väitti Lenore.

"Minusta te olitte vaarassa kehittyä hiukan liian hurjaksi ja ylimieliseksi."

"Pelkäänpä sitä itsekin", Lenore huudahti.

"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo tapahtunut muutos."

"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo niin vallan pahastikaan ollut."

"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti. "Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."

"Sitäkö hän siis kirjoitti?" huudahti Anton mieli keventyneenä.

Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä, hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."

"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena — "älkää puhuko enää."

"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään, ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen teille, Wohlfart."

"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen, mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan vainioilla."

"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore, "ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla, niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti nuorta miestä vilpittömästi silmiin.

"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina, tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."

"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."

Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo koettaa pitää salassa.

5.

Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin, kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita, toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan. Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä, silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.

Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa, maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa, jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa. Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin, kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele. Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille; ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä. Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan, heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi, oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään, jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta, joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.

Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen, mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.

Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö, jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella äänellä kysyi herra Schröteriä.

"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?" Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä. Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"

"Haluan puhutella liikkeen johtajaa", vastasi nainen,

"Minä edustan täällä häntä", vastasi Pix Napoleonin sävyyn.

Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin häntä rangaistavaksi."

Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi — yhä edelleen Napoleonina — kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran nimen?"

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on isokokoinen ja kiharatukkainen."

"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä, se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä takaan."

"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä…" alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.

"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen, tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."

Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle mahdikkaalle herralle.

"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne, suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle syntisäkille."

"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.

"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää; enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."

"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin, joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.

Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta vihreästä väristä.

"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka teitä täällä paraiten miellyttävät."

"Mahdotontahan minun on vastaanottaa, herra…" vastusti rouva ryhdikkäästi.

"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse huolen siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa kuin oli tullut.

Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista. "Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti. "Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti peräti paheksuvasti.

Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."

"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia — meidän kesken sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."

Specht väänteli käsiään.

"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."

"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te ette tiedä, mitä minä tunnen."

"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti, "mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle, niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.

Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä "esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.

Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."

"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."

"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään vaivaa."

"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähti Specht julmistuneena.

"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te ette saa jäädä pois."

"Se vielä puuttui!" parahti poloinen Specht.

"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend', jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."

Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava; ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi, ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta, eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille vävypojaksi.

* * * * *

Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä. Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut", hän sanoi.

Sabinelta putosi lankakerä lattialle. "Kadonnut? Amerikassako?"

"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."

Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta", hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä kuin hänellä on. — Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi. Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan korvaa häntä."

"Ei", sanoi Sabinekin huolestuneena.

"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen, etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen. — Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi, jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon täyttymistä."

Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.

"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.

"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä tuota miestä."

"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä ääreen.

Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.

Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti, hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat. Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän — hiljaisia, aavemaisia askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä tippuvat kyyneleet.

Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi, yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.

Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi, yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän elämän sekä sinulta että minulta."

Sabine tarttui avainkoriin ja riensi veljensä huoneeseen.

Sillä välin täti oli päättänyt lähteä tervehtimään herra Baumannia.

Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava; Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti. Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille, ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen häiriöön — johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti — ei siihen mieheen pystynyt mikään! —, ja Sabine oli kääntänyt puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi Sabinenkin mielentilaa.

Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.

"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa hänestä mitään."

"Hänellä on paljon tekemistä", sanoi vaitelias Baumann.

"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."

"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.

"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista, sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa. Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä! — Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne kaikkea tehdä."

"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."

"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te toki tahdo erota täältä?"

"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt; mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike tarvitsee häntä kipeästi."

"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. — Eihän tosin meillä nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn; "ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."

"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät; mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."

"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni ihmisystävällinen tarinanpito.

"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja pahoja vuosia."

"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä oli jo tarpeeksi asti."

"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen siellä olla hyvin puutteellinen."

"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti kiihtyneenä.

"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti; alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja, joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme, mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa kahtakaan sataa taaleria."

"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; — se poloinen Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."

"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."

"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt, herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin puolelta.

"Ei se minusta siltä näytä", virkkoi Baumann arvelevaisesti.

"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet. Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on sen laskenut toisten hyväksi."

"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."

Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen, jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki etukonttorin läpi.

* * * * *

Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä lyijykynällä ison sahan purtavaksi.

"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan! Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt. Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä teidän turvissanne."

Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan. "Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne, minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. — Hurraa, kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön, jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan. Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan, joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."

Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.

Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.

6.

Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät. Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä, sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia, joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä. Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen tiettäväksi.

Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla, aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen, avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita, koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä, mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan, kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen, takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies. Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa, ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli, todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion olojen ja tapojen kanssa. —

Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää, jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään, että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla. Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa, entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.

Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen, että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.

"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"

"Pyssyjä", vastasi renki päätään pudistellen.

Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana, ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas kaurankuormitus toimitetaan?"

"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille. Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen sitten omiin vaunuihimme."

Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin, ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan — kovaääninen kiljaus kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen. Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan. Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle. Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi, hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.

Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä, kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.

Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän päivänsä, huomenna on meidän!"

Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia, kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.

"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart, nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa ja itki ääneen kuin pieni lapsi.

Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa; hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!" Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat häpäisevät vaakunakilpeämme!"

Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."

"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa, ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun kanssani, Kunaun seppä!"

Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.

Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä; puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa, tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista häpeätä?"

"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään, "tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan…"

"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja pudisteli tuimasti pikkuista miestä.

"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka monella miehellä on aseet."

"Lasken viisikymmentä viitakemiestä", Anton vastasi nopeasti.

"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"

"Tusinan verran oven edessä ja ehkä sama, määrä sisällä talossa."

"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."

"Voitteko hankkia meille kiväärejä?" kysyi Anton.

"Vain muutaman kappaleen", vastasi lukkoseppä päätään pudistellen.

"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista, niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."

"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen lystin".

"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."

Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä vastaan.

"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä rintamaan meitä vastaan."

"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt eteenpäin, ulos kaupungista!"

Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan; Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden päivä."

Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan. Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla, työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen sulloutuneen joukon menemään rauhassa.

Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"

Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät, hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja, kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.

"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen häväistyksen."

* * * * *

Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista, ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään, ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle. Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja lähiympäristöään.

Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen, kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi kuumat kyyneleet poskille.

Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä neidille: "Tuohan oli laukaus!"

Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."

"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.

"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.

Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan: "Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut, mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.

"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa, missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.

Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta. "Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään", kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan mukana ampumassa."

"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.

"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni", huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla, että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle. Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli Rosminiin päin."

Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin. Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään, näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin, joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.

"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi lohdullista vastausta.

Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan asiaan. Hän ei ajattele itseään."

"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.

Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa, tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto, hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.

"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.

Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa, sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran saaneen surmansa.

Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä.

"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.

Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin, mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui, "paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"

Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne", huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai kuolleena!"

"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.

Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."

Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä karkua ratsastamaan Rosminiin päin.

Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä. Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja; koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.

* * * * *

Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin. Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin. Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita porvarikaartilaisia.

Anton riensi kohta häntä vastaan ja huusi: "Mitä kuuluu?"

"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti, niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja riistää heiltä aseet."

"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."

"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne käytte etupuolelta."

"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita ja toistakymmentä kivääriä vastaan."

"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."

Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi, "sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.

"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle. Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."

Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä, tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"

Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa olevat säntäsivät akkunoille ja oville.

"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa, ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen. Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.

Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä, urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" — ja molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.

Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"

Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt, niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani, ammutaan teistä joka sorkka maahan."

"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.

"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus. "Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.

"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi ihmissyöjäksi.

Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää, ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle. Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia. Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin. Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi, torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"

Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."

Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat, heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!

Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.

Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset jäähyväiset.

"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."

"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat saman hänen jälkeensä.

Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä, joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa, toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti. "Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin olemme heidän armoillaan."

"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat. Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista, jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä, ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."

Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin parvi riensi kotiaan.

Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"

"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!" kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"

"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti Karl kerta toisensa jälkeen.

Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio. "Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.

"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."

"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore, "niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin mukaansa portaita ylös.

Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä te tuotte tullessanne?"

"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä. Maa on ilmi kapinassa."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings