TOINEN KIRJA. (continued 3)

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa — varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan, hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili, mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa, ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan, tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy, koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan. Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat, kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä, neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana. Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku neitonen toverilleen. — "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti jokin luutnantti. — "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?" murahti joku julkimus. — "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä", varoitti häntä jokin konttoristi. — Kun Anton sitten katsahti ylös, näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää. Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys, Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä; hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi: "Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille." Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen, ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä, ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Me pyydämme, että esitätte meidät linnuillenne", huudahti Anton.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa", pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä? Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden. Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta, aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä: "Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on suurin koko joukosta", Anton huomautti.

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu kellutinkin pikku vatsallaan."

"Höyhen se on", kuiskutti herra Specht.

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella, samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

Herroja nauratti.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!" huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi, jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Kuinka viehättävää!" Anton huudahti.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla. Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut, oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea, mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla. Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi. Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa, jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja, kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan, vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon, mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä, kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan, jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa. Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä. Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta, mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin Antoniin.

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme, työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella, että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen, niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

— Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun on lähdettävä sinne.' — 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' — 'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi. Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen: "Väärin se olisi ollutkin."

"— Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan Napoleonin näköiseksi. — "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink, "sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' — 'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi Fink.

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan. — Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Koskapa en tahtonut yksinkään juoda, sinä narri!" ärähti Fink.

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi. Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa, jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin ystävästään."

"Koskapa se minua huvittaa."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän. Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."

Sabine nyökkäsi hänelle ja sanoi sydämellisesti: "En."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, — jossa tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa — että hän eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja. Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen, vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun, rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin, niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta, jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi. Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet, niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla. Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. — Ja lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne, joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold, minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. — Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. — "Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin. Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä, aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä vastaan. — Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä, poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat sovinnosta. —

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Kuka tämän kirjeen toi?" Sabine kysyi.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä, jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten pettämään teidät."

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta; se oli Rosalielta.

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä sydämellään.

8.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan — kadonnut se vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti, ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen — oli sen todella uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää; ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes, tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän, että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata. Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin, kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun, oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä, astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä. Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.

"Kaksi taaleria."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä, tuoss' on."

Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme — minä se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

Veitel yritti sittekin puhua.

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään, "rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin, niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön. Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon: hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni. Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa. Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen. Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta, että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen — ah, niitähän oli enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! — taalerin omistajana hän oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa. Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa. Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä, jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin, kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!" istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla, hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon, ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas, sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin uupuneena kovalle vuoteelleen — hän, uuden-uutukainen Rothsattelien kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle vaaka tuli kallistumaan.

* * * * *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi. Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla; ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti: "Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun tämä käy vaativaksi. — Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko, ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää. Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun, vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään. Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa, yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!" huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar, irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!" Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." — Vapaaherran komea hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa, kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin, että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska, että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi. Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin. Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista täällä ulkona."

* * * * *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan. Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia, neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään. Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti, mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi. Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle — kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen, jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. — Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua. Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen. "Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar, voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan; siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa." Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi. Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi, sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan. Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi, myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin pidättäminen.

* * * * *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen. Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat, mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa. Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan, kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta, jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus. Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi, näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän — mutta silloin tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus, alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; — vielä silmänräpäys, ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa, että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. —

Raunioitunut talo, sortunut suku! — Kun se aika tuli, jolloin vieras mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä — ainoastaan hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea, tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen, joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden latvoissa terävä ääni — se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan, ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä, hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään, hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja. Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta tänään olen tehnyt päätökseni."

9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen. Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista. Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon, kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras, naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin, että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja. kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen. "Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle, poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani, esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? — Bernhard ojentautui suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta, jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen. Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren kotioloissaan, pitsihilkka päässään… kaikki niin hienoa, niin säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle, semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista, mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" — Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis. Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. — "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa. Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa, ja esitteli: "Poikani Bernhard — tämä on armollinen neiti." Bernhard kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista. Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena. Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla, oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa, hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia, katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin. Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin, täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

* * * * *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut, Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta, jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä. Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti, "vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? — Ja hänkö on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore. "Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa. Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä, mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa; hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa. Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään, ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen. Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. — He oppivat kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?" kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion. Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla", virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. — Koska olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta. "Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte itsellenne hilkan…"

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin, niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja." Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta, että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä, tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi; vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään", valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu. Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat, emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö, horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin. "Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!" Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa. Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!" huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen, yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten, kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle, mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin. Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa muuttaa päältään. — Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin, maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä palelee. — Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet — isä kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.

10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset] rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin päästä. — Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille, hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi: "Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana, jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti. "Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo. Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter. "Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme", sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori, ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä, että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton, minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani. Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän, että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut, pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta. Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti", Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia…"

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä rahoilla?"

"Ketä sinä sitten ajattelet? Ethän vain aio kosia tämän talon tätiä?"

"En, kallis aarteeni, vaan tämän talon neitiä."

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut, ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua, että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Rakastatko sitten todellakin neiti Sabinea?" Anton kysyi.

"Taaskin poroporvarillinen kysymys", vastasi Fink.

"Mutta olkoon menneeksi, minä rakastan häntä!"

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

"Puhu kuitenkin ensin johtajan kanssa", huusi Anton kiirehtijän jälkeen.

"Ensin neidin itsensä kanssa", sanoi Fink ja juoksi portaita alas.

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät, sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla, että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas — oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys, mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä, taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

* * * * *

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi: "Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä, että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä", hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Menkää", pyysi Sabine rukoilevasti, yhäti yhtä liikkumattomana.

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi. "Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se olisi onnettomuudekseni."

"Minkä vuoksi?" kysyi Fink vilpittömän epätoivon sävyllä.

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi. Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten joukossa. — Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin, ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin. Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine, vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne. Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa, kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä katsellaan. —

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Fink oli puheillani", huudahti Sabine kohottaen päätänsä.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Hän kosi minua", sanoi Sabine.

Kauppias peräytyi peljästyneenä askeleen. "Entä sinä, siskoni?"

"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."

"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."

"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."

"Sabine, sinä uhrauduit siis minun hyväkseni!" huudahti veli peljästyen.

"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus säilyy vaatimattoman elämämme yllä."

* * * * *

Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."

Päätään pudistellen Anton kantoi laatikon pöytään ja kysyi:

"No, mitä kuuluu?"

"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", — hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan — "jollei hän ole paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."

Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän. Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o. itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. — "Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin, pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni, välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä, ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen uuteen maailmaan.