KUUDES KIRJA. (continued 2)

"Neuvotteko te siis minua", kysyi Anton, "kaiken sen jälkeen mitä tiedätte tuosta Hippuksesta, kääntymään hänen puoleensa ja koettamaan ehkä sovinnollisesti saada takaisin kadonneet asiakirjat?"

Virkamies kohautti hartioitaan vastatessaan: "Omalta kannaltani en voi tuollaista neuvoa antaa, ja pelkään myöskin ettei sellaisesta askeleesta ole mitään hyötyä. Sillä jos epäluulonalainen mies on anastanut paperit jonkun toisen käytettäväksi, niin ne eivät enää ole hänen hallussaan. Ja tuskinpa ainakaan toistaiseksi voi otaksua, että hän kävisi kavaltamaan rikostoveriansakaan."

"Onko teidän siis aivan mahdoton nykyisissä olosuhteissa antaa minulle apuanne paperien takaisinhankkimisessa?" kysyi Anton allapäin.

"Koska ensimmäisenä edellytyksenä minun toimeenryhtymiselleni täytyy olla, että varkaudesta on tehty virallinen ilmoitus ja siinä lueteltu mahdollisimman tarkoin varastettujen esineiden laatu ja tunnusmerkit, niin en vielä tätänykyä voi antaa teille etsiskelyissänne mitään suoranaista apua. Mutta kun te olette valinnut vainoomisenne esineeksi juuri tuon Hippus herran, jota kohtaan minulla on persoonallista mielenkiintoa, niin tahdon tehdä kaiken minkä voin. Minä toimitan vielä tänään kotitarkastuksen hänen luonaan. Sanon teille jo ennakolta, ettemme tule sieltä löytämään yhtään mitään. Edelleen olen valmis uudistamaan saman tempun muutaman päivän päästä, vaikkakin maineeni taitavana nuuskijana sen kautta joutunee naurunalaiseksi kunnon Hippuksen silmissä. Sillä temppu pelottaa varkaita pintapuolisilla kotitarkastuksilla tehoaa tosin vast'alkajiin, mutta tuollaiseen vanhaan veijariin se ei enää vaikuta muuta, kuin että hän mahdollisesti rupeaa halveksimaan minua ja menetelmiäni. Ja aivan varmaa on, ettemme toisessakaan tarkastuksessa keksi mitään."

"Mitä hyötyä tuollaisesta toimenpiteestä sitten voisi olla minulle?" kysyi Anton masentuneena.

"Paljon enemmän kuin luulettekaan. Koska te olette jo käynyt neuvottelemaan asioitsija Itzigin kanssa, niin juttu voi meidän asiaanryhtymisemme johdosta käydä teille helpommaksi. Sillä kotitarkastuksesta on yleensä se seuraus, että asianomainen hätäytyy. Ja vaikkakaan en osaa varmasti arvailla, miltä kannalta Hippus itse tulee sellaisen koetuksen ottamaan, niin uskonpa kuitenkin hänen rupeavan tuntemaan asemansa jossain määrin tukalaksi. Siitä voi olla hyötyä teidän ponnistuksillenne. Pidänpä hyvää huolta siitä, että ensimmäinen kotitarkastus toimitetaan mahdollisimman taitamattomasti ja suurella melulla. Onneksi on hänellä jälleen vakituinen asunto, jossa hän on saanut jonkun aikaa olla meiltä rauhassa, joten hän tuntee olonsa turvalliseksi. Myöskin olen kuullut hänen paljon vanhentuneen ja käyneen kivuloiseksi, jotka seikat voivat olla teille eduksi pyydystäessänne miestä paulaanne."

Siihen tietoon ja lupaukseen sai Anton tyytyä.

4.

Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin, täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan. Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten holvien — oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen tuhovirta.

Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään. Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita, sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa, kerran, kahdesti, kolmasti.

Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta. Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin, mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.

"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"

"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin tiesi keitä hakijat olivat.

"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa minut."

"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat ovat kintereillänne?"

"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia. Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä, koeta toimittaa minut näkymättömiin!"

"Näkymättömiin?" toisti Veitel synkästi. "Ja minne sitten?"

"Minne poliisi ei vain pääse perässäni; rajan yli, Amerikkaan!"

"Entäpä jollen tahdo auttaa", murahti Itzig äreästi ja mietiskellen uutterasti itsekseen.

"Kyllä saat tahtoa, mörökölli! Oletko sinä vielä semmoinen tölliskö ettet tiedä, mitä minä tulen tekemään, jollet auta minua tästä kiikistä, sen tuhattäytinen? Kyllä ne rikosoikeudessa ottavat tarkkaan korvaan kaiken, mitä minä sinusta tiedän."

"Ettehän toki ole niin kehno, että menette kavaltamaan vanhan ystävän", sanoi Itzig sävyyn, jota hän turhaan koetti saada tunteelliseksi. "Katselkaahan nyt vähän tyynemmin asiaintilaa; mitäpä vaaraa siinä nyt muuten onkaan, vaikka ne teidät pidättäisivätkin? Kuka kykenee todistamaan mitään teitä vastaan? Niiden on pakko laskea teidät jälleen vapaaksi. Tunnenhan minäkin lain yhtä hyvin kuin joku noista lakituvan herroista."

"Soo!" karjasi vanha mies myrkyllisesti; "vai sinä arvelet että minun pitäisi ryömiä vankityrmään sinun takiasi, mokomankin narrin ja ilvehtijän takia? Että minun pitäisi istua vedellä ja leivällä, sill'aikaa kuin sinä täällä lapat maaruusi hanhipaistia ja nauraa hohotat aasimaiselle Hippus ukolle? Ei siitä tule mitään, munsyöri; minä tahdon pimitä täältä, ja siihen asti kunnes pääsen pimiämään, saat piilotella minua."

"Mutta ettehän voi tännekään jäädä", vastasi Veitel nyreästi. "Täällä ei ole varmuutta teille eikä minullekaan; Jakob tuolla eteisessä antaa teidät ilmi, ja talonväki piankin keksii että lymyilette täällä minun luonani."

"Sinun huolesi on, minne saat minut kätketyksi", ärähti vanhus; "mutta sen vaadin sinulta, että autat minut selville vesille tästä kiipelistä taikka…"

"Tukitkaa suunne", huusi Itzig, "ja kuulkaa mitä sanon. Vaikka minä antaisinkin teille rahaa ja pitäisin huolta, että pääsette junalla Hampuriin ja sieltä merelle, niin se ei käy kädenkäänteessä enkä minä voi siihen mieskohtaisesti sekautua. Teidät pitää saattaa yötä myöten jollekin parin peninkulman päässä olevalle pikku asemalle: myötyrihevosta en uskalla teille hankkia, koska sen kautta pakonne tulisi kohta ihmisten tietoon, ja tuommoinen kurja raukka kuin te olette ei jaksaisi sitä matkaa jalankaan tehdä. Minun on koetettava saada teidät tielle jollain toisella keinolla, mutta sellainen on minun ensin saatava tietooni. Siksi aikaa minun täytyy saada teidät johonkin toiseen kätköön, jossa poliisi ei keksi minua kun teitä sinne seuraan, sillä pelkään että ne haeskelevat teitä minun lähetty viitani. Jollette nyt saavu kotianne, niin ne tulevat etsimään teitä minun luotani, ehkä jo tänä yönä. Minä lähden katselemaan, mitä tietä teidät saisin matkaan, ynnä paikan, jonne teidät siksi aikaa voi piilottaa. Sillävälin pysytelkää täällä perähuoneessa, kunnes palaan takaisin."

Hän avasi perähuoneen oven, ja herra Hippus livahti siitä kuin säikähtynyt yölepakko. Veitel tahtoi teljetä oven ulkopuolelta, mutta tuo vanha rähjys likisti ruumiinsa väliin ja parkui täyttä kurkkua: "En tahdo olla täällä pimeässä kuin nakkiin käynyt rotta, toimita valoa tänne. Valoa minä tahdon, kuuletkos, sinä saatana!" hän karjui.

"Mutta alhaalta pihalta näkee, että kamarissa on valoa; siten joudumme ilmi."

"Mutta minä en tahdo istua pimeässä!" vaikeroi vanhus.

Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.

Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa. Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä. Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa. Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä, usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt, jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.

Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille. Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä; sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen, kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä, haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.

* * * * *

Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa. Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.

"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"

Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on; minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" — Äijä koetti viheltää säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti kasvojaan.

"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti. "Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut, huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika." Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.

Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt, kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini, kaiken onnen hän on vienyt minulta — alimmaiseen helvettiin hänen pitää joutua kärvennettäväksi!"

Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun. Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta; hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt se lopultakin tappaa minut!"

"Sitä en tee, te juopunut narri, jos pysytte siivolla. Mikä piru teidät sai tällä tapaa mellastamaan minun huoneessani?"

"Se tappaa minut", ähki vanha herra, "kun löysin peilini hänen huoneestaan."

"Oletteko te ihan pyörällä?" huusi Veitel ja pudisteli äijän rähjää kiivaasti; "tulkaa nyt viimeinkin tolkuillenne. Tänne te ette saa jäädä, teidän täytyy paikalla lähteä pois; minä olen jo löytänyt teille hyvän piilopaikan."

"En minä lähde sinun mukaasi", penäsi vanhus, "sinä otat kuitenkin minut hengiltä."

Veitel päästi kauhean kirouksen, painoi Hippuksen hatturisan tämän päähän, tarttui häntä niskaan ja huusi: "Nyt teidän täytyy lähteä tai olette hukassa. Poliisi tulee hakemaan teitä täältä ja saa teidät kynsiinsä, jos vielä vikuroitte vastaan. Paikalla matkaan, tahi täytyy minun nujertaa niskanne!"

Humalaisen äijän vastustusvoima oli murtunut, hän hoiperteli seisaalleen, Veitel tarttui häntä kainaloon ja laahasi vastaanpanematonta miestä mukanaan. Hän kuljetti tätä portaita alas pihalle ja tähysteli hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan heitä huomaisi. Mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kylmä ilma palautti vähän tietoisuutta Hippuksen sumuisiin aivoihin ja hän rupesi reuhtomaan käsivarttaan irti, mutta Veitel sähisi hänen korvaansa: "Pysykää aivan hiljaa ja seuratkaa mukaani, minä vien teidät korjuuseen."

"Hän vie minut korjuuseen", sammalteli äijä ja alkoi harppailla kumppaninsa vierellä. Kun he tulivat lähemmäksi majataloa, hiljensi Veitel askeleitaan, veti saatettavansa pimeään porttiholviin ja kuiskutti hänelle: "Tarttukaa käteeni ja nouskaa hiljaa perässäni portaita ylös." Sitten he pääsivät isoon vierastupaan, jonka he tapasivat yhtä tyhjänä kuin Veitelin äsken siellä käydessä. Helpotuksesta huoahtaen sanoi Veitel: "Viereisessä talossa on hyvä piilopaikka, sinne teidän täytyy mennä."

"Sinne minun täytyy mennä", toisti vanhus hänen sanojaan.

"Seuratkaa minua!" huudahti Veitel ja veti vanhusta perässään parvekkeelle ja siitä katettua porraskäytävää alaspäin.

Hippus hoipperoi epävakaisesti portaita alas ja takertui lujasti saattajansa päällystakkiin, niin että Veitelin oli puolittain kannettava hänet alas. Siten he laskeusivat porras portaalta, kunnes tulivat alimmalle, jota nousuvesi vielä huuhteli. Veitel kävi siekailematta edeltä veteen, kunnes se ylettyi hänelle polviin saakka, ja kiskoi vanhusta mukaansa.

Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"

"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten olette hukassa!"

"Vettä!" parkui vanhus edelleen. "Apuun, se tahtoo hukuttaa minut!"

Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"

"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa; sitten oli jälleen aivan hiljaista.

Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.

Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua, joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.

Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa. Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.

Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla; kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan. Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?

Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli, kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut — miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.

Hän astui perähuoneeseen; siellä paloi lamppu yhä, rommipullon pirstaleet makasivat sohvalla ja sen jaloissa, peilin elohopea loisteli lattialla kuin kirkkaat hopeataalerit. Veitel kumartui vaivaloisesti poimimaan lasipalaset lattialta ja kätki ne seinäkaapin soppeen. Peilin kehyksen hän nosti seinältä ja asetti sen nurinpäin huoneen nurkkaan. Sitten hän otti lampun ja lasin, jossa hänen oli tapana pitää juomavettä yöksi; mutta kun hän koski lasiin, kävi hänen ruumiinsa läpi kylmä puistatus, ja hän laski lasin takaisin. Hän, jota ei enää ollut olemassa, oli siitä viimeksi juonut. Hän kantoi lampun yöpöydälle vuoteensa viereen ja rupesi riisuutumaan. Märät housut hän kätki kaappiin ja otti esiin toisen parin, joiden lahkeita hän hieroi saappaisiin, kunnes ne likautuivat. Sitten hän sammutti lampun, ja kun sen liekki vielä kerran tuikahti korkealle ennenkuin sammui, johtui hänen mieleensä — sattumoilta kuin jokin vähäpätöinen asia — että ihmiselämää joskus verrattiin lampunliekkiin. Hän oli juuri sammuttanut tuollaisen liekin. Ja jälleen tunsi hän kipua rinnassaan, mutta tällä kertaa hyvin epäselvästi; hänen voimansa olivat tyyten rauenneet, hermojännitys laukesi lopultakin, ja hän nukahti. Murhamies nukkui!

5.

Paitsi Antonin kirjoituspöydällä kyyröttävää kipsikissaa, tunsivat eräät elävätkin olennot vanhassa kauppiaskodissa hiljaista voitonriemua. Ken tunsi niin hyvin tämän talon ja sen ihmiset kuin esimerkiksi täti, hän ei antanut johtaa itseään harhaan, vaikka jotkut toiset yrittivätkin pettää itseään ja muita. Merkilliseltä tosin näytti, että Anton istui sanatonna ja kelmein poskin konttorissa eikä koskaan muulloin ilmestynyt isäntäväen pariin kuin päivällispöytään; että Sabinella nykyään oli aina taipumusta punastua veljensä läsnäollessa, vaikka hänellä ei ollut koskaan ennen ollut sellaista tapaa, ja että hän voi istua tuntikausia puhumatonna työnsä ääressä ja sitten äkkiä hypähdellä läpi koko talon, vallattomana kuin kissanpoikanen, joka leikkii lankakerällä; ja että isäntä itse aina pöydässä vilkuili Antoniin, puhuipa tämä tai istui tuppisuuna, ja että hänen mielialansa kävi päivästä päivään yhä hilpeämmäksi, niin ettei hän tahtonut malttaa lakatakaan tätiä kiusoittelemasta; niin — todellakin hyvin merkilliseltä tuo kaikki tuntui. Mutta ken jo pitkästä kokemuksesta tiesi, mitä ruokaa kaikki nuo ihmiset mieluimmin söivät, ja mitä heidän eteensä sai korkeintaan kerran kuukaudessa panna; ja ken itse oli paikannut heidän sukkansa ja omakätisesti kiillottanut heidän kauluksensa, kuten täti oli tehnyt ainakin kahdelle noista kolmesta ilvehtijästä — niin totta tosiaan sen ihmisen täytyi päästä perille heidän vehkeistään. Ja tietysti täti pääsikin.

Kadunvartisen rakennuksen yläkerros oli jo monet vuodet ollut tyhjillään. Kauppias itse oli siellä asunut vanhempainsa eläessä nuoren vaimonsa kera. Mutta sitten kun hän oli peräkkäin kadottanut vanhempansa, vaimonsa ja pienen poikansa, oli hän muuttanut kerrosta alemmaksi, ja aniharvoin hän oli sen jälkeen enää noussut yläkertaan. Harmaat verhot riippuivat läpi vuoden sen akkunoissa, huonekalut, seinätaulut ja kattokruunut oli kaikki verhottu harmaisiin päällisiin. Koko huonekerros oli kuin prinsessa Ruususen lumottu linna, ja tahtomattaan astuivat talon naiset varpaillaan, kun heidän täytyi käydä tuon uinuvan asunnon lävitse.

Nytpä sattui tädillä olemaan sinne asiaa. Loppumattomissa taisteluissaan itsepintaisen Pixin kanssa hän oli saanut pelastetuksi vain pienoisen nurkan pesuvaatteiden kuivaamista varten. Portaita ylös kiivetessään hän ajatteli katkerin mielin, kuinka yhteiskunnallinen asema voi muuttaa ihmisen luonnetta, sillä Pixin seuraaja Balbus, jonka vaatimattomasta olemuksesta täti oli toivonut itselleen suuria voittoja, olikin uudessa virassaan osoittautunut yhtä taipuvaiseksi vallananastuksiin kuin konsanaan hänen edeltäjänsä. Jälleen täti tapasi suuren kasan sikarilaatikoita niiden kolmen säiliön ulkopuolella, jotka Pix oli omavaltaisesti rakennuttanut hänen valtapiiriinsä. Juuri oli hän aikeissa palata alas ja julistaa sodan herra Balbusta vastaan, kun hän kauhukseen äkkäsi erään yläkerran kamarinoven olevan selki selällään.

Täti ajatteli ensi hädässään varkaita ja yritti jo huutaa väkeä alhaalta apuun, kun hän sai järkevän aatteen tutkia ensin tarkemmin tuota merkillistä seikkaa. Hän hiipi varpaisillaan harmaalla verhottuun huoneeseen. Mutta hän oli äkkiä kivettyä suolapatsaaksi kuin Lotin vaimo huomatessaan kauppiaan ypö yksin seisovan entisessä asunnossaan. Tuo mies, joka vaimonsa kuoltua oli vältellyt näitä suojia, seisoi nyt vainajan kuolinhuoneessa yksin, käsivarret ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena ja katseli taulua, joka kuvasi hänen vaimoaan morsiamena, valkeassa atlassipuvussa ja myrttiseppele tukassa. Täti ei voinut pidättää myötätuntoista huokausta. Hämmästyneenä kauppias käännähti ympäri.

"Minä aion kannattaa tuon kuvan alas omaan huoneeseeni", hän sanoi vienosti.

"Mutta onhan sinulla siellä jo toinen kuva Mariasta, ja tämä on aina saanut sinut niin surulliselle mielelle", väitti täti.

"Vuodet lieventävät suruja", vastasi kauppias, "ja täällä alkaa aikaa myöten uusi elämä."

Tädin silmät paloivat kuin tulikipunat, kun hän toisti kysyvästi: "Uusi elämä?"

"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!

Ja varovaiselle Sabinelle kävi yhtä hullusti.

Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta. Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui hurjasti.

"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura yhtähaavaa."

Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven, näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä. Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä ulos.

Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita, että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä. Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää hartautta.

Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi. Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua." Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: "Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.

Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä. Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun, maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin kokkapuheen.

Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.

Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa, jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia, toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia työntekijöitä.

Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä, Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin olivat aikeissa erota liikkeestä.

Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" — hän mainitsi muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä —"joita en pidä niinkään kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa. Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi näytteet istutusmailtamme."

Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan sisarentytär."

"Älkäähän", sanoi Anton, "ja rakastatteko te tosiaan tuota nuorta neitiä?"

"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti. "Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi minulle sittekin mieleisempi."

"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa, vaan päinvastoin hyötyä."

"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän Piximme alentuisi semmoiseen?"

"Mitä hänellä sitten on myytävänä?" kysyi Anton.

"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan vasten hänen luontoaan. — Joukossa on meidän kesken sanoen aivan kauheatakin tavaraa, Wohlfart."

"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."

Seuraavana päivänä saapui Pix itsekin Antonin luo. "Olen saanut teidän tervehdyskorttinne, Wohlfart", hän sanoi "ja tulen nyt kutsumaan teidät sunnuntaiksi meille kahville. Kuppi Kubaa ja Manilla-sikari. Teidän pitää tulla tuntemaan minun vaimoni."

"Ja te aiotte ottaa Spechtin liiketoveriksenne?" kysyi Anton hymyillen. "Ennenhän teillä oli aina suuri vastenmielisyys kaikkea yhtiötoveruutta kohtaan."

"En minä ketään toista ottaisikaan kuin hänet. Meidän kesken puhuen minä tunnen itseni hiukan syylliseksi tuota miesparkaa kohtaan, ja minä voin liikkeessäni hyvin käyttää ne kymmenentuhatta taaleria, jotka hän saa vaimonsa myötäjäisinä. Oman vaimoni mukana sain vastaanottaa turkkuriliikkeen, kelvottomia tavaroita kerrassaan, joihin hautaannun kaulaa myöten. Mutta Spechtille siitä tulee huvia. Hän saa joka päivä liehitellä naisväkeä, jota tulee puotiin turkiksia katselemaan, ja joka talvi vetää niskaansa uudet turkit. Ja enemmän hyötyä tulee hänestä siellä olemaan kuin täällä konttorissa."

"Kuinka te juuri tuollaisen liikkeen valitsitte?" kysyi Anton.

"Minun täytyi", vastasi Pix. "Edeltäjäni jäleltä oli vielä iso tavaravarasto, ja sangen surullisessa tilassa, sen vakuutan. Ja sitten tapasin seurapiireissä yht'äkkiä ihmisiä, joiden mielestä jäniksennahoilla ja sianharjaksilla oli kauppa-arvoa."

"Ei suinkaan tuo seikka yksistään saanut teitä taivutetuksi", virkkoi Anton nauraen.

"Ehkäpä siinä oli jotain muutakin", myönsi Pix. "Tähän kaupunkiin minun täytyi jäädä, se oli vaimoni tahto; ja ymmärrättehän te, Anton, että kun olen kaiken ikäni toiminut tässä talossa maaseutuosaston johtajana, niin en mitenkään voinut täällä antautua samalle alalle. Minä tunnen koko maaseutukaupan paljon paremmin kuin johtaja itse, ja kaikki pienet maalaiskauppiaat tuntevat minut paremmin kuin johtajan. Vaikka varani ovatkin vähäisemmät, olisin tehnyt aika hallaa Schröterin liikkeelle; olisin helposti päässyt jo ensi hetkestä hyviin kauppasuhteisiin, mutta tämä liike olisi siitä kärsinyt. Siksi minun täytyi yrittää jotain muuta. Minä menin oikopäätä Schröterin puheille, kohta kun olin päätökseni tehnyt, ja puhuin asiat selviksi hänen kanssaan. Ainoastaan yhdellä alalla tulen kilpailemaan teidän kanssanne, hevosenjouhista, ja sillä alalla minä lyön teidät laudalta. Sanoin sen johtajalle itselleenkin."

"Sen tappion tämä liike jaksaa kärsiä", virkkoi Anton ja puristi harjaskauppiaan kättä.

* * * * *

Mutta ei ainoastaan konttorissa, vaan suuren vaa'an valtapiirissäkin Anton huomasi muutoksia tapahtuneen. Ukko Sturm, kauppaliikkeen vanha ystävä, uhkasi jättää iäksi liiketalon ja tämän kääpiöitten maailman.

Ensi töikseen kotia palattuaan Anton oli kysellyt isä Sturmia. Mutta tämä oli jo moniaita viikkoja ollut huonovointinen eikä lähtenyt huoneestaan ulos. Hyvin huolestuneena Anton toisena iltana tulonsa jälkeen kiiruhti tapaamaan jättiläistä tämän kotona.

Jo kadulle hän kuuli sieltä merkillistä matalaa ääntenhumua, aivan kuin olisi parvi jättiläismehiläisiä valinnut tuon ruusunväriseksi sivellyn pikku talon asuinpaikakseen. Hänen eteiseen tultuaan tuo humina yltyi kuin jonkin leijonaperheen etäiseksi murinaksi. Kummissaan hän koputti ovelle, mutta kukaan ei vastannut koputukseen. Kun hän itse avasi oven, täytyi hänen seisahtua kynnykselle, sillä ensi katseella hän ei nähnyt huoneessa muuta kuin paksua, harmaata, läpitunkematonta savua, jonka keskeltä lekotti pieni keltainen valonliekki. Savuun totuttuaan hän erotti usvasta vähitellen moniaita tummia, jykeviä palloja, jotka piirittivät valonliekkiä kuten kiertotähdet aurinkoa, ja toisinaan liikahti jotakin, mikä saattoi olla miehen käsivarsi, mutta pikemminkin muistutti norsunsäärtä. Vihdoin sai avoimesta ovesta käyvä veto savun liikehtimään, ja tulijan onnistui pilvien raoista katsella vähän tarkemminkin ympärilleen. Koskaan ei liene ihmisasumus ollut niin suuresti kyklooppien luolan kaltainen. Pöydän ympärillä istui koolla kuusi kauhean kookasta miestä, kolme lavitsalla, kolme tammisilla tuoleilla, kaikilla sauhuavat sikarit suussa ja edessään pöydällä olutkipot. Tuo kumahteleva murina oli heidän puhettaan, jota he koettivat hillitä parhaansa mukaan, koska tiesivät sen soveliaaksi ollessaan sairaan luona.

"Minä haistan ihmisiä", kajahti viimein mahtava ääni, "täällä täytyy olla jokin vieras, ovesta tulee ulkoilmaa sisään. Kuka täällä on, ilmoittakoon itsensä!"

"Herra Sturm!" huusi Anton kynnykseltä.

Usvapallot joutuivat äkkiä kiertävään liikkeeseen ja pimensivät valolähteen.

"Kuulittekos?" huudahti äskeinen ääni, "täällä on ihminen kuin onkin!"

"On tosiaan", Anton vastasi, "ja lisäksi talon vanha ystävä."

"Tuon äänen minä tunnen!" kuului pöydän takaa pikainen karjahdus.

Anton kävi lähemmäksi valoa, lastaajat nousivat pystyyn ja huutelivat kovaa hänen nimeään. Ukko Sturm siirtyi lavitsan äärimmäiseen laitaan ja ojensi Antonille molemmat kätensä.

"Kuulin jo tovereiltani, että te olette palannut tänne takaisin", hän tervehti. "Ja arvaattekos kuinka oli mieleni hyvä, kun te palasitte tervennä ja ehjin jäsenin tuosta viitakemiesten ja tyhjänkirkujain maasta, jossa talon ylpeytenä pidetään tuvannurkassa seisovaa hapankaalitynnöriä."

Antonin käsi joutui ensin vanhan Sturmin ruhjottavaksi, vaikka tämä tosin kohta silitteli sitä anteeksipyytelevästi, sitten viiden muun jättiläisen, kunnes viimein palasi takaisin niin punoittavana, turvonneena ja joka niveleessä arkana, että Anton työnsi sen joutuin turvaan takkinsa taskuun. Sittekuin lastaajat olivat vuoron mukaan lausuneet tervehdyssanansa, kysyi Sturm äkkiä: "Milloin Peukaloiseni palaa?"

"Oletteko te sitten kirjoittanut hänelle, että hänen pitäisi palata?" kysyi Anton.

"Kirjoittanut?" toisti Sturm päätään pudistellen, "ei, sitä en ole tehnyt, eihän se kävisi laatuun hänen voudinasemansa takia. Sillä jos minä kirjoitan hänelle: tule! niin hän kohta lennähtäisi tänne, vaikka miljoona viitakemiestä marssisi väliin; mutta häntähän voitaisiin tarvita siellä herraskartanossa. Ja senvuoksi hän ei saa tulla, jollei hänellä itsellään ole halua."

"Hän tulee keväällä", sanoi Anton ja katseli tarkkaan isää.

Mutta vanhus pudisti päätään; "Keväällä hän ei tule, ei ainakaan minun luokseni; mahdollista on, että pikku kääpiöni tulee tänne, mutta ei enää isänsä luokse." Hän kohotti olutkipon huulilleen ja otti pitkän siemauksen, löi kannen kiinni ja rykäsi voimakkaasti ja painoi nyrkkinsä kuin sinetin pöytään. "Viisikymmentä ajast'aikaa", hän lausui; "kahden viikon päästä ne täyttyvät."

Anton laski kätensä vanhuksen olalle ja katseli kysyvästi silmiin toisia miehiä, jotka sikaria poltellen seisoivat ryhmässä istujain ympärillä kuten muinaiskreikkalainen kuoro murhenäytelmän aikana.

"Katsokaappas nyt, herra Wohlfart", aloitti kuoronjohtaja, joka ihmiseksi tosin oli iso, mutta jättiläiseksi kovin pieni päällysmieheensä verrattuna, "minä selitän teille tuon asian. Tämän miehen ajatusmeininki on semmottinen, että hän käy yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja että kohta on se päivä käsissä, jolloin me lastaajat saamme ottaa sitruunan käteemme ja pistää mustan hännän roikkumaan hatuistamme. Se ei ole meidän tahtomme." Kaikki toisetkin pudistelivat päätään ja katselivat paheksuvasti päämieheensä. "On näet vanha kiista hänen ja meidän kesken noista viidestäkymmenestä vuodesta. Nyt hän inttää olevansa oikeassa, siinä koko juttu, mutta meidän ajatusmeininkimme on se, että hän ei ole oikeassa. Hän on käynyt heikommaksi, saattaahan siinä olla perää. Monasti on ihmisellä enemmän voimia, monasti vähemmän. Mutta mitä miehen senvuoksi tarvitsee hätäillä, että hänen olisi täältä erottava? Tahdonpa sanoa teille, herra Wohlfart, mitä se tuommoinen on, se on pelkkää huikentelua hänen puoleltaan."

Kaikki jättiläiset vahvistivat ankaralla päänhuojutuksella puhujan väitteen todeksi.

"Sitä tuntee yhtäällä ja sitä tuntee toisaalla", puuttui kiistan esine itsekin puheeseen; "sitä leijuu ilmassa, se iskee vähitellen ihmisen kimppuun, syö ensin voimat häneltä, sitten hengenvedonkin. Ja jaloista se alkaa ja siirtyy sitten ylemmäksi." Hän osotti kädellään turvonneita jalkojaan.

"Käykö ylhäällä oleminen teille vaikeaksi?" kysyi Anton.

"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."

"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka huikentelevainen hän taasen on."

"Mitä lääkäri sanoo teidän sairaudestanne?" tiedusti Anton.

"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään, niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan tynnöriä!"

"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton, riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.

"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua, "tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla, ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."

"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken hänen kanssaan."

Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää, hänen pojastaan.

Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi, kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."

"Ettehän te vain hänelle mitään antanut?" kysyi Anton huolissaan.

"Kysymys oli vain sadasta taalerista", sanoi vanhus anteeksipyydellen. "Nyt hän on kuollut, se nuori herra parka; hän näytti niin veikeältä pienessä nyöritakissaan. Niin kauan kuin ihminen vielä on poika, hän ei saisi kuolla, sillä siitä tulee isälle suuri sydänsuru."

"Saamisestanne olen puhunut herra von Finkin kanssa", Anton ilmoitti; "hän pitää huolta, että rahat maksetaan teille."

"Ei minulle vaan Karlille", oikaisi vanhus ja katseli ympärilleen huoneessa. "Ja te, herra Wohlfart, ottanette kai huoleksenne jättää Karlin käsiin, mitä minulla on tuossa rauta-arkussa, jos minun itseni ei ole enää sallittu nähdä pienokaistani."

"Jollette heitä tuollaisia ajatuksia, Sturm", huudahti Anton, "niin minusta tulee teidän vihamiehenne ja minä tulen tästä lähtien menettelemään aivan säälimättömästi teitä kohtaan. Huomenaamulla tulen jälleen tänne ja tuon mukanani herra Schröterin lääkärin."

"Saattaahan hän olla hyvä mies", vastasi Sturm; "ainakin saavat hänen hevosensa runsaasti rehua, sillä ne ovat lihavat ja vahvat, mutta ei hänestäkään ole minulle apua."

Seuraavana aamuna lääkäri kävikin potilasta katsomassa.

"En minä vielä pitäisi hänen tilaansa vaarallisena", hän sanoi jälkeenpäin Antonille; "hänen jalkansa ovat tosin turvonneet, mutta sekin saattaa parata; mutta, tuo toimeton istuva elämä on hänen vahvalle ruumiilleen niin epäterveellinen ja hänen oluennauttimisensa siksi liiallinen, että ne voivat sangen pian kehittää hänen sairautensa vaaralliseen käänteeseen."

Anton kirjoitti tästä heti Karlille ja lisäsi: "Näissä olosuhteissa minua huolettaa suuresti isäsi luja usko siihen, ettei hän jää viisikymmenvuotisen syntymäpäivän jälkeen elämään. Parasta olisi, jos itse voisit tulla tänne niiden päivien ajaksi."

* * * * *

Sittekuin Anton oli Karlille kirjoittanut, oli kulunut useita päiviä, joiden kuluessa hän oli ahkeraan käynyt sairasta katsomassa. Sturmin terveydentilassa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta, mutta hän pysyi sitkeästi päätöksessään, että viisikymmentä vuotta täytettyään hän siirtyisi toiseen elämään. Eräänä aamuna tuli talon palvelija Antonin huoneeseen ja ilmoitti, että lastaaja Sturm tahtoi heti saada tavata häntä.

"Onko hän käynyt huonommaksi?" kysyi Anton säikähtyen. "Minä lähden oitis hänen kotiinsa."

"Hän on itse täällä, istuu vaunuissaan portin edessä", sanoi palvelija.

Anton kiiruhti kadulle. Siellä korottivat portin edessä isot rahtivankkurit; pajuista kudotun vaunukorin ylle oli viritetty isoja tynnörinvanteita ja niille levitetty valkoinen palttinapeite. Peitteen reuna heilahti edestä syrjään ja isä Sturmin hirmuiseen karvalakkiin peitetty pää pistihe ulos. Vanhus silmäili korkeudestaan Antoniin ja ympärille keräytyneihin makasiinirenkeihin kuten sadun Ruprecht jättiläinen peljästyneisiin pikku lapsiin. Mutta hänen omat kasvonsa näyttivät hyvin huolekkailta, kun hän kurotti Antonille paperilehden. "Ottakaappa tuo, herra Wohlfart, ja lukekaa se. Semmoisen kirjeen olen saanut Karl paralta. Minun täytyy heti lähteä hänen luokseen. — Rosminin takapuolelle", hän lisäsi selittävästi rotevalle ajomiehelle, joka seisoi vaunujen vierellä, Anton silmäsi kirjeeseen, joka oli metsänvartijan tökeröä käsialaa, ja luki ällistyneenä seuraavaa:

"Rakas isä, minä en voi tulla sinun luoksesi, koska viitakemies hakkasi kädestäni irti loputkin sormet. Senvuoksi pyydän sinua heti tämän kirjeen saatuasi matkustamaan poloisen poikasi luo. Hanki itsellesi isot vaunut ja aja niillä Rosminiin saakka. Siellä seisautat Punaisen hirven kievarin eteen. Hirven pihalla odottavat sinua toiset vaunut ja eräs tämän tilan rengeistä. Hän ei osaa saksan sanaakaan, mutta on muuten kelpo mies, ja hän tuntee sinut kohta. Matkaa varten ostat isot turkit ja turkissaappaatkin; saappaiden pitää mennä polvien yläpuolelle ja olla teristä nahalla päällystetyt. Jollet isoihin koipiisi löydä sopivan suuruisia saappaita, niin saa kummisetä turkkuri vielä yön tienoona kuroa kokoon nahkoja sinun sääriesi ympärille. Tervehdi herra Wohlfartia. Uskollinen poikasi Karl."

Anton piteli kirjettä kädessään eikä aluksi tiennyt mitä uskoa.

"Mitäs te sanotte tuosta uudesta onnettomuudesta?" kysyi jättiläinen murheellisena.

"Joka tapauksessa teidän täytyy oitis lähteä poikanne luo", vakuutti Anton.

"Tietenkin minun täytyy", nyökkäsi vanhus. "Mutta tuo onnettomuus koskee minuun kovasti, varsinkin juuri nyt, kun ylihuomenna täyttyvät ne viisikymmentä ajast'aikaa."

Nyt älysi Anton jo asianlaidan. "Oletteko sitten myöskin varustautunut, niinkuin Karl tahtoo?"

"Olen maar", sanoi jättiläinen ja löi palttinapeitteen kokonaan syrjään. "Kaikki on reilassa, turkit ja saappaatkin."

Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille; niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin. Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon; pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen, ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. — "Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi. "Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."

"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."

"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." — Liikutetuin mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. — Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa, niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." — Hän risti nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart, antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter, Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi ja muistelkaa suopeasti minua." — Sabinen koira tuli häntäänsä viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi, Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! — Nyt Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa. Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin ja hän heilutti kättään portilla seisoville.

Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.

"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni. Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen. Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui seuraavasti.

"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.

"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain, sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään, kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä, että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat valmiiksi.

"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta. Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä, että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan, minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja metsänvartija vain seuran vuoksi.

"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu, Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana aamuna hän heräsi.

"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te olette saattanutkaan!' — 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?' kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä, ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan kuullut!' — kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena: 'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' — 'Mitäkö on tapahtunut!' huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja yhden päivän ja vielä yhden yön!' — 'Maltappa, maltappa, kuoma', sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.' — 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia', ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.

"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' — 'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa tämän tuolin suoralla kädellä.' — 'Älä nostele mitään raskasta', pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa', minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko — tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu joskus ihmisille.' — 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.

"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan. Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään, huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?' — 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.' Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.

"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon, herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' — 'Ohoo', sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' — 'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'

"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen, ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän veistelee ja paukuttaa.

"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee; siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen 'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita. Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita. — Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille, jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."

6.

Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.

Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.

"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke semmottinen säikähdys!"

"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa. "Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin katseli arastellen noita himmeitä laseja.

"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon, tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon' kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust' miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas, ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell' kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt' lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen: Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.

"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät", — hän viittasi silmälaseihin — "samat klasit, kuin se vainaa piti nokallans' niin kauan kuin eli."

"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyi Anton jännitettynä.

"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall' langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss', just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle, vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'. Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast' ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle: 'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo: 'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni seinäst'."

Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan, soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan kirjeen perille.

Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille, tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.

Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa. Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen, kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"

"En tiedä vielä", vastasi Anton kuivasti ja aloitti jälleen astelunsa.

Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä. Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin viisikymment' taalerii?"

"Lopettakaa jo tuo kurja tinkimisenne!" ärähti Anton tuimasti.

"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?" ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.

Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada käsiinne etsimänne asiakirjat."

"Ja mihin hintaan!" huudahti Anton järkytettynä.

* * * * *

Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut; alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille. Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla, koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin; permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.

Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie, minun ainokainen lapseni!"

Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.

"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."

"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."

"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi Rosalie äkäilemistään.

"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar; "tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."

"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie huolestuneena.

"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."

"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.

"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."

Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin, uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset. Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut kuuluakseen.

Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta — samaa, mitä hän nykyisin alituisesti ajatteli.

Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon, jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta, joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein kimaltelisivat kynttiläin valossa.

Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.

Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää, kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen, nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa, hyvää iltaa."

Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne ovat kaikki sukulaisia."

"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on illanvietto. — Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja jättäneet minut yksin kamariini. — Ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan isänsä tykö?"

Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille, peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on täällä."

"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. — Nyt minä tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet, makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.

"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin ajatuksiin."

Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.

"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet. Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö. Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat vaatteet. — Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on vihastunut seurakuntaansa?" — Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja vaipui jälleen kokoon.

Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen. Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä, mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä. Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."

Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo; hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni. hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen. Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen käteensä.

Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella. Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan. "Tuossa. — Tuossa. — Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään huoneisiin. — Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin raivohullu Itzigiä kohti.

Itzigin kasvot valahtivat kelmeiksi, hän yritti nauraa, mutta hirveä hätä ja kiukku vääristi hänen kasvonsa rumaan irveen. Silloin tempaistiin ovi joutuin auki, ja hänen konttoripoikansa kurkisti hätäisesti sisään. Itzigin tarvitsi vain kerran katsahtaa poikaan, tietääkseen mitä tällä oli hänelle asiaa. Hänet oli keksitty; vaara kulki hänen kintereillään. Hän törmäsi ovelle ja katosi näkyvistä.

* * * * *

Ulkona oli pimeä yö, sakean ilman läpi tihkui kylmää vihmasadetta, ja kaduilla kävelijöiden ihoa karmi paksujen syysvaatteidenkin alla.

Itzig juoksi portaita alas. Perästään hän kuuli vielä vapisevan äänen toimittavan: "Poliiseja on sisällä konttorissa, niitä seisoo pihalla, niitä väijyy rappusissa, ne murtavat perähuoneen oven auki!" Sitten hän ei kuullut enää mitään, ja hirvittävä pelko tärisytteli hänen sieluaan. Raivoisata vauhtia kiertelivät ajatukset hänen aivoissaan. Pakoon, pyri päästä pakoon huuteli kaikki hänen sisässään ja ympärillään. Hän tunnusteli povitaskuaan, jossa hän viime viikosta lähtien säilytti osan omaisuudestaan. Hän ajatteli pakoa rautateitse, mutta tähän aikaan ei lähtenyt mitään junaa merenrannalle. Ja kaikilla asemilla väijyi varmastikin vainoojia, joita oli pantu hänen kintereilleen.

Siten hän juoksi kuin mieletön, ilman päätä ja määrää, yön ja sateen halki kapeita katuja ja kujia pitkin syrjäisiin kaupunginosiin. Missä palava katulyhty sattui häntä vastaan, siellä hän kavahti säikkyen takaisin. Yhä horjuvammaksi kävi hänen kulkunsa, yhä sekavammiksi hänen ajatuksensa. Viimein olivat hänen voimansa tyyten lopussa, hän kyyristyi portin soppeen ja puristeli nyrkkejään päätänsä vastaan pakottaakseen ajatuksensa pysymään koossa. Silloin hän kuuli yövartijan puhaltavan kumeasti torveensa aivan hänen lähellään; mies seisoi vain muutaman askeleen päässä hänestä, ja hänen pertuskansa kolahteli vyöllä riippuvaa avainkimppua vastaan. Pakolainen kyyristyi miltei maahan asti, tuska ja hätä rutisti hänen rintaansa kokoon, niin että hänen täytyi ähkyä ääneen, vaikka tiesi henkensä olevan kysymyksessä. Täälläkin väijyi häntä vaara.

Jälleen syöksyi hän pimeän selkään, haparoi tietänsä seinävieriä pitkin kohti sitä ainoaa paikkaa, joka vielä selvästi kuvasteli hänen sielussaan, joka kammotti häntä kuin kuoleman kita, mutta johon häntä kuitenkin viehti kuin ainoaan piilopaikkaan, mitä maan päällä enää oli olemassa hänen kaltaiselleen miehelle. Tullessaan lähelle vanhaa majataloa hän näki tumman varjon oven edessä. Siinä oli tuo pieni vanhus monesti seisonut iltahämärässä odotellen Veiteliä kotiin palaavaksi. Tänäänkin hän seisoi siinä ja vartoi Veiteliä. Onneton mies kavahti taapäin ja läheni jälleen, sillä varjo oli kadonnut ja tie oli vapaa. Hän haparoi kädellään salaista ponninta, ovi aukesi ja hän puikahti sisään. Mutta hänen takanaan kohosi jälleen tuo uhkaava varjo esiin mustasta kellarinaukosta, liukui hänen perästään ovelle ja jäi siihen seisomaan liikkumatonna kuin kivikuva.

Pakolainen riisui oven luo tultuaan saappaat jaloistaan ja hiipi portaita ylös. Hän tunnusteli pimeässä ovenripaa, löysi sen, avasi oven vapisevalla kädellä ja haparoi seinältä avainkimppua. Sen kera hän riensi vierastuvan läpi ulkoparvekkeelle; kuin kaukaa matkan päästä hän kuuli tuvanlattialla nukkuvain ihmisten raskasta hengitystä. Hän seisoi vesiportaiden ovella. Ankara puistatus värisytti hänen jäseniään, kun hän alkoi hoiperrellen laskeutua portaita alas, porras portaalta, askel askeleelta. Pistäessään jalkansa veteen hän kuuli vaikeroivaa ähkimistä. Hän piteli molemmin käsin kiinni kaidepuusta, niinkuin se toinenkin oli pidellyt, ja kurkisti alas virtaan. Jälleen kuului liikutusta ja ähkinää kuin kuolemanhädässä olevalta; ja kauhukseen hän huomasi, että tuo ääni lähti hänen omasta rinnastaan, kun hän veti henkeä keuhkoihinsa. Jalallaan hän tunnusteli vanhaa jalkapolkua vedestä. Vesi oli viime viikosta paljon noussut, se kohosi korkealle polven yli; mutta hän oli tavannut pohjan ja seisoi vedessä.

Kolkko ja pimeä oli yö; yhä vielä tihkui sadetta raskaan ilman läpi, sumu peitti virranvartiset talot ja parvekkeet, jokunen tukipylväs tai jyrkkä kattopääty vain erottui silmään keinuvasta mustanharmaasta usvasta. Vesi patoutui vanhoja rantapaaluja, vesiportaita ja talojen nurkkia vastaan ja piti yksitoikkoista lorinaa. Se oli ainoa ääni tänä kaameana yönä, ja se kajahti ukkosenjylinänä onnettoman miehen konnin. Kaikki kadotuksen vaivat hän tunsi raastavan sieluaan, kun hän kahlaten ja käsillään hapuillen etsi itselleen pelastustietä veden ja sateen ja pimeän läpi. Hän tarrautui kiinni limaskaisiin rantapaaluihin jottei uppoisi. Jo pääsi hän naapuritalon vesiportaiden luo, hän tunnusteli avainkimppua taskussaan; vielä pyörähdys nurkan ympäri, ja hänen jalkansa koskettaisi alimmaista porrasta. Mutta kun hän aikoi kääntyä nurkan ympäri, peräytyi hän voimatonna takaisin, kohotettu jalka vaipui veteen — edessään virrasta kohoavan paaluston harjalla hän näki tumman, kumaraisen hahmon. Hän voi erottaa rähjäisen hatturisan ulkopiirteet, hän tunsi pimeänkin läpi nuo tutut, rumat kasvot. Liikkumatonna seisoi tuo aavenäky hänen edessään. Hän sipaisi kädellä silmiään ja huitoi ilmaa kuin pyyhkäistäkseen olemattomiin tuon harhakuvan. Mutta mikään harhakuva se ei ollut; kummitus istui ilmielävänä vain muutaman askeleen päässä hänestä. Jo kurotti se hirveätä kättänsä tarttuakseen Itzigin rintaan.

Parkaisten horjahti murhamies takaperin, hänen jalkansa luiskahti polun kovalta pohjalta ja hän vajosi kaulaansa myöten veteen. Siten hän seisoi virrassa, hänen yllään ulisi tuuli, hänen korviensa tasalla kohisi vesi yhä uhkaavammin, yhä uhkaavammin. Hän piteli käsiään korkealla, ja hänen silmänsä tuijottivat yhäti rannalla kykkäilevään kummitukseen. Verkalleen irroittautui outo haamu rantapaaluista, kuului veden roisketta saman polun kohdalta, jota hän äsken oli itse kulkenut; jo läheni aave häntä ja kurotti taasen kättänsä häneen yltääkseen. Hän hoiperteli kauhistuneena yhä kauemmas keskivirtaan.

Vielä kerran horjahdus, kova huuto, hukkuvan ihmisen lyhyt kamppaus; ja kaikki oli ohi. Virta vyöryi eteenpäin ja kuljetti hengetöntä ruumista mukanaan.

Rannalla syntyi eloa ja liikettä, pikisoihtuja välkkyi virranpartaalla, ja niiden valossa kimalteli aseita ja univormuja. Kuului etsivien ihmisten huutoja; ja vesiportailta kahlasi muuan mies pitkin paaluriviä ja luikkasi rannalla oleville: "Se pääsi menemään virran mukana, ennenkuin sain hänestä kiinni; huomenna löydämme hänen ruumiinsa tokeen luota."

7.

Löbel Pinkuksen majatalo tutkittiin perusteellisesti ja naapuritalossa oleva salainen tavarakätkö otettiin sisällyksineen takavarikkoon; ja kun sieltä löytyi paljon saalista monilukuisista varhemmin ja aivan nykyisin tehdyistä varkauksista, työnnettiin arvoisa majatalon isä itsekin tyrmään. Varastettujen esineiden joukossa oli myöskin vapaaherran tyhjä lipas; eräästä kätköpaikan lukitusta seinäkomerosta löydettiin vapaaherran kunniasanalliset sitoumukset ynnä velkakirjat ensimmäisistä ja viimeisistä kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitysveloista. Itzigin asunnosta tavattiin edelleen Pinkuksen kirjallinen vakuutus siitä, että Veitel Itzig oli ensimmäisen kiinnityksen haltija. Pinkuksen jäykkä mieli murtui vankilan yksinäisyydessä; hän tunnusti, kun näki jatkuvan kieltelemisen turhaksi, olleensa vain Itzigin kätyri lainauspuuhissa, ja että vapaaherra itse asiassa oli saanut tältä ainoastaan kymmenentuhannen taalerin paikkeille. Sen kautta parooni Rothsattel voitti takaisin oikeutensa puoleen ensimmäistä kiinnitystä.

Pinkus tuomittiin pitkälliseen vankeusrangaistukseen. Hiljainen majataloliike nukahti vielä hiljaisempaan kuolemaan; ja Tinkeles, joka oli vaatinut ja saanut toisen satasensa Antonilta heti Itzigin kuoleman jälkeen, kantoi tästälähin reppunsa ja kauhtanansa toiseen lymylään. Hänen Schröterin liikettä kohtaan tuntemansa mielisuosio kävi viimeisten tapausten johdosta niin lämpimäksi, että konttorin täytyi olla erityisen varuillaan hänen suhteensa ja jäykästi hyljätä moniaita suurisuuntaisia liikeyrityksiä, joita Tinkeles tahtoi väenväkisin solmita sen kanssa. Luonnollisena seurauksena tästä jäisestä kylmyydestä oli, että reppuri rupesi tuntemaan vieläkin hartaampaa kunnioitusta liikkeen herrain älykkäisyyttä kohtaan, ja hän oli edelleen ahkera vieras konttorissa. — Pinkuksen talo myytiin, ja sinne muutti muuan rehellinen värjäri; ja vanhalta ulkoparvekkeelta, jonka kaiteen yli muinen nuori Itzig oli unelmoiden nuokkunut, riippui tästälähin sinisiksi ja mustiksi värjättyjä lankavyyhtejä syvälle murheelliseen virtaan asti.

Pitkien neuvottelujen jälkeen suruun sortuneen Ehrenthalin perheen asiamiehen kanssa sai Anton sovintotietä takaisin vapaaherran kunniasitoumukset ja viimeisen kiinnekirjan maksamalla alkuperäisen velkamäärän kaksikymmentätuhatta taaleria.

Tällävälin läheni sukutilan pakkomyyntipäivä. Sen edellisinä päivinä kävi Antonin puheille eräs ostaja, jonka kanssa Anton lakimiehensä avustuksella ja vapaaherran suostumuksella sai aikaan sopimuksen, että ostaja myyntitilaisuudessa tarjoisi tilasta ainakin sellaisen hinnan, jolla paroonille pelastettaisiin viimeinenkin Ehrenthalin nimelle kirjoitettu kiinnitys. Suurempaa summaa ei tilanhintain nykyisin ollessa perin alhaalla käynyt toivominen; ja huutokauppatilaisuudessa, jonka loppu piti Antonia arvaamattomassa jännityksessä, puheenaoleva ostaja todella saikin tilan haltuunsa sovitusta hinnasta.

Huutokaupan jälkeisenä päivänä Anton kirjoitti paroonittarelle, liittäen kirjeen mukana vapaaherran velkakirjat ja oman valtakirjansa. Kirjettä sinetöidessään hänellä oli se iloinen tunto, että hän oli onnistunut lopullisesta haaksirikosta pelastaa Lenorelle lähes kolmekymmentä tuhatta taaleria perintöosaksi.

* * * * *

Vanhan slaavilaisen kartanon kattoa peitti taasen valkoinen lumi, johon parkuvat varikset painelivat puumerkkejään. Talven hohtava juhlapuku peitti lakeuttakin ja metsiä, hiekkainen maaperä uinui horroksessaan, paimenkoiran haukkua ei kuultu pelloilla, aatrat törröttivät aisat pystyssä karjapihan katoksessa.

Ja kuitenkin voi kartanossa havaita salaperäistä elämänvirkeyttä; yli avaran karjapihan juoksenteli touhukkaita miehiä mittapuut ja sahat käsissä. Uusille talousrakennuksille kaivettiin perustuksia; renkituvissa, jopa ulkosallakin päivänpaisteessa askaroi ahkera parvi kaupungista tuotettuja käsityöläisiä, salvumiehiä, puuseppiä ja rattaantekijöitä. Vähin joka paikassa virisi tilalla uutta voimaa, uutta elämää ja uutta toivoa, ja kun lähestyvä kevät sulattaa hanget, käy työläisparvi nostattamaan puolalaisesta maaperästä esiin voimaperäisen viljelyksen hedelmiä.

Lämpöisessä kamarissaan istui isä Sturm höyläpenkkinsä ääressä katosta riippuvien tynnörinvanteiden ja -kimpien alla, puskien mahtavasti talttaansa sitkeään tammilautaan. Ja häntä vastapäätä huoneen ainoassa nojatuolissa kyyrötti sokea vapaaherra, nojaten käsiään koukkukeppiinsä ja kuunnellen vanhan Sturmin taltan helskettä.

"Eikö teitä jo väsytä, Sturm?" kysyi vapaaherra.

"Mitä vielä", vastasi jättiläinen, "käsistä ei vielä ole ollenkaan hätää. Tästä pitäisi syntymän pieni sammio sadevettä varten, ja se on vain lastentyötä."

"Hänelläkin oli kerran pieni sammio, johon hän juuttui kiinni", puheli vapaaherra puolittain itsekseen. "Hän oli silloin heikko lapsi, hoitajansa oli pannut hänet istumaan sammioon, ja hän oli köyristänyt selkänsä ja ponnistanut polvillaan vastaan etupuolelta, niin että hän ei enää päässytkään irti. Minun täytyi lyöttää vanteet poikki, jotta poika saatiin kirvoitetuksi vankilastaan."

Jättiläinen rykäsi kämmeneensä. "Oliko ne rautavanteita?" hän kysyi osanottavasti.

"Hän oli minun poikani", sanoi vapaaherra ja hänen kasvolihaksensa värähtelivät.

"Niin, komea mies hän oli, kerrassaan kaunis mies", virkkoi Sturm hiljaa, "oli oikein iloista kuulla kuinka hänen sapelinsa kolahteli portaissa, ja nähdä kuinka hän väänteli pieniä viiksiään." — Ah, saman hän oli jo monesti sanonut sokealle isälle ja joka päivä hän sai sen toistaa, kun vapaaherra istui häntä vastapäätä!

"Se oli Jumalan tahto", huokasi vapaaherra ja risti kätensä.

"Niin oli", toisti vanha Sturm, "Herramme tahtoi korjata hänet luokseen, juuri kuin hän oli parhaimmassa työssään. Kunniakas oli hänen kuolemansa, eikä kukaan ihminen voi sen kauniimmin erota tästä maailmasta. Isänmaansa ja omien vanhempainsa puolustukseksi hän lähti taisteluun sievässä nyöritakissaan, ja hän peri voiton ja ajoi puolalaisia edellään kuin heinäsirkkoja, kunnes Herramme huusi häntä nimeltä ja pani hänet omaan kaartiinsa."

"Mutta minun täytyi jäädä tänne jälelle", valitti vanha isä.

"Ja minun on mieleni iloinen, että vielä sain nähdä meidän nuoren herramme näillä silmilläni", jatkoi Sturm lämpimän kaunopuheisesti, "sillä tiedättehän, että hän silloin oli meidän nuori herramme. Te uskoitte luottavaisesti Karl pojalleni koko tilanne hoidon, ja siksi minäkin tunsin suureksi kunniaksi, kun sain osoittaa luottamustani teidän pojallenne."

"Mutta väärin oli, että hän tuli teiltä lainaamaan rahaa", sanoi vapaaherra päätään pudistellen. Ja näin hän sanoi joka kerta, koska oli jo monesti kuullut Sturmin lohdullisen vastauksen ja tahtoi sen aina kuulla uudelleen.

Jättiläinen laski taltan kädestään, sipasi tukkaansa ja koetti tehdä oikein kevytmielisen vaikutuksen aloittaessaan ymmärtävän maailmanmiehen sävyyn: "Tiedättekös mitä, sellaisia nuoria herroja ei ole lyötävä sormille kaikista pikku asioista. Nuoret tahtovat riehua aikansa. Kuinkas moni ei lainailekaan rahaa nuorina päivinään, varsinkin kun yllä on niin korea takki hopeanyörineen ja kultatupsuineen. Emmehän mekään olleet mitään visukinttuja, herra parooni", hän jatkoi pyytelevästi ja taputteli sokeaa herraa hiljaa polvelle talttaraudallaan. — "Ja kun tuo herra upseeri tuli luokseni, oli hän niin ihmeen kohtelias, ja luulenpa hänen vähän ujostelleenkin. Ja kun annoin hänelle rahat, voin hyvin huomata kuinka tukalata hänestä oli, että hän niitä lainkaan tarvitsi. Sitä mieluummin minä ne hänelle annoin. Ja kun autoin hänet ajurinvaunuihin ja hän kumarsi minulle istuimeltaan, niin oli hän aivan liikutettu ja koppasi molemmilla pienillä käsillään minun ison nyrkkini saadakseen vielä kerran sitä puristaa. Ja kun hän sitten istui, lankesi katulyhdyn valo hänen kasvoilleen. Ne olivat sinä hetkenä niin herttaisen ja ystävällisen näköiset, vähän niinkuin teidän omat kasvonne ja vielä enemmän rouva paroonittaren kasvot, sen verran kuin niitä olen saanut nähdä."

Sokeakin kurotti käsiään eteenpäin ja etsi lastaajan isoa nyrkkiä. Sturm työnsi höyläpenkin tieltä, tarttui oikealla kourallaan paroonin molempiin käsiin ja silitteli niitä vasemmalla. Siten istuivat molemmat vanhukset hetken ääneti vastatusten.

Vihdoin aloitti vapaaherra murtuneella äänellä: "Te olitte viimeinen ihminen, joka osoititte ystävyyttä Eugenilleni hänen eläessään — minä kiitän teitä siitä, kiitän kaikesta sydämestäni. Sen sanoo teille onneton ja maahanmuserrettu mies. Mutta niin kauan kuin minun pitää vielä elää täällä maan päällä, olen aina rukoileva teille Korkeimman siunausta. Ei ollut sallittu, että minun poikani olisi saanut jäädä vanhoilla päivilläni tukemaan minun horjuvia askeleitani, mutta teille on taivas säilyttänyt hyvän pojan. Mitä olisin toivonut rauhaa ja onnea Eugen raukalleni, sitä rukoilen Jumalan antamaan teidän poikanne osaksi."

Sturm pyyhkäsi silmiään ja otti jälleen vapaaherran kädet isoon kouraansa. Sitten istuivat vanhat isät ääneti vastatusten, kunnes vapaaherra huoahtaen rupesi tekemään lähtöä. Varovaisesti tarttui Sturm häntä kainaloon ja talutti hänet karjapihan ja laitumen yli linnan ylöskäytävälle. Sillä nyt on korkealle pääovelle luotu ajotie, jota saartaa mahtavista kivijärkäleistä pystytetty etumuuri. Ja Sturm vetää soittokellon nuorasta, vapaaherran palvelija rientää ulos ja auttaa isäntäänsä valtaportaita ylös, sillä Sturm ukolle on niiden nouseminen jo työläs urakka. —

Karjapihalle vieri tällävälin vaunut. Karl kiirehti huoneestaan ottamaan kunnioittavasti vastaan uuden tilanomistajan.

"Hyvää päivää, kersantti!" huusi Fink. "Mitä linnaan ja kartanoon kuuluu? Mitä neiti hommaa ja rouva paroonitar?"

"Kaikki hyvin", ilmoitti Karl; "ainoastaan rouva paroonitar käy yhä heikommaksi. Me olemme odotelleet teitä kotiin jo parisen viikkoa. Linnan herrasväki on joka päivä kysellyt, eikö teiltä ole tullut mitään tietoa."

"Minua pidätettiin ties kuinka monessa paikassa", sanoi Fink; "ja tuskinpa olisin vielä nytkään päässyt tulemaan, jollei viime lumisade olisi peittänyt monet kartanot ihan huppuun. — Olen ostanut Dobrowican."

"Kuulkaahan kummia!" huudahti Karl iloissaan.

"Mainio maaperä", jatkoi Fink, "viisisataa auranalaa lehtimetsää, jossa on lihavata lehti- ja risulantaa melkein jalan korkuiselta. Läheisessä puolalaispesässä, jota siellä sanotaan muka piirikaupungiksi, rupesi tuo rääsyläiskansa kuhisemaan kuin muurahaiset keossaan saatuaan kuulla, että tästälähtien meidän kannuksemme tulevat joka päivä kilahtelemaan heidän torinsa yli. Mutta te, vouti, tulette vasta mieliinne, kun saatte nähdä tuon uuden tilan. — Mitä teillä on kädessä? Kirjekö Antonilta? Antakaas tänne se."

Hän avasi kirjeen nopeasti. "Onko neiti nyt linnassa?" hän kysyi.

"On, herra von Fink."

"Hyvä. Tänä iltana lähtee täältä lähetti Neudorfin pastorin luo." Ja nopein askelin hän lähti astumaan linnaan päin.

Lenore istui huoneessaan neulomassa, ympärillään palasiksi leikeltyjä liinakankaan kappaleita. Ahkeraan hän pisteli neulaa jäykkään kankaaseen, laski välistä työnsä syliin, silitti neuletta sormustimella ja katseli sitten epäluuloisesti yksityisiä pistoksia, olivatko ne kyllin pienet ja säännölliset.

Silloin kuului käytävästä tuttu, nopea astunta; hän kavahti pystyyn ja haamasi suonenvedontapaisesti kangaspalaset käteensä. Mutta sitten hän voitti ponnekkaasti ahdistuksensa ja kävi jälleen työhönsä käsiksi. Ovelle koputettiin. Tumma puna läikähti immen kaulalle ja poskille, ja hänen värisevä kutsunsa "sisään!" tuskin kuului tulijan korvaan. Sisäänastuessaan Fink katseli uteliaasti ympärilleen koruttomassa huoneessa, jonka sisustuksena oli vain kaikkein välttämättömimmät huonekalut ja muutamia Lenoren hiilipiirustuksia seinällä. Pieni pantterintaljasohvakin oli kadonnut.

Finkin kumarrettua Lenorelle kysyi tämä näköjään välinpitämättömästi: "Onko jokin ikävä asia pidättänyt teitä niin kauan? Me olimme kaikki hyvin huolissamme viipymisestänne."

"Muuan maatila, jonka äsken ostin, aiheutti viipymiseni. Mutta nyt tulen kaikella kiiruulla ilmoittautumaan valtiattarelleni. Samalla tuon teille postikäärön, jonka Anton on lähettänyt rouva paroonittarelle. Jos armollisen rouvan vointi sallii hänen ottaa minut puheilleen, niin kernaasti haluaisin käydä häntä tervehtimässä."

Lenore otti kirjeen vastaan ja sanoi: "Minä lähden oitis äidin luo, suokaa anteeksi että poistun." Notkistaen päätänsä hän yritti pujahtaa vieraansa ohi.

Fink pidätti hänet kädenliikkeellä ja pani leikiksi: "Näinpä teidän askaroivan täällä oikein emäntämäisesti neuloin ja saksin. Kenen onnellisen hyväksi te kurotte kokoon noita kiilamaisia kangaspalasia?"

Lenore punastui. "Se on naisentyötä, eikä herrain ole sallittu sellaista udella."

"Enpä tiennyt, että sormustin ennen nautti teidän erityistä mielisuosiotanne. Onko sitten niin perin välttämätöntä, että te ehdoin tahdoin turmelette silmiänne, rakkahin neiti?"

"On, herra von Fink", vastasi Lenore lujasti, "se on ja tulee olemaan välttämätöntä."

"Oh, oh!" huudahti Fink päätään pudistellen ja nojautui ryntäilleen tuolinselkää vastaan. "Luuletteko te, etten minä jo kauan sitte ole pannut merkille teidän salaisia kamppailujanne neulan ja saksien kera? Ja lisäksi teidän kovin vakavan kasvonilmeenne ja sen todella loistavan ryhdin, jolla te käytte nujertamaan minua röyhkeätä poikanulikkaa! Missä se kissasohvaki nyt on? Missä on se veljellinen avomielisyys, jota minä viime aselepomme jälkeen rohkenin toivoa osakseni teidän puoleltanne? Te olette hyvin huonosti noudattanut sopimustamme. Huomaan selvästi, että hyvä ystäväni ja toverini mielii hyljätä minut ja vetäytyä säädyllisyyden kaikkien vaatimusten mukaisesti takaisin kuoreensa. Mutta sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, että siitä teille tuskin on suurtakaan hyötyä. Ette te pääse minusta eroon."

"Olkaa ylevämielinen, herra von Fink", keskeytti Lenore hänet ankarasti liikutettuna; "älkää tehkö sitä minulle vielä raskaammaksi, mitä minun on pakko tehdä. Niin, totta se on, minä valmistaudun eroamaan täältä, eroamaan myöskin teistä."

"Te kieltäydytte siis koettamasta kestää oloa täällä minun luonani?" sanoi Fink otsaansa rypistäen. — "No hyvä, minä palaan uudestaan ja yhä uudestaan pyytelemään teitä niin kauan, kunnes otatte pyyntöni korviinne. Jos karkaatte käsistäni, niin juoksen perästänne, ja jos leikkaatte poikki kauniit kutrinne ja pakenette luostariin, niin karautan ratsuni sen porttien eteen ja ryöstän teidät väkisin. Enkö ole urotöilläni kosinut teitä, niinkuin sadun Tuhkimo kaunista kuninkaantytärtä? Teidät voittaakseni, ylpeä Lenore, olen muuttanut hiekkanummet niityiksi ja oman itseni kunnialliseksi maalaisisännäksi. Näistä ihmetöistä te olette vastuussa. Siksipä, sydämeni valtiatar, olkaa tekin kiltimpi, älkääkä kiusatko meitä molempia tyttömäisillä oikuillanne."

"Oi, kunnioittakaa näitä oikkuja!" huudahti Lenore ja purskahti itkemään. "Näinä yksinäisinä viikkoina olen joka hetki kamppaillut tuskani kanssa. Minä olen köyhä tyttö parka, jonka velvollisuutena nyt on elää yksinomaan kärsivien vanhempaini hyväksi. Minulla olisi myötäjäisiksi teille vain sairautta, murhetta ja avuttomuutta."

"Nyt erehdytte", keskeytti Fink hänet vakavasti. "Yhteinen ystävämme on huolehtinut asemanne parantumisesta. Hän on ajanut kaksi heittiötä veteen hukkumaan ja maksanut isänne velat; vapaaherralle jäi sievä omaisuus, kaikesta hädästä ja puutteesta on tullut loppu; ja te itsekään, pikku uhmailija, ette suinkaan ole mikään köyhä morsian, jos siihen seikkaan panette arvoa. Kädessänne oleva kirje kumoaa koko viisaan järkeilynne."

Lenore tuijotti kirjekuoreen ja heitti sen sitten kädestään. "Ei!" hän huudahti aivan suunniltaan ollen. "Kun vaikeroiden ja sydän raadeltuna lepäsin povellanne, silloin te kehoititte minua kokoamaan voimaa teitä itseännekin vastustaakseni. Mutta joka päivä tunnen, ettei minulla ole vähintäkään voimaa käyttääkseni teitä vastaan, ei mitään sydämen vakaumusta eikä lujaa tahtoa. Mitä te sanotte, se tuntuu minusta todelta, ja minä unhotan kaiken mitä ennen olen itsekseni ajatellut; minun on pakko tehdä kaikki, mitä te vain minulta vaaditte, vastustelematta kuin orjatar. Mutta sen naisen, joka käy teidän vierellänne elämän halki, pitää olla teidän vertaisenne henkevyydessä ja luonteenvoimassa, ja hänen pitää tuntea itsensä varmaksi omassa vaikutuspiirissään. Mitä minä olen — oppimaton, avuton tyttö raiska vain! Typerän intohimon puuskassa tulin ilmaisseeksi teille, että voin uskaltaa teidän puolestanne vaikka miten rajuja uhkatekoja, joita nainen ei koskaan saisi uskaltaa. Te ette löydä minussa niin mitään, jolle voisitte myöntää kunnioituksenne. Te minua vain suutelisitte… ja sietäisitte!" — Lenoren kädet kävivät nyrkkiin ja hänen silmänsä leimusivat. Hän seisoi uljaana rakastetun miehen edessä, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ylpeyden ja lemmen kamppauksesta.

"Kaduttaako teitä sitten niin kovasti, että te minun takiani lennätitte luodin tuon murhamiehen olkaan?" kysyi Fink synkästi. "Mitä teissä nyt huomaan, se pikemminkin tuntuu vihalta kuin rakkaudelta."

"Minäkö vihaisin teitä!" huudahti impi ja kätki kasvot käsiinsä.

Miesi irroitti kädet hänen silmiltään, painoi hänet rinnalleen ja suuteli hänen huuliaan. "Luota minuun, Lenore!"

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Lenore tempoen itseään irti, mutta hänen huulensa painautuivat jälleen kuumina miehen huulia vastaan, hän likistäytyi häneen kiinni, ja luotuaan hänen silmiinsä katseen täynnä tulista intohimoa ja arkaa pelkoa hän liukui lattiaan toisen jalkoihin.

Järkytettynä kumartui Fink nostamaan hänet ylös. "Minun sinä olet, ja minä pidän sinusta lujasti kiinni!" hän huudahti. "Kiväärillä ja lyijyllä olen sinut voittanut saaliikseni, sinä myrskyinen sydän. — Samassa hengenvedossa sinä annat minulle kirveleviä pistoksia ja rakkauden hunajaa. — Tuhat tulimmaista, olenko minä sitten sellainen orjavouti, että urhean tytön täytyy peljätä astuessaan minun ikeeni alle? Sellaisena kuin sinä aina olet, Lenore, päättäväisenä, uljaana, oikein intohimoisena pikku paholaisena, juuri sellaisena tahdon sinut omistaakin. Olemmehan olleet aseveljiä, ja sellaisina me pysymmekin koko elämämme iän tässä maassa. Voi jälleen tulla päivä, jolloin me molemmat saamme omassa talossamme nostaa pyssyn poskellemme, ja ympärillämme asuva kansa vaatii meiltä sellaista uhkamieltä, joka kernaammin antaa kuin sietää iskuja. Ja jollet sinä koskaan olisi ollut sydämeni halu, ja jos olisit mies kuin minäkin, niin juuri sinunlaisesi toverin ja ystävän tahtoisin itselleni elinkaudekseni. Sillä sinä, Lenore, et tule olemaan ainoastaan rakastettu vaimo, vaan myöskin uljas ystävä, ajatusteni ja tekojeni tuttava, kaikkein uskollisin toverini."

Lenore pudisteli päätänsä, mutta likistäytyi entistä lujemmin lemmityn syliin. "Minusta tulee sinulle vain talosi emäntä", hän valitti.

Fink silitteli hyväillen hänen kutrejaan ja suuteli polttavaa otsaa. "Tyydy osaasi, rakas sydän", hän sanoi hellästi. "Se on suurempi kuin arvaatkaan. Me olemme yhdessä istuneet tulessa, joka oli kyllin väkevä kypsyttämään meissä suuren tunteen ilmoille. Ja mehän tunnemme toisemme hyvin. Meidän kesken puhuen saamme ehkä monestikin nähdä vihuripään pyörivän talossamme. Minä en ole mikään mukavasti pideltävä veikkonen, varsinkaan naiskäsille, ja sinä kyllä taas piankin löydät oman vapaan tahtosi, jonka menettämistä nyt niin surkuttelet. Ole rauhassa, rakkaani, sinusta tulee jälleen sama pieni tuittupää mikä ennenkin olit, sentakia ei sinun ole tarvis murehtia. Sonnusta siis itsesi vastaanottamaan joitakin kotimyrskyjä, mutta niiden ohella myöskin lämmintä rakkautta ja iloista elämää. Sinä tulet jälleen nauramaan, Lenore, sen takaan. Minun paitojani sinun ei tarvitse ommella; jollet tahdo pitää talouskirjaa, niin voit sen huoleti heittää. Ja jos joskus innoissasi lämmitätkin poikaveitikoittesi poskia, niin se ei pilaa meidän vesojamme. Arvelen siis, että antaudut hyvällä."

Lenore oli vaiti, mutta puristautui lujasti miehen rinnoille, Fink veti hänet mukaansa. "Nyt äidin luokse!" hän huusi.

Fink ja Lenore kumartuivat sairaan vuoteen yli. Äidin kalpeille kasvoille lennähti kirkas loiste, kun hän laski siunaten kätensä miehen pään päälle.

"Hän on vielä taipuisa ja lapsellinen", sanoi hän sulhaselle. "Teidän vallassanne on, rakas poikani, tehdä hänestä hyvä vaimo."

Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi, "tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."

Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar, monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."

"Vaimo parkani!" jupisi sokea vanhus.

"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. — Sinulle ei ollut suotu sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."

Vapaaherra ähkyi tuskallisesti.

"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on ollut — lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."

Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes kaikki oli palanut tuhaksi. — Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.

Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt. Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja sen maakamaran yli.

Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää; ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja, reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.

* * * * *

Muutamin sydämellisin sanoin Fink ilmoitti ystävälleen kihlauksestaan ja paroonittaren kuolemasta. Kirjeen sisällä oli toinen sinetöity kirje Sabinelle.

Oli ilta, kun postinkantaja toi kirjeen Antonin huoneeseen. Kauan istui Anton pää käden varassa kirjeen yli; vihdoin hän otti Sabinelle osotetun kirjeen ja lähti kadunvartiseen rakennukseen.

Hän tapasi kauppiaan tämän työhuoneessa, kertoi hänelle saamansa uutiset ja jätti Sabinen kirjeen. Kauppias huusi kohta sisarensa sisään.

"Fink on kihloissa, tässä on sinulle siitä ilmoituskortti!"

Sabine löi iloissaan kätensä yhteen ja riensi Antonin luo, mutta puolitiessä hän pysähtyi punastuen, meni lampun viereen ja avasi kirjeensä. Monta sanaa ei siinä liene ollut, sillä lukeminen päättyi oitis; hän koetti pysyä totisena, mutta suu ei totellut, eikä hän kyennyt tukahduttamaan kirkasta hymyä huuliltaan. Antonia olisi jonakin toisena aikana tämä lemmityn hilpeä mieliala ihastuttanut, mutta tänään hän sitä tuskin huomasikaan.

"Jäättehän nyt toki illalliselle meidän kanssamme, rakas Wohlfart?" kysyi kauppias.

"Tahdoin juuri itsekin pyytää teitä suomaan minulle moniaita minuutteja ajastanne", vastasi Anton. "Minulla olisi hiukan puhuttavaa teille." Hän katsahti levottomasti Sabineen.

"Antakaahan kuulua! — Jää sinä vain, Sabine!" huudahti kauppias sisarelleen, joka ymmärrettyään Antonin ajatuksen aikoi pujahtaa pois. "Olettehan te molemmat hyviä ystäviä, niin että herra Wohlfart ei suinkaan pahastu sinun läsnäolostasi. Puhukaa suunne puhtaaksi, rakas ystävä; voinko ehkä olla teille joksikin avuksi?"

Anton puri huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen lemmittyyn, joka ovipieleen nojautuen katseli eteensä lattiaan. "Saanko kysyä, herra Schröter", hän viimein aloitti väkinäisesti, "oletteko jo löytänyt minulle sen paikan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte hankkia?"

Sabine liikehti levottomasti, ja kauppias katsahti ihmeissään Antoniin. "Luulenpa tosiaankin, että minulla olisi teille jotain tarjona, mutta onko asialla nyt niin tulinen kiire, rakas Wohlfart?"

"On", vastasi Anton juhlallisesti. "En saa menettää enää päivääkään. Suhteeni Rothsattelin perheeseen on nyt täydellisesti lopussa; ja viime viikkojen hirvittävät tapaukset, jotka aiheutuivat minun toimintani johdosta, ovat järkyttäneet terveyttänikin. Minä kaipaan lepoa. Säännöllinen työ jossain vieraassa kaupungissa, missä ei mikään muistuta minua ikävästä menneisyydestä, on minulle nyt tosi tarve."

Jälleen Sabine liikehti, mutta veljen vakava katse pidätti hänet paikallaan.

"Ja ettekö te tuota lepoa, jota minäkin mielelläni soisin teille, voi löytää täällä meidän luonamme?" kysyi kauppias edelleen.

"En", vastasi Anton soinnuttomalla äänellä. "Pyydän teitä suomaan anteeksi, jos vielä tänään otan teiltä jäähyväiset."

"Jäähyväiset!" huudahti isäntä. "En voi ymmärtää, miksi te niin kovin pidätte kiirettä. Meidän luonamme teidän pitää virkistyä, naistemme on pidettävä teistä parempaa huolta kuin tähän asti. Kuuletkos, Sabine, Wohlfart valittaa teidän takianne. Hän näyttää todellakin kalpealta ja rasittuneelta. Sinä ja täti ette saa sellaista kärsiä."

Sabine ei vastannut mitään.

"Minun täytyy lähteä, herra Schröter", sanoi Anton lujasti; "huomenna matkustan pois."

"Ettekö edes tahdo sanoa ystävillenne, minkä vuoksi tämän pitää tapahtua niin äkisti?" kysyi kauppias vakavasti.

"Tehän tiedätte, minkävuoksi. — Minä olen tehnyt lopputilin entisyyteni kanssa. Tähän asti olen huonosti pitänyt huolta tulevaisuudestani, sillä minun on pakko vieraassa paikassa alkaa aivan alusta ja palkattuna palvelijana koettaa ensin hankkia itselleni tulevain työnantajaini luottamusta ja mielisuosiota. — Ystävistäkin olen käynyt hyvin köyhäksi. Kaikista ihmisistä, joita pidän rakkaina, täytyy minun nyt pysyttäytyä erossa vuosikausia, arvaamattoman ajan. Minulla on jonkin verran aihetta tuntea oloni yksinäiseksi, ja kun elämäni kuitenkin asettuu uudelle kannalle, niin on parempi että alku tapahtuu niin pian kuin mahdollista; sillä jokainen päivä, jonka täällä vietän, menee hyödyttömästi, vähentää voimiani ja tekee välttämättömän eron sitä vaikeammaksi."

Hän oli syvästi liikutettu; hänen äänensä värähteli, mutta levollista ryhtiään hän ei siltä kadottanut. Hän kävi Sabinen luo ja tarttui hänen käteensä. "Tänä viimeisenä hetkenä tunnustan teille veljenne läsnäollen jotain, minkä kuunteleminen ei voi loukata teitä, koska olette sen jo kauan tiennyt. — Ero teistä surettaa minua enemmän kuin kykenen sanomaankaan. Jääkää hyvästi!" Nyt valtasi liikutus hänet kokonaan, hän kääntyi nopeasti poispäin ja kävi akkunaan.

Hetken vaitiolon perästä kauppias aloitti: "Että te niin kiireesti lähdette luotamme, rakas Wohlfart, on sisarestanikin hyvin tukalaa. Sabine aikoi juuri pyytää teiltä ritaripalvelusta, jollaista kauppiaan sisar voi vaatia kauppiaalta. Minäkin toivon hartaasti, ettette vastaa kieltävästi hänen pyyntöönsä. Sabine näet haluaa, että te hänen kanssaan tarkastaisitte muutamia lehtiä ja vaarinottaisitte hänen etuaan minua vastaan."

Anton voitti väkinäisesti haluttomuutensa ja kumarsi myöntymyksen merkiksi.

"Mutta ensin on teidän saatava tietoonne eräs seikka, jota ehkä ette vielä tunne", kauppias jatkoi. "Sabine on näet isäni kuoleman jälkeen ollut minun salainen yhtiötoverini; hänen neuvoaan ja hänen tahtoaan on liikkeessämme seurattu useammin kuin arvaattekaan. Hän on ollut teidänkin salainen esimiehenne, rakas Wohlfart." Hän nyökkäsi sisarelleen ja lähti huoneesta.

Hämmästyneenä katseli Anton vaaleahameista nuorta esimiestään. Monet vuodet hän oli tietämättään totellut lemmityn käskyjä ja ahertanut tämän eduksi. Ja kuten ennen muinoin panssaripukuinen vasalli kumartui nuoren läänitysherrattarensa edessä, niin notkistui hänenkin päänsä nyt tahtomattaan syvään tuon neitseellisen hahmon edessä, joka punoittavin poskin astui hänen luokseen.

"Niin on laita, Wohlfart", sanoi impi arastellen. "Minullakin on pieni osuus ja oikeus teidän elämäänne. Minä se olin, joka lupasin isällenne pitää teistä huolta täällä meidän luonamme. Olin itsekin silloin kokematon lapsi, ja vieraan kestiystävän luottamus teki minut hyvin onnelliseksi. Teidän isänne, se kunnianarvoisa vanha herra, ei tahtonut millään muotoa panna päähänsä samettista patalakkiaan, joka viipotti hänen taskustaan, kunnes minä vedin sen esiin ja painoin hänen valkeille kiharoilleen; silloin ihmettelin mielessäni, että olikohan uudella liikeoppilaallammekin yhtä kauniit kiharat. Ja kun te tulitte meille ja olitte kaikkien mieleen, ja veljeni sanoi teitä parhaaksi kaikista konttorin nuoremmista herroista, silloin olin niin ylpeä teistä kuin vain oma isänne olisi voinut olla."

Anton nojautui pulpettiin ja peitti kädellään silmänsä.

"Ja koska aina tunsin, että te kuuluitte hiukan minullekin, pyysin veljeäni että hän ottaisi teidät mukaansa sille vaaralliselle matkalle; silloin tiesin teidän olevan hänen parissaan enkä tuntenut olevani aivan erossa hänestä. Minunkin hyväkseni te silloin työskentelitte siellä muukalaismaassa, ja minun tavarani te pelastitte tuona kauhun yönä, kun pyssyjen paukkeessa ja miekkojen kalskeessa puolustitte kuormiamme. Ja sen vuoksi, rakas ystäväni, tulen nytkin kauppiaana pyytämään apuanne, että vielä kerran tekisitte pienen palveluksen minulle. Teidän pitää tarkastaa eräs tili minun hyväkseni."

"Sen kyllä teen, neiti", sanoi Anton yhä pois kääntyen, "mutta en juuri tällä hetkellä."

Sabine kävi seinäkaapille ja toi sieltä pulpetille kaksi kultareunaista ja vihreisiin nahkakansiin sidottua tilikirjaa. "Tulkaahan sentään katsomaan minun debetiäni ja kreditiäni." [Vastattavaa ja vastaavaa. Tästä kirjan saksalainen nimi "Soll und haben".] Hän avasi ensimmäisen kirjan. Siroilla koukerokirjaimilla oli sen ensi lehdelle piirretty: "Jumalan avulla. T. O. Schröterin salakirja."

Anton kavahti säikähtäen taapäin. "Sehän on liikkeen salakirja!" hän huudahti: "Tässä on tapahtunut erehdys."

"Ei ole mitään erehdystä", vakuutti Sabine. "Minä haluan, että tarkastatte sen."

"Se on mahdotonta, rakas neiti," huudahti Anton. "Eihän veljenne ettekä te itsekään voi sitä täydellä todella tahtoa. Jumala varjelkoon, että kukaan toinen rohkenisi katsahtaa tuohon kirjaan kuin liikkeen isännät. Niin kauan kuin mikään liike pysyy pystyssä, ei näihin lehtiin saa kurkistaa muut kuin isäntä itse ja hänen kuoltuaan lähimmät perilliset. Joka tämän kirjan on nähnyt, se tietää mitä syrjäinen ei koskaan saisi tietää. Ja tämän kirjan suhteen on uskollisinkin ystävä syrjäinen vieras. Kauppiaana ja rehellisenä miehenä en voi täyttää pyyntöänne."

Sabine tarttui lujasti hänen käteensä. "Vilkaiskaahan nyt kuitenkin siihen", hän pyyteli, "katsokaa edes nimilehteä." Hän löi kannen jälleen auki. "Tässä kirjassa on toiminimenä: T. O. Schröter" — hän selaili lehtiä kädellään.

"Siinä on enää vain harvoja tyhjiä sivuja; kirja päättyy vuoden loppuessa." Sitten hän avasi toisen kirjan. "Tämä kirja on vielä aivan tyhjä; mutta siinä on toinen toiminimi. Mitä siihen on kirjoitettu?"

Anton luki: "Jumalan avulla. T. O. Schröter ja Kumppanin salakirja."

Sabine likisti hänen kättään ja lausui hiljaa ja pyytelevästi: "Ja se uusi yhtiökumppani pitää teidän olla, oma ystäväni."

Anton seisoi hievahtamatta alallaan, mutta hänen sydämensä löi rajusti ja heleä puna kohosi hänen poskilleen. Yhä piteli Sabine häntä kädestä, hän näki immen kasvojen lähestyvän hänen omiaan ja tunsi kuin tuulen hengähdyksen hänen suudelmansa huulillaan. Silloin löi hän käsivartensa voimakkaasti lemmityn vyötäisille, ja äänettömässä hartaudessa syleilivät molemmat onnenautuaat toisiaan.

Ovi avautui, kauppias seisoi kynnyksellä. "Pitele kiinni sitä karkulaista!" hän huusi. "Niin, rakas Anton, vuosikausia olen ikävöinyt tämän hetken täyttymistä. Siitä lähtien kuin sinä muukalaismaassa polvistuit viereeni ja hoitelit haavaani, oli sydämeni toivomus saada kiinnittää sinut iäksi meidän elämäämme. Kun sitten lähdit meiltä pois, luulin vihastuen rakkaimman toiveeni tulleen tuhotuksi. Mutta nyt me pitelemme sinua lujasti kiinni, sinä haaveilija, salakirjamme lehdillä ja lämpimässä sylissämme." Hän veti lempivän parin povelleen.

"Köyhän yhtiötoverin sinä valitsit itsellesi!" huudahti Anton lankonsa povelta.

"Ei, veljeni, Sabine on menetellyt niin kuin viisas liikemies ainakin. Rahalla ja rikkaudella ei ole mitään arvoa, ei yksilölle eikä valtiolle, jollei mukana ole tervettä voimaa, joka herättää kuolleen metallin luovan työn ja liikunnan elämään. Sinä tuot liikkeeseen toimellisen nuoren voimasi ja koetellun ymmärryksen. Ole tervetullut tähän taloon ja meidän sydämiimme!"