KOLMAS KIRJA. (continued 3)

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani tuon paroonin takia."

Bernhard nykäsi kätensä nopeasti takaisin.

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia", pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat minulle jälleen kätesi."

"Tahdotko luopua aikeistasi maatilan suhteen?" kysyi Bernhard ankarasti.

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.

* * * * *

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä. "Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään." Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen. "Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui; "etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi, niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart, Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta, mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin, joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan. Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi. Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja — merkillistä kyllä — teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore", huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami. Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla, minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin. Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä, niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta, että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää, voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä oikein vaivaa — ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin, samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. — Heti kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal. Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa Bernhardia.

* * * * *

Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te oikein olette? Epärehellinen mies te olette."

Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.

Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa; Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä, niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni. Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä, veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.

Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka toinen maksaa."

"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra; "mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää meidän käsiimme?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani, niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."

"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi parooni ärtyneesti.

"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan tässä asiassa syyttömän."

"Sehän on samantekevää."

"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä minun liikemieskunnialleni."

"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole kunniaksi."

"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua varjelkoon!"

"Puhuittehan te siitä kumminkin", ähkyi onneton mies.

"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne, että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."

"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki jalkaansa.

"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne, niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon tilaan."

Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.

Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä, että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.

* * * * *

Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.

"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni; minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."

Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.

"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"

"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."

"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden lopussa."

"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdisti Bernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.

"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut", vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja istui vaitonaisena poikaansa katsellen.

Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.

7.

Aallot löivät korkealle hukkuvan pään yli.

Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys, johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä minnekin.

Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.

"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne, olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä. Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi minun täytyy ostaa sekin itselleni."

Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"

"Hirsch Ehrenthalin", vapaaherra vastasi masentuneena.

Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman. Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään isäni rahat."

Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan, puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.

Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.

Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä, mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi hänen punnitsemiskykynsä.

Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut selvittämään välini hänen isänsä kanssa."

Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?" hän huudahti käheästi.

"Se hänen nimensä lienee; hän kuuluu olevan sairaana."

"Hän kuolee", sanoi Veitel tylysti.

"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan, mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"

"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma kulkemasta."

Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin taivutetuksi sovintoon."

"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö", huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole käsitystä mistään."

"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi vapaaherra neuvottomana.

Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa. Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken, jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille? Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan, niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."

"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti hänen mielensä tuskalla.

* * * * *

Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja. Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään; pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen läsnäolosta.

"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."

"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan, niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille. Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."

Veitel riensi kapakan puolelle noutamaan haluttuja tavaroita; vanhus silmäsi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen: "Nyt se pamahtaa" ja tuijotteli päätään pudistellen kirjanlehtien yli virralle.

Asetettuaan aterian vanhuksen eteen kysyi Veitel lyhyesti: "Kuinka paljon?"

"Kolmesataa", sanoi Hippus, "ja sitte pitää minun vielä saada punnita asiaa. Se ei kuulu oikeastaan minun ammattiini, ihanainen Itzig. Omalla alallani autan vähemmästäkin maksusta, kuten lienet jo tullut kokemuksestasi tietämään; mutta rosvon ja murtovarkaan kunniakkaaseen ammattiin ruvetessani vaadin suurempaa hintaa. Minähän olen vain vapaaehtoinen tarjokas sillä alalla. Enkä voi sanoa, että minua erikoisesti miellyttää sille antautuakaan."

"Entäs minua sitten?" huudahti Itzig. "Jos mitä muuta keinoa on olemassa, niin sanokaa. Jos tiedätte, miten paroonia ja Ehrenthalia voi pitää toisistaan erillään ja tuhota kummankin toistensa kautta, niin sanokaa. Ehrenthalin oma poika käy rakentamaan rauhaa heidän keskensä, hän seisoo heidän välillään niinkuin kuvakirjassa pieni alaston ja siivekäs pojannalikka kahden rakastavaisen välillä, ja me saamme pitkän nenän."

"Mekö?" kysyi vanhus irvistellen. "Sinun nokkasi se vain kasvaa entistä pitemmäksi, sen naakka. Mitä sinun vehkeesi minuun kuuluvat?"

"Kaksisataa!" huudahti Veitel, käyden häntä lähemmäksi.

"Kolme", vastasi vanhus ja joi lasinsa pohjaan; "mutta yksin en sitä tee, sinun pitää olla läsnä."

"Jos minun pitää olla läsnä", sanoi Veitel, "niin voin tehdä sen yksinkin enkä tarvitse teidän apuanne. Kuulkaahan nyt mitä sanon. Minä toimitan talon tyhjäksi, laitan että Ehrenthal ja parooni lähtevät yht'aikaa konttorista yläkertaan, ja minä annan teille merkin, ovatko paperit esillä pöydällä vai rahakaapissa. Silloin on jo hyvin pimeä. Teillä tulee olemaan aikaa puoli tuntia. Minä suljen katuoven, mutta syrjäkäytävän takakujalle, joka tavallisesti on teljettynä, jätän auki. Kaikki on niin varmaa, että kymmenvuotias lapsikin voisi tehdä tuon tekosen."

"Varmaa kyllä sinulle itsellesi", murahti vanhus äreästi, "mutta ei minulle."

"Olemmehan kuitenkin koettaneet tehdä kaiken voitavamme lain avulla, mutta turhaan", huusi Veitel; "nyt sen täytyy käydä vastoin lakia." Hän iski nyrkkinsä parvekkeen kaiteeseen ja kiristeli hampaitaan niin että ne kirskuivat. "Ja jollette te tahdo käydä työhön niin pitää sen kumminkin tapahtuman, vaikka kaikki epäluulo lankeisikin minuun, jollen sillä aikaa ole mukana Bernhardin kamarissa."

"No, se on oikein, sinä iloinen Itzig", sanoi vanhus ja nykäsi silmälasinsa suoraan voidakseen tarkemmin katsella toisen äkämystynyttä naamaa. "Kun sinä kerta olet niin rohkeata poikaa, niin enpä minäkään tahdo jättää sinua pulaan; mutta kuten sanottu, vain kolmestasadasta."

Kaupanteko ja tinkiminen alkoi. Sitten painautuivat molemmat parvekkeen perälle ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään pimeäntuloon asti.

* * * * *

Muutamia päiviä senjälkeen Anton istui hämärissä Bernhardin sairasvuoteen vieressä. "Jouduin vain pikipäin pistäytymään tänne nähdäkseni kuinka voitte."

"Huonosti", sanoi Bernhard, "yhä vain huonosti; hengitys, käy vain vaikeammaksi. Kunpa pääsisin ulos vapaaseen ilmaan, edes kerrankin ulos tästä pimeästä huoneesta!"

"Eikö lääkäri salli teidän lähteä ajelemaan? Jos huomenna on lämmin auringonpaiste, niin tulen vaunuilla noutamaan teidät ajelulle."

"Niin tosiaan", huudahti Bernhard ilahtuneena, "teidän pitää tulla. Sitten on minulla teille jotain kerrottavanakin." Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Sain tänään kaupunkipostissa nimettömän kirjelapun." Hän otti päänaluksensa alta esiin pienen kirjeen ja ojensi sen salamyhkäisen näköisenä ystävälleen: "Ottakaa se, ehkä tunnette käsialankin."

Anton kävi akkunaan ja luki: "Parooni Rothsattel tulee puheillenne tänään iltapuolella. Toimittakaa niin, että olette yksin isänne kanssa silloin kotona."

Kun Anton antoi kirjeen takaisin, katseli Bernhard paperilappua hartaan kunnioittavasti ja piilotti sen uudelleen. "Tunnetteko käsialan?" kysyi hän.

"En", Anton vastasi; "se näyttää vääristellyltä, mutta neiti Rothsattelin käsialaa se ei ainakaan ole."

"Olipa kirjoittaja kuka hyvänsä", jatkoi Bernhard masentuneena, "niin odotan hyviä tuloksia tästä illasta. Wohlfart, tämä kiista painaa raudanraskaana minun rintaani, se salpaa minulta hengen, tunnen sen painon kuin olisin pusertimen välissä. Tänään käy kaikki jälleen hyväksi, tänään pääsen vapaaksi."

Puhuminen kävi häneltä vaikeasti. Vain lyhyinä lauseina laukeili puhe hänen huuliltaan. "Siis näkemiin huomiseen asti", huudahti Anton. Hänen noustessaan pystyyn lähteäkseen pois kuului ovelta pehmeitten naiskenkäin sipsutusta; äiti ja Rosalie saapuivat sairaan luo ja tervehtivät vierasta. "Kuinka nyt jaksat, Bernhard?" kysyi äiti. "Tänään jäät yksin isän kanssa, tänä iltana on suuri soitannollinen illanvietto, Rosalie saa taas istua flyygelin ääreen. Me olemme siirtäneet oman flyygelimme perähuoneeseen, herra Wohlfart, jotta Rosalie ei harjoitellessaan häiritse Bernhardia."

"Istuhan silmänräpäykseksi luokseni, äiti", sanoi Bernhard; "en ole pitkään aikaan nähnyt sinua noin kauniissa puvussa. Sinä näytät tänään oikein sievältä; samanlainen puku sinulla oli ylläsi, kun poikana sain tulirokon. Aina kun sinusta uneksin, näen sinut tuo keltainen puku ylläsi. Anna minulle kätesi, äiti, ja kun tänä iltana kuuntelet musiikkia, niin muistele myöskin Bernhardiasi. Minä soittelen täällä hiljaa ajatuksissani."

Äiti istahti hänen viereensä. "Hänellä on taas kuumetta", sanoi hän Antonille. Anton nyökkäsi vaieten.

"Huomenna minä ajan aurinkoon", huudahti Bernhard kiihkeästi, "se on minun huvimatkani."

"Vaunut odottavat, äiti", muistutti Rosalie; "meidän täytyy hienoissa puvuissamme käydä takatietä, missä on niin hirmuisen likaista. Itzig on uskotellut isälle, että vaunut eivät saa tulla katuoven eteen, koska se häiritsisi Bernhardia."

"Nuku hyvin, Bernhard", sanoi äiti ja ojensi hänelle vielä kerran pyöreän kätensä. Naiset riensivät pois huoneesta ja Anton seurasi heitä.

"Mitä sanotte Bernhardin voinnista?" kysyi äiti portaissa. "Minusta hän on hyvin kipeä", vastasi Anton. "Minä olen miehelleni jo sanonut, että kun kesällä lähden Rosalien kanssa kylpylään, niin otamme Bernhardin mukaamme."

Anton erosi heistä raskain sydämin.

Talossa kävi aivan hiljaiseksi; Ehrenthalin asunnossa ei kuulunut muuta kuin sairaan ähkyvää hengitystä. Vain lattiasta hänen aitansa kuului jolloinkin rapinaa. Hiiri siellä nakerteli puuta. Bernhard kuunteli levottomasti. "Kuinkahan kauan se vielä nakertaakaan, ennenkuin saa lattiaan kolon; sitten se pääsee tänne minun huoneeseeni." Häntä värisytti, hän heittelehti kärsimättömästi vuoteessaan; hämärä tuntui hänestä tänään aivan tukahduttavalta, ilma perin paksulta. Hän veti soittokellon nuoraa siksi kunnes hoitajatar saapui ja asetti sytytetyn lampun pöydälle. Nyt katseli Bernhard väsyneenä ympärilleen. Kamari näytti hänestä tänään vanhalta ja nukkavierulta, melkein kuin joltakin syrjäiseltä vierashuoneelta, ja itsensä hän tunsi vieraaksi, joka oli tullut vain lyhyelle käynnille. Kylmästi hän katseli kirjahyllyään ja kaappia, jonka laatikossa kallisarvoiset käsikirjoitukset olivat. Permannon musta paloläikkä, ovipeilissä oleva rako, josta jokailta paistoi sisään viereisen huoneen lampunvalo — kaiken tuon hän tahtoi huomenna jättää selkänsä taakse lähtiessään Antonin kanssa ulos ahtaasta kamaristaan. Hän ajatteli, että he kenties ajelisivat sitä tietä pitkin, jota myöten linnan neiti ajoi kotoa kaupunkiin ja sieltä takaisin. Ehkäpä he tapaisivatkin hänet tiellä. Bernhardin silmät loistivat, hän oli varma toivossaan, että neiti tulisi heitä vastaan. Hän istuisi suorana ja ylväänä vaunuissaan, harso lennähtäisi syrjään hänen kasvoiltaan, ja valkea käsivarsi nousisi huiskuttamaan tervehdykseksi vastaantulijoille. Niin, neiti tuntisi Bernhardin, hän tietäisi että tämä oli tehnyt palveluksen hänen isälleen; ehkäpä hän pysähdyttäisi vaununsa ja kysyisi kuinka Bernhard jaksoi. Ja sitten saisi Bernhard puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen jalosointuisen äänensä. Vielä kerran neiti hänelle nyökkäisi, sitten eroaisivat vaunut toisistaan ja kulkisivat eri suuntiin. — Ja minne hän, Bernhard, ajaisi? "Suoraan aurinkoon", hän kuiskasi. — Ja jälleen hän kuunteli tuskastuneena hiiren nakerrusta.

Nopeita askeleita kuului etuhuoneesta, Bernhard suoristautui istumaan, veri kohosi hänen poskilleen. Lenoren isä sieltä tuli hänen puheilleen. — Hiljaa aukeni ovi, ruma kuvatus pujahti sisään ja katseli arkaillen ympärilleen. Bernhard huudahti peljästyneenä: "Mitä te täältä haette?"

Sukkelaan astui Itzig hänen vuoteensa viereen ja puhui tiheään hengittäen ja äänellä, joka tuntui tulevan yhtä vaikeasti kuin sairaan rinnasta: "Parooni on juuri mennyt konttoriin. Hän sanoi minulle tulevansa tänne suostuttelemaan teitä, jotta kannattaisitte hänen vaatimustaan, jonka hän aikoo tehdä isällenne."

"Teillekö hän tuon on sanonut?" huudahti Bernhard. "Kuinka vapaaherra voi uskoa mitään asiata semmoiselle miehelle kuin te olette?"

"Pitäkää suunne kiinni", vastasi Veitel raa'asti, "ei nyt ole aikaa teidän lörpötellä. Kuulkaa mitä sanon. Parooni on antanut isällenne kunniasanallaan vakuuden kahdenkymmenentuhannen taalerin lainasta, mutta hän ei voi antaa hänelle tuota vakuutta, koska hän on myynyt samat paperit eräälle toiselle. Hän on rikkonut kunniasanansa ja vaatii nyt isältänne, että tämä luopuu hyvästä vakuudestaan. Jos te voitte suostuttaa isäänne menettämään kaksikymmentä tuhatta taaleria, niin tehkää se."

Bernhard vapisi niin, että hänen kätensä huiskivat. "Te olette valehtelija!" hän huusi. "Jokainen sana, joka lähtee teidän suustanne, on petosta ja teeskentelyä ja kavaluutta."

"Suunne kiinni", toisti Veitel kuumeisessa hädässään. "Te ette saa taivuttaa isäänne kärsimään vahinkoa. Paroonia ei enää käy auttaminen, hän on kuin kärpänen, joka on polttanut siipensä lampunliekissä, hän voi enää vain ryömiä. Ja jos Ehrenthal on niin hupsu että seuraa teidän neuvoanne, joka ette asioista mitään ymmärrä, niin ei hän kuitenkaan voi pysyttää paroonia hänen tilallaan. Jollei hän viskaa tätä menemään, niin tekee sen toinen mies. Minulla ei ole mitään etua, kun tätä teille sanon", hän jatkoi levottomasti ja kuunteli talon edustalta kuuluvaa hälyä; "puhun vain uskollisuudesta teidän perhettänne kohtaan."

Bernhard haukkoi henkeä. "Ulos täältä!" sai hän vihdoin huudetuksi; "kaikki on pelkkää petosta ja valhetta tässä maailmassa."

"Minä lähden noutamaan paroonin ja Ehrenthalin tänne" sanoi Veitel ja juoksi ulos huoneesta.

Kumahdellen kuului eteiseen Ehrenthalin äkäinen ääni: "Minä menen tuomarin luo ja annan ilmi teidät ja kaikki teidän vehkeenne!" Veitel tempasi konttorin oven auki. Nahkatuolilla istui vapaaherra ja kätki kasvot käsiinsä, hänen edessään seisoi Ehrenthal huojuen ja vapisten vihasta; pöydällä oli avattuna vapaaherran lipas turmiollisine velka- ja kiinnityskirjoineen. Veitel huusi ovelta sisään: "Kuulkaa, Ehrenthal, teidän Bernhardinne on hyvin kipeä, hän makaa tuolla ylhäällä aivan yksin ja huutelee teitä ja huutelee herra paroonia; hän tahtoo teidät molemmat luokseen."

"Mitä tämä on?" ärjäsi Ehrenthal. "Juonitteletteko te selkäni takana yhdessä poikanikin kanssa?"

"Oletteko näyttänyt hänelle sen uuden hypoteekin, jonka olette kirjoittanut häntä varten?" kysyi Veitel kiireisesti vapaaherralta.

"Hän ei ole tahtonut sitä katsoakaan", vastasi vapaaherra alakuloisena.

"Antakaa se tänne", sanoi Veitel nopeasti ja laski uuden asiakirjan pöydälle Ehrenthalin eteen.

"Te tahdotte antaa minulle rahoistani paperipalasen, joka ei ole edes sen arvoinen että sen viitsisi polttaa."

"Älkää enää turhia viivytelkö", huusi Itzig yhä yltyvällä hätäisyydellä. "Bernhardin luona ei ole ketään, hän huutelee huutamistaan teitä ja paroonia, pian hän tekee vahinkoakin itselleen. Joutukaa siis jo lähtemään, hän on ähkinyt pahasti ja käskenyt minun toimittamaan teidät tässä siunaamassa hänen luokseen."

"Vanhurskas Jumala!" parkasi Ehrenthal hädissään ja sieppasi hattunsa. "Mitä tämä tämmöinen taas on? Enhän minä voi nyt lähteä poikani luo, minulla on täällä huolta rahoistani."

"Hän huutaa itsensä hengettömäksi", yllytteli Veitel; "rahoistanne te ennätätte puhua sitte perästäkin päin. Joutukaa nyt hetipaikalla."

Vapaaherra ja Ehrenthal lähtivät konttorista. Itzig seurasi heidän kintereillään. Ehrenthal lukitsi oven, laski rautasalvan sen poikki ja lukitsi salvan etulukolla. Sitten he kiiruhtivat portaita ylöspäin, Itzig jälkimmäisenä. Jollain porrasastuimella helähti hopearaha, Ehrenthal kääntyi katsomaan jälkeensä. "Se putosi minun taskustani", sanoi Veitel.

Vapaaherra ja Ehrenthal astuivat sairaan huoneeseen, heidän perästään työntäytyi Itzig ja hiipi seinäviertä pitkin akkunan luo, Bernhardin päänsijan taakse, josta tämä ei häntä nähnyt. Vapaaherra kävi istumaan vuoteen pääpuoleen, Ehrenthal jalkapuoleen; lamppu loi kelmeätä valoa molempiin riitapuoliin, jotka saapuivat kuolevaisen luo kiistelemään keskenään rahoista ja vakuuksista.

Aatelismies alotti kohteliaalla puheella, muisteli Bernhardin käyntiä hänen tilallaan ja toivoi taas kohtakin näkevänsä hänet luonaan; mutta hänen silmänsä väittelivät pelokkaasti sairaan lopen kuihtuneita kasvoja, ja hänen sydämessään kuului ääni: viime tingassa tänne tulinkin! Bernhard istui suorana vuoteessaan, pää rinnalle painuneena; hän kohotti kättänsä ja keskeytti vapaaherran puheen: "Anteeksi, herra parooni, sanokaa minulle mitä te isältäni haluatte, ja ottakaa huomioon että minä en ole mikään liikemies."

Vapaaherra selitti hänelle asiansa; Ehrenthal yritti hänet monesti keskeyttää, mutta Bernhard viittasi hänelle torjuvasti kädellään, jolloin isä sulki suunsa ja tyytyi ravistelemaan kiivaasti päätänsä ja murahtelemaan itsekseen.

Vapaaherran päätettyä puheensa viittasi Bernhard taas isälleen: "Käy lähemmäksi ja kuuntele levollisesti mitä sanon." Isä laski korvansa melkein poikansa suulle. "Mitä nyt sanon", lausui Bernhard hiljaa, "se on minun vakaa tahtoni, enkä ole vasta tänään tullut siihen päätökseen. Kun sinä hankit rahoja, niin ajatuksesi oli että minä eläisin sinua kauemmin ja tulisin kuolemasi jälkeen perilliseksesi. Eikö niin ollut?" Ehrenthal nyökytteli pontevasti päätään. "Jos siis pidät minua perillisenäsi", jatkoi Bernhard, "niin kuuntele nyt tarkoin minun sanojani. Jos rakastat minua, niin toimi minun toivomukseni mukaan. Minä luovun perintöosastani, niin kauan kuin me molemmat elämme. Mitä sinä olet koonnut minun hyväkseni, sen olet koonnut turhaan. Minä en vaadi sinulta yhtään mitään tulevaisuuttani varten. Jos minun on sallittu tulla jälleen terveeksi, niin tahdon tulla toimeen omalla työlläni, tahdon oppia luottamaan itseeni; paitsi sinun rakkauttasi ja siunaustasi en pyydä sinulta mitään itseäni varten. Muista se."

Ehrenthal kohotti kätensä korkeuteen ja parahti: "Mitä perättömiä sinä nyt puheletkaan, oma Bernhardini, poloinen poikani? Sinähän olet vielä kipeä, olet hyvin kipeä."

"Kuule minua vielä", pyysi Bernhard. "Mitä oikeuksia sinulla lieneekin tämän herran maatilan, se selvitetään tässä paikalla. Sinä olet monet vuodet ollut hänen kanssaan liikesuhteissa, ja sinä et saa olla syynä hänen perheensä onnettomuuteen. Minä en vaadi, että sinun pitäisi luovuttaa itseltäsi niin suuri rahasumma, se koskisi sinuun kipeästi ja olisi tälle herralle nöyryytykseksi; mutta sitä minä vaadin sinulta, että otat vastaan hänen tarjoamansa vakuuden. Jos hän on aikaisemmin luvannut sinulle jotain muuta, niin unohda se; jos sinulla on hallussasi asiapapereita, jotka häntä huolestuttavat, niin luovuta ne hänelle takaisin."

"Hänhän on kipeä", ähki onneton isä, "hän on kovin kipeä."

"Minä tiedän että tämä tuottaa sinulle tuskaa, isäni. Siitä lähtien kuin läksit maailmalle isoisän kodista köyhänä juutalaispoikana, paljasjaloin ja yksi ainoa taaleri taskussasi, siitä lähtien et ole muuta ajatellut kuin rahojen kokoamista. Kukaan ei ole sinulle muuta opettanutkaan, uskosi on sulkenut sinut pois sellaisten seurasta, jotka paremmin ymmärtävät, mikä elämälle antaa tosi arvoa. Minä tiedän että sinun sydäntäsi särkee, kun sinun on pakko panna paljon rahaa vaaranalaiseksi. Mutta sen sinä kuitenkin teet, sinä teet sen, koska rakastat minua."

Ehrenthal väänteli käsiään, ja isot kyyneleet vuotivat hänen silmistään kun hän sanoi: "Sinä et tiedä, poikani, mitä minulta oikein vaadit! Sinä vaadit, että isäsi taskusta saataisiin varastaa suuri summa rahaa."

Poika tarttui isänsä käteen. "Sinähän olet aina rakastanut minua. Sinä olet tahtonut että minusta tulisi toisenlainen mies kuin itse olet. Sinä olet aina kuullut minun sanojani, ja toivomukseni olet täyttänyt ennenkuin olen ennättänyt niitä lausuakaan. Mitä sinulta nyt pyydän, se on ensimmäinen suuri pyyntö, mitä koskaan olen sinulle tehnyt. Ja tämän pyynnön tulen toistamaan korvaasi niin kauan kuin elän, se on minun ensimmäinen pyyntöni, rakas isä, ja se tulee myöskin olemaan minun viimeiseni."

"Sinä olet hupsu lapsi", parahti isä aivan suunniltaan; "sinä vaadit minulta henkeäni, sinä vaadit koko liikettäni."

"Nouda paperit tänne", vastasi Bernhard. "Minä tahdon omin silmin nähdä, kuinka sinä annat ne tälle herralle takaisin ja kuinka sinä vastaanotat hänen kädestään, mitä hänellä on vielä sinulle annettavaa."

Ehrenthal otti nenäliinan taskustaan ja itki ääneen. "Hän on kipeä. Minun pitää nyt kadottaa hänet ja kadottaa rahanikin päälliseksi." Vapaaherra istui koko keskustelun ajan vaitonaisena ja katseli eteensä lattialle. Akkunan luona Itzig puristeli suonenvedontapaisesti nyrkkejään ja repi huomaamattaan akkunaverhon alas kiinnitystangosta.

Poika katseli hievahtamatta isänsä tuskailua ja huusi vihdoin ponnistaen viimeisiä voimiaan: "Minä tahdon sen, isä, käy heti noutamaan paperit!" Sitten hän vaipui uupuneena takaisin patjoilleen. Isä tahtoi syöksyä auttamaan häntä, mutta inhon eleellä Bernhard torjui hänet luotaan ja purskahti läähättäen: "Jo riittää, sinä vaivaat minua."

Silloin ponnahti Ehrenthal pystyyn, tarttui kynttilään ja hoiperteli ulos. Huoneessa kävi aivan hiljaiseksi, ainoastaan sairaan läähättävä hengitys kuului. Yhä vielä istui vapaaherra kumarassa tuolillaan, mutta äärimmäisessä jännityksessään hän tunsi ilon värähdyksiä sielussaan. Hän näki sysimustalla taivaallaan repeämän, josta aurinko paistoi pimeitten pilvien välistä. Hän oli pelastettu! Hän sai kunniasanansa takaisin, ja tuolta akkunan luona murjottelevalta mieheltä hän oli toivossa saada uutta käteistä kahdeksantuhatta taaleria. Nyt hän voi jälleen luoda silmänsä ylös, nyt hän voi jälleen monista ajoista kantaa päätänsä pystyssä. Hän tarttui sairaan käteen, puristi sitä ja sanoi hiljaa: "Minä kiitän teitä, herrani, oi kuinka kiitän teitä; te olette minun pelastajani, te varjelette minun perhettäni epätoivosta ja minua itseäni häpeästä."

Bernhard piteli lujasti vapaaherran kättä omassaan, ja autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta se mies, joka seisoi akkunan luona, kiristeli hampaitaan hirmuisessa jännityksessä ja puristautui kiinni seinään, siten hillitäkseen ruumistaan värisyttävää kuumeenpuistatusta.

Hiljaisuutta kesti kauan sairashuoneessa; kukaan ei enää puhunut mitään. Ehrenthalia ei kuulunut palaavaksi. Mutta vihdoin tempaistiin eteisen ovi auki, ja huoneeseen syöksyi vihan valloissa oleva mies, jonka kasvot olivat vimmasta vääristyneet ja tukka pörröllään. Se oli Ehrenthal. Hänellä oli lepatteleva kynttilä kädessä, mutta ei mitään muuta.

"Kadonneet!" parkasi hän ja löi kätensä yhteen, niin että kynttilä putosi lattialle. "Kaikki poissa, menneet menojaan, varastetut!" Hän syöksähti polvilleen poikansa vuoteen ääreen ja kurotti käsivartensa häntä kohti, aivan kuin häneltä apua anoakseen. Vapaaherra kavahti pystyyn, yhtä peljästyneenä kuin Ehrenthalkin. "Mitä on varastettu?" huusi hän tälle.

"Kaikki on poissa", ähkyi Ehrenthal, katsellen vain poikansa kasvoihin; "velkakirjat ovat poissa, hypoteekkikirjat poissa. Minulta on varastettu ja ryöstetty", parkasi hän pystyyn lennähtäen; "varkaita, murtovarkaita! Lähettäkää hakemaan poliisia!" Ja hän ryntäsi jälleen ulos huoneesta, vapaaherra kintereillään.

Puolipyörryksissä katseli Bernhard lähtijäin perään. Silloin astui se, joka oli seisonut akkunan luona, hänen vuoteensa viereen. Sairas viskasi päänsä sivulle päin ja tuijotti tulijaan, niinkuin henkitoreissaan oleva lintu tuijottaa käärmeeseen. Hän näki edessään ilmetyn paholaisen kasvot; punainen tukka harroitti tällä pystyssä, hornan hätä ja ilkeys kuvastui noista vääristyneistä piirteistä, Bernhard ummisti silmänsä ja nosti kättään torjuvasti eteensä. Mutta paholaisnaama kumartui siitä huolimatta hänen ylitseen, ja käheä, sähisevä ääni kuiskutteli hänen korvaansa.

Sillä aikaa seisoi alhaalla konttorissa kaksi miestä vastakkain ja katseli toisiaan tylsästi. Lipas sisältöineen oli kadonnut; sekin paperi, jonka vapaaherra oli laskenut pöydälle, oli kadonnut. Ehrenthal oli avannut oven kuten tavallista; lukoissa ei ollut mitään murtuman vikaa, konttorissa oli kaikki muu koskematta aloillaan. Jos rahakaapista puuttui rahaa, ei se voinut olla paljon. Huolellisesti suljetuissa akkunaluukuissa ei näkynyt murtovarkaan jälkiä; aivan käsittämättömäksi jäi, millä kumman keinolla asiakirjat lippaineen olivat saattaneet kadota.

Molemmat miehet juoksivat eteiseen, katselivat ympärilleen kynttilänvalossa, tutkivat takaportaita, kurkistivat ison tavaralaatikon taakse, kellarinovesta sisään, ulos pimeälle pihalle — missään ei näkynyt mitään silmiinpistävää. Katuovikin oli lukittu sisäpuolelta; he muistivat varovaisen kirjanpitäjän tehneen sen ennen heidän yläkertaan menoaan. Ja jälleen he juoksivat takaisin konttoriin ja tutkivat joka sopen yhä joutuisemmin, yhä hätäytyneemmin. Sitten he istahtivat vastapäätä toisiaan, verettömin poskin, ja murjottivat toisiinsa epäluuloisesti, tuskallisen hädän piinaamina, tähystellen eikö toisen piirteissä pieninkään värähdys osoittaisi pahan omantunnon merkkiä. Ja sitten he jälleen, hypähtivät pystyyn ja sättivät toisiaan katalilla syytöksillä, joita vain äärimmäinen epätoivo tuo kielelle; ja raivotessaan kuin villit toisiaan vastaan kädet koholla tajusi kumpikin yht'aikaisesti, että kummallekin oli menetys yhtä tuhoisa, ja että heidän oli syytä hillitä ääntään, jotta ei kukaan syrjäinen päässyt heidän ruman riitansa todistajaksi.

Ehrenthalin konttorista olivat nuo tärkeät paperit kadonneet juuri sinä hetkenä, jolloin hän vastahakoisesti taipui poikansa vaatimuksesta sopimaan vapaaherran kanssa. Sopimusta oli tuskin vielä ennättänyt tapahtuakaan, ja hän oli yksin lähtenyt alas konttoriin noutamaan papereita. Uskottaisikohan hänen vakuutustaan, että ne olivat kadonneet ennen hänen tuloaan? Uskoisikohan hänen oma poikansa, että vieras käsi oli ne varastanut?

Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos varas osasi käyttää niitä hyväkseen — niin, vaikkapa varkaudesta vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille — niin hän oli hukassa. Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt, Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen apu."

Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.

Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös, Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.

Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.

* * * * *

Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli, jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä, murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan. Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat ummusta kukkaan.

Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka; isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta. Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen autereen ylhäällä taivaalla — kaiken tuon hän näki kuin sumun läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa, jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.

Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa, rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan. Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.

Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton; sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni; hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle. Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään, otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma, siellä hän ei häiritsisi ketään.

Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet; pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti, minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan, lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen tulijat.

Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.

* * * * *

Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin uupunut, maahan lyöty vanha mies.

8.

Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa, jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.

Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan! Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä, kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun Antonin kanssa.

Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan; tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa kukkapöydän eteen.

"Te olette tänään saanut surullisen viestin", aloitti hän hiljaa.

"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon hänessä."

"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja rakkautta."

Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa, kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä mitään tietoa?"

Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä ystävällisesti kasvoihin.

"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella, ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."

"Ne ovatkin kai aivan hirveät", huudahti Sabine nopeasti.

"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."

"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes päivääkään?" kysyi Sabine.

"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan — hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille, perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse, jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain väkivaltaista ratkaisua."

"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahti Sabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"

"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."

"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." — Anton vaikeni.

"Ja luuletteko te herra von Finkin noudattavan teidän neuvoanne?"

"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni sangen vähän amerikkalainen."

"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät sisäänastuva palvelija. — Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.

Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä on tapahtunut hirveitä asioita."

Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa. Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti ampuma-asetta ja haavoitti itseään; — ratsastava pikalähetti nouti minut majoituspaikastani tänne; — kun pääsin perille, tapasin äitini tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen, johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."

Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan. "Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan ja rupesi hiljaa itkemään.

"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn. "Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."

Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan; Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä, Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt estämään sitä."

"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."

"Ei", huudahti Lenore, "Eugenkin ajatteli kohta teitä."

Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa, huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin, niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui, viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."

Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa nenäliinaansa.

Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."

"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."

— Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran omaisuussuhteistaan.

Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.

"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin olemme teille vieraat."

"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan, jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä puolisonne kokeneelle asianajajalle."

"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi paroonitar pidättyvästi.

Anton nousi pystyyn. "Milloin käskette meidän aloittamaan?"

"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.

Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä, ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.

Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.

"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."

"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.

"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.

Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä — sellaisena seisoi Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa, kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini", äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen. Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan kotona."

Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.

"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä, mitä hänellä oli koko maan päällä. — Oletteko kuullut, mitä Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. — "Kun nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa. "Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"

"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä kotia.

Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään tämän kanssa.

Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään; se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino. Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.

Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla, kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut; hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä, jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään. Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin. "Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"

"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.

"Itsellennekö vai toisille?"

"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut. Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa, ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia naisia ja käykää auttamaan heitä."

"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä? Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"

"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."

"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.

"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."

"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää, että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta. Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla; vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."

"Te saatte kuulla kaiken", virkkoi Anton nopeasti.

"Ei vielä", vastasi kauppias torjuvasti. "Nyt tahdon vain vielä kerran toistaa teille, että minun on aivan mahdoton sekautua vieraisiin asioihin ilman asianomaisten suoranaista kehoitusta. Lisään vielä, etten halua vastaanottaa sellaista kehoitusta. En salaa teiltä, että todennäköisesti siinäkin tapauksessa kieltäytyisin tekemästä mitään vapaaherra von Rothsattelin hyväksi."

Anton joutui kuohuksiin. "Kysymyksessähän on pelastaa rehellinen mies ja rakastettavat naiset veijarien käsistä, jotka ovat heidät kietoneet pauloihinsa. Minusta tämä tuntuu jokaisen kunnon miehen velvollisuudelta, ja nimenomaan minä kohdaltani pidän sitä kalliina velvoituksena, josta en saa kieltäytyä. Mutta ilman teidän apuanne en voi yhtään mitään."

"Kuinka te sitten ajattelette voitavan auttaa tuota velkaantunutta tilanomistajaa?" kysyi kauppias käyden istumaan.

Hiukan levollisemmin Anton vastasi: "Lähinnäkin siten että kokenut liikemies, semmoinen kuin te, koettaa päästä selville selkkauksista ja salajuonista. Jokin kohta täytyy löytyä, josta pääsee noiden konnien kimppuun. Teidän neuvokkaisuutenne, teidän terävänäköisyytenne sellaisen kyllä löytäisi."

"Molempia ominaisuuksia on millä asianajajalla hyvänsä enemmän kuin minulla", vastasi kauppias; "ei käyne vapaaherralle vaikeaksi saada älykkäitä ja rehellisiä lakimiehiä ajamaan hänen juttuansa. Jos hänen vastapuolensa ovat jollain tapaa rikkoneet lakia vastaan, niin keksii lakimiehen vainu sen aivan kohta."

"Valitettavasti vapaaherran asianajaja antaa siinä suhteessa sangen vähän toiveita."

"Silloin, rakas Wohlfart, se kävisi vaikeaksi kaikille muillekin. Näyttäkää minulle mies, joka on joutunut pulaan ja jolla on voimaa selvitä siitä vieraan käden avulla, ja sanokaa: auttakaa häntä! Silloin en kiellä kättäni pulaan joutuneelta, koska olen teidän ystävänne ja olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Arvelen teidän olevan tästä vakuutettu."

"Olen kyllä", myönsi Anton alakuloisesti.

"Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, ei vapaaherran tilanne ole tällainen. Mikäli ymmärrän hänen olosuhteitaan teidän kertomanne ja kaupungilla kuulemani perusteella, on hän ainoastaan sen kautta voinut langeta nylkyrien käsiin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet, jotka antavat jokaisen ihmisen elämälle suurimman arvon — terve arvostelukyky ja vakava työteliäisyys."

Antonin täytyi huoahtaen myöntää tämäkin todeksi.

"Sellaista miestä käy perin tukalaksi auttaa", jatkoi kauppias säälimättä, "ja terve järkikin panee hyvällä syyllä sitä vastaan. Ei tosin kenenkään ihmisen suhteen saa menettää toivoa, että hän voi muuttua toiseksi, mutta juuri puuttuvaan voimaan nähden se on kaikkein vaikeinta. Meidän kykymme työskennellä toisten hyväksi on rajoitettu, ja ennenkuin käy uhraamaan aikaansa velton ihmisen edestä, täytyy kysyä itseltään, eikö sen kautta menetä tilaisuutta auttaa kelvollisempaakin miestä."

Anton kysyi levottomasti: "Eikö hän sentään ansaitse jonkin verran sääliä? Hän on kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, hän on tottunut vaatimaan elämältä paljon valmista; hän ei ole meidän tavallamme oppinut kohottamaan itseään omilla ponnistuksillaan."

Kauppias laski kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Juuri senvuoksi. Uskokaa minua kun sanon, että suurtakaan osaa noista herroista, joita vanhat perinnäiset tavat kahlehtivat, ei voida auttaa. Minä olen viimeinen kieltämään, etteikö tämänkin ihmisluokan keskuudessa olisi koko joukko kunnollisia miehiä. Ja milloin siitä kohoaa jokin erikoinen kyky tahi jalo persoonallisuus esiin, niin sellaisen on erikoisen suotuisa kehittyä juuri tässä suojatussa asemassaan; mutta keskinkertaisten ihmisten suurelle enemmistölle tuo asema ei ole lainkaan suotuisa. Joka lapsuudenkodista lähtien on tottunut vaatimaan elämältä valmista ja vaatii esi-isäinsä ansion perusteella itselleen erikoisasemaa, hän ei useastikaan kykene kehittämään ja säilyttämään sitä voimaa, joka tuon aseman pitämiseen on tarpeen. Sangen monet meidän vanhoista aatelisperheistämme ovat tuomitut menemään perikatoon, eikä niiden perikato ole miksikään onnettomuudeksi valtiolle. Perinnäismuistonsa tekevät ne ylpeiksi ilman mitään oikeutusta, rajoittavat niiden näköpiiriä, hämmentävät niiden arvostelukykyä."

"Mutta vaikkapa kaikki tuo onkin totta", huudahti Anton, "niin eihän toki mikään saa pidättää meitä auttamasta jotain yksityistä heistä lähimmäisenämme, jos hänen asemansa herättää meissä osanottoa."

"Ei suinkaan", johtaja vastasi, "missä osanottavaisuus vain tulee herätetyksi. Mutta vanhemmalla iällä se ei enää viriä yhtä helposti kuin nuoruudessa. Vapaaherra kuuluu työskennelleen siihen päämäärään päästäkseen, että hänen omaisuutensa eristyisi kokonaan pääoman ja ihmistyön mahtavasta, alati vaihtelevasta kymestä, ja siihen päämäärään hän luuli pääsevänsä määräämällä omaisuutensa ikuisiksi ajoiksi perheelleen koskemattomaksi sukuomaisuudeksi. Ikuisiksi ajoiksi! Te itse kauppiaana tiedätte, mitä moisesta pyrkimyksestä on ajateltava. Tosin kyllä järkevä mies toivoo, että keinottelu aatelistiloilla lakkaisi maassamme; jokainen pitää edullisena, että sama maakamara periytyy isältä pojalle, koskapa sen kautta pellon kasvuvoima tulee lemmekkäästi ja suuntaperäisesti korotetuksi. Pidämmehän me arvossa huonekaluakin, jota esi-isämme ovat käyttäneet, ja Sabine avaa ylpeänä teille jokaisen huoneen tässä talossa, jonka avaimia jo hänen isoisänäitinsä on kantanut vyössään. Siksipä onkin luonnollista, että maanviljelijänkin rakkain halu on säilyttää omaisilleen ja jälkeentulevilleen se palanen luontoa, joka häntä ympäröi ja josta hän itse ammentaa voimaa ja hyvinvointia. Mutta siihen päämäärään vie vain yksi keino, yksi ainoa, se nimittäin, että omistaja uurastaa pontevasti koko elämänsä ajan säilyttääkseen maansa hallussaan ja enentääkseen perintöomaisuutta. Missä voima ja kyky tähän työhön uupuu perheeltä ja yksityiseltä, siellä täytyy myöskin sukuomaisuuden tauota olemasta, rahojen täytyy vieriä vapaasti yritteliäämpiin käsiin ja aurankurjen siirtyä toisen miehen käteen, joka osaa paremmin kyntää maata. Ja perheen, joka veltostuu ja menettää voimansa työttömyydessä ja nautinnossa, täytyy jälleen madaltua kansanelämän lakealle pohjalle, antaakseen tilaa vereksille voimille ja hankkiakseen itsekin uutta elinvoimaa. Jokaista, ken vapaan yhteiskuntaliikkeen vahingoksi pyrkii luomaan itselleen ja jälkeläisilleen ikuisia etuoikeuksia, minä pidän valtiomme terveen kehityksen vastustajana. Ja jos sellainen mies tässä pyrkimyksessään ajaa karille ja menee perikatoon, niin näen sen tosin ilman vahingoniloa, mutta sanon samalla, että hänen on käynyt niinkuin hän on ansainnut, koskapa hän on tehnyt syntiä erästä elämämme suurta johtavaa periaatetta vastaan. Ja kaksin verroin vääränä pidän tämän miehen avustamista, niin kauan kuin minun täytyy peljätä, että apuani käytettäisiin tuollaisen epäterveen perhepolitiikan kannattamiseksi."

Anton katseli murheellisesti alas; hän oli odottanut tapaavansa osanottavaisuutta ja lämmintä yhtymistä omiin toiveisiinsa, ja nyt hän kohtasikin tuon miehen puolelta, jota hän niin suuresti rakasti ja kunnioitti, vain jäätävää kylmyyttä, joka oli syöstä hänet epätoivoon. "En voi väittää sanojanne vastaan", lausui hän viimein, "mutta tässä tapauksessa en voi ajatella teidän tavallanne. Minä olen omin silmin nähnyt vapaaherran perheen suunnattoman tuskan, ja sieluni on täynnä alakuloisuutta ja myötätuntoa ja harrasta halua tehdä edes jotakin noiden ihmisten hyväksi, jotka ovat luottavaisesti avanneet minulle sydämensä. Kaiken sen jälkeen, mitä olette sanonut, en rohkene enää pyytää teitä itseänne huolehtimaan heidän asioistaan. Mutta minä olen luvannut paroonittarelle auttaa häntä niiden järjestämisessä, sikäli kuin vähät voimani myöntävät ja teidän hyvyytenne suo minulle tilaisuutta. Pyydän senvuoksi teiltä lupaa siihen. Minä koetan parhaani mukaan suorittaa säännölliset konttorityöni, mutta jos lähiviikkoina sattuisin joskus laiminlyömään jonkin tunnin, niin pyydän ettette siitä minulle pahastu."

Jälleen asteli kauppias vaitonaisena edestakaisin kamarinsa lattialla, ja kun hän viimein pysähtyi Antonin eteen, katseli hän hyvin vakavasti tämän kiihoittuneihin kasvoihin, ja näyttipä murheellinen ilme välähtävän hänen omillekin kasvoilleen, kun hän väkinäisesti vastasi: "Ajatelkaahan myöskin sitä, Wohlfart, että kaikki sellainen toiminta, jossa mieli helposti kiihoittuu, helposti voi muuttua ihmistä johtavaksi voimaksi, joka yhtä hyvin saattaa pilata hänen elämänsä kuin edistääkin sitä. Tästä syystä minun on vaikea myöntyä teidän toivomukseenne."

"Olen itsekin kuluneiden viikkojen varrella aavistellut jotain sellaista", sanoi Anton hiljaa. "Nyt en kuitenkaan voi tehdä mitään muuta."

"No niin, tehkää siis niinkuin teidän on pakko tehdä", päätti kauppias synkästi keskustelun; "minä en tule panemaan eteenne minkäänlaisia esteitä. Ja minä toivon, että muutamien viikkojen perästä kykenette itsekin punnitsemaan asioita tyynemmin." Anton lähti huoneesta hiukkasen toivehikkaampana. Mutta kauppias tuijotti otsa rypyssä kauan siihen kohtaan, jossa hänen nuori apulaisensa oli äsken seisonut.

Mutta sielussaan ei Anton ollut käynyt levollisemmaksi. Isäntänsä kylmä, jopa epäsuosiollinen vastaus hänen pyyntöönsä loukkasi häntä syvästi. "Niin tyly, niin säälimätön!" hän huudahti heittäytyessään väsyneenä sohvaansa. Hänen mielessään virisi epäluulo, että johtaja olikin itsekkäämpi ja vähemmän hyväsydäminen kuin hän oli olettanut. Moni Finkin arvostelu johtui hänen mieleensä, samaten se ilta, jolloin nuori Rothsattel oli poikamaisessa yltiöpäisyydessään kohottanut harjaansa kauppiasta vastaan. "Onko mahdollista, että hän ei ole voinut unohtaa taota nulikkamaisuutta?" kyseli hän itseltään epäröiden. Ja aatelisnaisten valoisten hahmojen takana hälvenivät kauppiaan syväryppyiset kasvot olemattomiin. "Enhän tee mitään väärää", huudahti hän kiivastuneena; "sanokoon hän mitä tahtoo, minä olin oikeassa häntäkin vastaan. Minun osakseni jää tästä illasta lähtien koettaa yksin etsiä tietä, jota minun on kulkeminen." Näissä mietteissä hän istui kauan pimeässä, ja yhtä synkkä kuin hänen huoneensa, oli hänen mielialansakin. Vihdoin hän kävi akkunaan ja katseli allansa olevaan pimeään pihaan. Silloin äkkäsi hänen silmänsä iltapilvistä kajastavassa valjussa valossa jotain valkoista, joka kumotti aavemaisesti hänen kyynärpäänsä vieressä. Hämmästyneenä hän sytytti valkean ja näki edessään Sabinen kukkapöydältä kotoisin olevan muhkean kallakukan. Sabine oli salaa tuonut sen hänen huoneeseensa, mutta nyt se nuokkui surullisesti alaspäin katkenneessa varressaan. Tuo pieni onnettomuus tuntui hänestä pahalta enteeltä. Hän irroitti kukan tykkänään varresta ja asetti sen eteensä pöydälle, ja kauan istui hän ääneti tuijotellen törrömäisesti kiertyneeseen valkeaan kukkalehteen. —

Sabine astui kynttilä kädessä veljensä huoneeseen. "Hyvää yötä, Traugott", hän sanoi tälle nyökäten. — "Wohlfarthan oli tänä iltana sinun puheillasi; kuinka myöhään hän lähtikään luotasi?"

"Hän lähtee tykkänään meidän luotamme", vastasi kauppias synkästi.

Sabine säikähti; kynttilänjalka kilahti hänen kädestään pöydälle. "Jumalan tähden, mitä onkaan tapahtunut? Onko Wohlfart sanonut, että hän tahtoo erota meiltä?"

"Sitä hän ei vielä tiedä itsekään, mutta sinne päin näen asian kehittyvän askel askeleelta. Enkä minä ja vielä vähemmin sinä voi tehdä mitään pidättääksemme häntä siitä. Kun hän tuonaan seisoi tässä edessäni ja rukoili palavin poskin ja vapisevin äänin apua itsensä perikatoon saattaneelle miehelle, niin älysin kohta mikä hänellä on kiihoittimena."

"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Sabine ja katsoi silmät suurina veljeensä.

"Häntä haluttaa ruveta erään rappiolle joutuneen tilanomistajan uskotuksi neuvonantajaksi. Pari sinisiä tytönsilmiä vetää häntä eroon meistä; hänen kunnianhimolleen tuntuu arvokkaalta päämäärältä päästä Rothsattelin perheen asiainhoitajaksi. Häntä sanotaankin konttorissa Finkin perilliseksi. Tämäkin tuttavuus aatelisen tilanomistajan kanssa on Finkin jälkeensä jättämiä peruja."

"Ja oletko sinä kieltänyt häneltä apusi?" kysyi Sabine hiljaa.

"Kuolleet haudatkoot kuolleitansa", sanoi kauppias tylysti ja kääntyi kirjoituspöytäänsä päin. Ääneti lähti Sabine hänen luotaan. Kynttilä vapisi hänen kädessään, kun hän kulki pitkän huonerivin läpi. Hätäisesti kuunteli hän omia askeleitaan, ja äkisti tunsi hän jäätävää puistatusta ruumiissaan — hänestä tuntui kuin liukuisi jokin vieras olento näkymättömänä hänen rinnalleen. Tämä oli taasen Finkin kosto. Tuo menneisyyden varjo, joka oli laskeutunut sumentamaan hänen viatonta elämäänsä, karkoitti nyt uskollisen ystävän pois hänen kotipiiristään. Toiseen naiseen oli Antonin sydän ennättänyt kiintyä; itse hän oli jäänyt tälle vieraaksi olennoksi, joka oli ensin lempinyt ja sitten hyljeksinyt kaukomailla olevaa ystävää, ja joka nyt sai leskiharson lävitse katsella nuoruutensa kuluttavaista tunnehehkua.

* * * * *

Seuraavat viikot Antonilta kuluivat uuvuttavassa työssä. Hän koetti tuskallisen tarkasti täyttää velvollisuutensa konttorissa. Illat sensijaan ja kaikki vapaahetkensä hän vietti asiakirjoihin syventyen tahi neuvotellen asianajajan ja paroonittaren kanssa. Sillävälin kulki paroonin kohtalo onnetonta uraansa. Hän ei ollut viime määräaikana maksanut tilaansa rasittavien kiinnelainojen korkoja, kokonainen sarja hypoteekkeja sanottiin irti samana päivänä ja sukutila joutui maakuntapankin hallinnon alaiseksi. Mitä sekavimpia oikeusjuttuja syntyi. Ehrenthal valitti, vaati kahdenkymmenen tuhannen taalerin ensi kiinnitystä nimiinsä ja uutta kiinnekirjaa hänelle tehtäväksi; ja hän oli myöskin taipuvainen esittämään vaatimuksensa viimeiseenkin kiinnitykseen nähden, jonka vapaaherra oli tuona onnettomana hetkenä hänelle tarjonnut. Löbel Pinkus samoin vaati itselleen ensimmäistä kiinnitystä ja väitti sen hyväksi maksaneensa täyden summan kaksikymmentä tuhatta taaleria. Ehrenthalilla ei ollut minkäänlaisia todisteita näytettävänä, ja hän hoiti juttuaan hyvin epätäsmällisesti ollen monesti viikkomääriä aivan kyvytön huolehtimaan asioistaan; Pinkus sensijaan ajoi asiaansa kaikilla mahdollisilla juonilla, mitä paatunut vehkeilijä vain kykenee keksimään, ja sen sopimuksen, jonka vapaaherra oli kirjallisesti tehnyt hänen kanssaan, oli taitavana nurkkasihteerinä tunnettu Hippus osannut sommitella niin mestarillisesti, että vapaaherran asianajaja jo riitajutun alkaessa voi antaa sangen vähiä toiveita sen kumoamisesta. Juttu päättyikin Pinkuksen voittoon, hypoteekki tunnustettiin hänelle ja uusi kiinnityskirja valmistettiin.

Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin. Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä asiaan.

* * * * *

Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana, ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu; ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.

Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen. Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää, että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi, Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys, mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.

Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne, luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"

"En", vastasi Anton.

"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin — ei vallan etäisen — aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain neuvoa töitten suorittamiseksi."

Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota minua lainkaan huomioon."

Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä. Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä kohtaan." — Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.

* * * * *

Seuraavana päivänä Anton astui paroonittaren huoneeseen. Lenore ja hänen äitinsä istuivat ison pöydän ääressä, jolle oli kasattu rasioita ja lippaita jos jonkinkokoisia; vahvasti raudoitettu matka-arkku oli lattialla aatelisrouvan jalkain juuressa. Akkunaverhot olivat lasketut alas, niin että kirkas kevätaurinko loi runsaasti koristeltuun huoneeseen hillittyä valoa; lattiamatossa koreili iäti kuihtumattomia kukkaseppeleitä, ja alabasterikello tikitti rattoisasti uuninkamanalla. Kukkivan myrttipensaan alla oli kaksi kanarialintua hopeoidussa häkissään, ne kiljuivat ja piipittivät herkeämättä toisilleen, ja kun toinen lennähti alemmalle tangolle, kutsui ja maanitteli puoliso sitä niin kauan ja hätäytyneenä, kunnes karkulainen jälleen palasi sen luo. Sitten istuivat molemmat lemmekkäästi toisiinsa kiinni painautuneina. Siten hohti ja helotti ja tuoksui rattoisa huone kodikkaassa kauneudessaan. — "Kuinkahan kauan enää?" ajatteli Anton itsekseen.

Paroonitar nousi pystyyn. "Jälleen me vaivasimme teitä tänne. Olemme juuri työssä, joka käy meille naisille ylivoimaiseksi."

Pöydälle oli laitettu läjä naiskoruista, kultakäädyistä, jalokivilaitteista, sormuksista ja rannerenkaista. "Olemme tarkastelleet, mitä ilman saatamme tulla toimeen", sanoi paroonitar, "ja pyydämme teitä ottamaan huoleksenne näiden esineiden myymisen. Minulle on sanottu, että osalla niistä on jonkinmoinen kulta-arvo, ja kun nyt raha on mitä kipeimmin tarpeen, niin etsimme näistä koruista apua, joka huojentaisi ystäviämme huolta meistä."

Anton seisoi hämillään ja katseli kimaltelevaa läjää. "Sanokaa suoraan, Wohlfart", pyysi Lenore hätäisesti, "onko tämä tarpeellista ja onko siitä jotain hyötyä? Äiti on päättänyt myyttää kaikki koristeemme ja kaikki hopeakalustomme, jota emme jokapäiväisessä käytössä tarvitse. Mitä minulla itselläni on antaa, se ei ole paljonkaan arvoista, mutta äidin korut ovat kallisarvoiset, niiden joukossa on paljon lahjoja hänen nuoruutensa ajalta ja rakkaita muistoja, joista hän ei saa erota, jollette te pidä myyntiä välttämättömänä."

"Pelkäänpä sen käyvän välttämättömäksi", vastasi Anton vakavasti.

Lenore hypähti pystyyn. "Äiti parka!" hän huusi valittavasti ja kietoi kätensä paroonittaren kaulaan.

"Ottakaa nämä huostaanne", sanoi äiti hiljaa Antonille. "Minä tunnen itseni rauhallisemmaksi kun tiedän, että olemme tehneet kaiken voitavamme."

"Mutta onko hyvä luopua kaikesta", kysyi Anton allapäin. "Joukossa lienee paljonkin, joka ehkä on teille persoonallisesti rakasta, mutta jolle kultaseppä antaa vähemmän arvoa."

"Minä en enää koskaan kanna koruja", sanoi paroonitar kylmästi, "ottakaa vain kaikki, kaikki." Hän piti kättään silmiensä edessä ja kääntyi poispäin.

"Mehän kidutamme äitiä", huudahti Lenore kiihkeästi; "sulkekaa lippaisiin kaikki mitä pöydällä on, ja saattakaa ne pois talosta niin pian kuin suinkin."

"Minä en voi ottaa näitä kalleuksia huostaani", sanoi Anton, "ilman että erinäisillä toimenpiteillä vähennän edesvastuutani. Ennen kaikkea tahdon ainakin teidän läsnäollessanne laatia lyhyen luettelon kaikesta, mitä te jätätte haltuuni."

"Kuinka tarpeetonta ja julmaa!" Lenore huudahti.

"Se ei vie paljon aikaa." Anton repäsi taskukirjastaan muutamia lehtiä ja merkitsi esineet muistiin kappale kappaleelta.

"Sinä et saa katsoa tänne, äiti, minä en kestä sitä", hoputti Lenore paroonitarta ja talutti hänet ulos huoneesta; sitten hän astui Antonin viereen ja katseli kuinka tämä kääri joka esineen paperiin, merkitsi kääreeseen numeron ja sijoitti ne raudoitettuun arkkuun.

"Nämä markkinavalmistelut ovat kamalia", valitti Lenore. "Koko äidin elämä tulee siten paloitellen myytäväksi, sillä jokaiseen esineeseen liittyy hänellä kalliita muistoja. Katsokaappas, Wohlfart, tämän timanttikoristeen hän sai prinsessalta mennessään isäni kanssa naimisiin."

"Nepä ovatkin komeita jalokiviä!" huudahti Anton ihaillen.

"Tämä sormus on peräisin isoisältäni, ja nämä ovat isä raukan antamia lahjoja. — Ah, kukaan mies ei voi käsittää, kuinka rakkaat nämä korut meille ovat. Minullekin oli joka kerta oikein juhlapäiviä, kun äiti kantoi jalokiviään yllään. — Nyt me tulemme minun pikku rihkamaani, joka ei ole paljonkaan arvoinen. Onkohan tämä rannerengas hyvää kultaa?"

"Sitä en tiedä."

"Me panemme sen kuitenkin muiden joukkoon", sanoi Lenore, irroitti kultarenkaan käsivarreltaan ja laski sen pöydälle. — "Niin, te olette hyvä ihminen, Wohlfart", jatkoi hän ja katsoi luottavaisesti toisen kosteisiin silmiin; "älkää vain hyljätkö meitä hädässämme. Veljeni on aivan kokematon ja vielä avuttomampi kuin me. Minullakin on hirveä aika. Äidin nähden koetan hillitä itseäni minkä voin, mutta mieluimmin tahtoisin parkua ja itkeä aamusta iltaan." Hän vajosi tuolille ja piteli Antonin kädestä lujasti kiinni. "Rakas Wohlfart, älkää hyljätkö meitä."

Anton kumartui neidon yli ja katseli kiihkeän liikutuksen lumoissa tuota hänen puoleensa taipuvaa kukkeata impeä, joka niin luottavaisesti loi häneen ihanat, kyyneleiset silmänsä. "Minä tahdon olla teille hyödyksi missä vain voin", hän vakuutti ankaran mielenkuohun vallassa ollen, "tahdon olla lähellänne milloin vain tarvitsette minua. Teillä on liian hyvä käsitys minun tiedoistani ja voimistani; vähemmän minä kykenen auttamaan kuin luulette. Mutta minkä minä voin, sen teen, joka tavalla ja kaikella toimella."

Lämpimästi puristaen toisiaan irtautuivat heidän kätensä jälleen. Sopimus oli tehty.

Paroonitar palasi huoneeseen. "Asianajajamme oli aamulla puheillani. Nyt pyydän teiltä neuvoa. Asianajajan mielestä ei ole vähintäkään toivoa, että vapaaherra voisi pitää sukutilan hallussaan."

"Tähän aikaan, jolloin raha on niin kallista ja vaikeata saada, se käykin mahdottomaksi", vastasi Anton.

"Oletteko tekin siis sitä mieltä, että meidän on käytettävä kaikki varamme ja voimamme pelastaaksemme itsellemme tuon puolalaistilan?"

"Olen", Anton lausui.

"Siihenkin tarvitaan varoja. Ehkä voin sukulaisiltani saada käytettäväksenne jonkin vaikka pienoisenkin summan; niiden täytyy yhdessä noiden kanssa" — hän viittasi koruarkkuun — "riittää ensimmäisen kaluston hankkimiseen. Minä en tahdo että korut myydään täällä, ja toivomani lainasummankin vuoksi tulee välttämättömäksi lähteä pääkaupunkiin. Vapaaherran asianajaja on puhunut suurella arvonannolla teidän järkevyydestänne ja huolellisuudestanne. Hänen lausumaansa toivomusta noudattaen teen teille nyt tarjouksen. Tahdotteko te omistaa kaiken aikanne yksinomaan meille lähivuosiksi, ainakin siihen saakka kunnes pahimmista vaikeuksista on selvitty? Olen tästä neuvotellut lasteni kanssa, ja molemmat he minun tavallani näkevät teidän toimissanne meidän ainoan pelastuksemme. Myöskin vapaaherra on asiaan suostuvainen. Kysymys on nyt siitä, sallivatko teidän olosuhteenne teidän myöntää jatkuvasti apuanne meille poloisille. Ehtonne saatte itse määrätä, me olemme teille vain kiitolliset. Jos huomaatte, että voimme jossakin muodossa ulkonaiseen asemaannekin nähden ilmaista suurta kiitollissuudenvelkaamme niin pyydän teitä mainitsemaan sen."

Anton seisoi kuin kivettyneenä. Paroonitarhan ei vaatinut häneltä sen enempää eikä vähempää kuin täydellistä eroamista kauppaliikkeestä ja eroamista johtajasta ja Sabinesta. Olikohan sama ajatus jo aikaisemmin välähtänyt hänelle itselleenkin, kun hän seisoi puhellen Lenoren edessä tahi istui kumartuneena vapaaherran kirjeiden yli? — Nyt, kun sana tuli lausutuksi, järkytti se häntä olemuksensa juuria myöten. Hän silmäsi Lenoreen, joka äitinsä takana risti rukoilevasti kätensä. "Minä olen palvelussuhteessa", lausui hän viimein, "jota en voi purkaa ilman toisen puolen suostumusta. En ole osannut tällaista tarjousta odottaakaan ja pyydän senvuoksi että te, armollinen rouva, myönnätte minulle miettimisaikaa. Tämä askel nimittäin muuttaa koko tulevaisuuteni."

"Minä en tyrkytä tätä teille", paroonitar vastasi, "pyydän sitä teiltä vain. Minkä ratkaisun te asialle annattekin, meidän lämmin kiitollisuutemme pysyy iäti; jollei teillä ole tilaisuutta tukemaan meidän heikkoja voimiamme, niin pelkään ettemme löydä toistakaan auttajaa. Ajatelkaa myöskin sitä", pyysi hän hartaasti.

Hehkuvin poskin Anton riensi katua pitkin. Aatelisrouvan rukoileva katse, Lenoren ristissä olevat kädet maanittelivat häntä pimeästä konttorista ulos suurempaan vapauteen, kohti tavatonta tulevaisuutta, jonka hämärästä kohdasta eräitä houkuttelevia kuvia välähteli hänelle salamain tavoin. Ylevämielinen vaatimus oli hänelle asetettu ja veti häntä väkevästi puoleensa. Väsymätön, uhrautuva auttaja oli noille naisille välttämättömästi tarpeen, jotta he varjeltuisivat äärimmäisestä kovanonnen iskusta. Ja jos hän noudatti haluaan, teki hän hyvän työn, täytti velvollisuutensa viimeistä myöten.

Näissä mietteissä hän saapui liiketaloon. Ah, kaikki, mihin hänen silmänsä täällä vain sattui, kurottautui pitelemään hänestä kiinni. Hän katsahti hämäriin tavaraholveihin, makasiinirenkien uskollisiin kasvoihin, ison vaa'an ketjuihin ja rehellisen Pixin väripötsyyn, ja kaikki näkemänsä muistutti hänelle, että täällä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Sabinen koira suuteli hänen kättään kostealla turvallaan ja juoksi hänen perässään aina hänen huoneensa ovelle saakka. Hänen ja Pinkin huone! Täällä oli orpopojan lapsellinen sydän löytänyt ystävän, hyviä tovereita, kodin, kiinteän, kunniakkaan päämäärän elämälleen. Ja hän silmäsi akkunasta alas pihamaalle, valtavan talon komeroihin ja ulkonemiin, rautaristikko-akkunaan, jonka takana herra Liebold hoiteli isoa pääkirjaansa, konttoriin, jossa hänenkin pulpettinsa seisoi, ja pieneen peräkamariin, jossa isäntä työskenteli — hän, joka nyt oli hänelle niin äreä ja joka kuitenkin vuosikausia oli ollut hänen isällinen ystävänsä. Sitten sattui hänen silmänsä Sabinen varastohuoneen akkunaan; usein oli hän siitä nähnyt eteenpäin kulkevan valojuovan, joka valaisi koko suuren pihan ja lähetti ystävällisen pilkahduksen hänenkin huoneeseensa. Ja nopeasti suoristautuen hän lausui itselleen: "Hänen pitää ratkaista tämä asia!"

Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen, että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on oikein minulle ja toisille."

"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. — Ja itse te ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt päätöksenne."

Anton katseli vaieten eteensä.

"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi hän katkerasti. — "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua murehduttaa teidän eronne meiltä."

Hän kääntyi selin neuvonpyytäjään ja tuki itseään tuoliin.

"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon. Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen kylmyyttään.

"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt, ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua, jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin. Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti. Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."

Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? — Onko se jokin iloinen toivo — vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte itsellenne."

"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. — Hän se ensimmäisenä lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika, jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana, epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi. Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento, mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni, ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei kukaan muu kuin ainoastaan te."

Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä, rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä, jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"