VIIDES KIRJA. (continued 3)

Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.

Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös linnaan.

Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen, molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo, jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen; silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.

"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.

"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan, ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.

Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja sammuvan sydämen.

Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä, katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi? Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja pergamenttilehtiä rapisuttaessasi — sydämenlyöntejä ainoan poikasi, Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!