TALVITIELLÄ.

Kuin ahjossa lounas loimuaa ja säkenöi säteiden langat, suon silmässä katajat kuultaa, kuin tuess' on risut ja rangat. Niin hiljaist' on kaikkialla, humu hempeä lehdossa soi, veriruskean pilven alla salo talvessa unelmoi.

Siell' levossa talvisen metsämaan on hämärän utuista unta ja huurteisin hopeakruunuin puut pudottavat nuorta lunta, hilehiuteet kuin valkeat perhot ne kiihkotta kisaan käy, salon tiellä on sinertävät verhot, eikä loukoista loppua näy.

Jo kuuluvi kellojen kilinää kuin haltia matkalla ois, kuin huurtehen ravistessa nyt tuolla, nyt täällä se sois, kuin kantelon helke se lankee ja kaiku se kiinni saa, se hiipii himmeään hankeen ja katajaan kahahtaa.

Noron aukosta lintu kyyhättää ja valkea rinta hohtaa; hepo astuvi metsätietä, joka harmaalle ladolle johtaa, ja heinäkuormaltansa mökinpoika se hyräilee sitä talvista loiluansa, kun kulkusta kuuntelee.

Reen rehtoihin varvut raksahtaa, jääpuikot pensaissa helkkyy, ja metsän lumiset linnat ja valkeat holvit välkkyy. Sydänsurujaan poika laulaa, tien kuuset ne kumahtaa, jänis kääntää kiireessä kaulaa ja seisaalta kuulostaa.

Hän laulavi harmaita huoliaan, miten tummat on talvipuhteet, hän isätön iloa kaipaa ja kylmät on vieraan nuhteet, ei viherry kukkasen kuori, lumi hautasi puolukan, ja se puolanpoimija nuori on matkoilla maailman. —

Idän raukeat rannat tummenee ja lunta tupruten tuiskaa ja sinisessä siimeksessä vain kulkusen ääni kuiskaa, rekivirsi vitihin hukkuu, lumi peittää jäljen ja reen, kesäheinille poika nukkuu, hepo hölkkivi hiljalleen.