RUOTSIN VANHA JA UUSI LYRIIKKA.

Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.

Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.

Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys. Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa, nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen, on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana, kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.

I.

Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt" tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä — selvimmin Koudalla — Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka jo sinänsä karkaisi uuden runouden.

Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista, välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita todella lyyrillisiä runojaan.

Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilan nouveau frisson, vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi. Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin siirtynyt teosofian leiriin.

Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme, osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä, oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.

Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi. Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen miehuudenrunoissa.

Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.

Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan, on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta. On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana, jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään, että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä ääniä.

Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.

II.

Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.

Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensä Anders Österling, joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa valikoimassa Den unga lyriken ("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders Österling on v:sta 1904 — Preludien — julkaissut kymmenkunta runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.

Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu. Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset, äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet. ("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").

Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan. Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa, ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä, intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja nöyrästä elämäntahdosta.

Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa. Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä. Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa — mistään ristiriidan kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua — on "Idyllien kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. Runossa Credo ("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.

Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä, Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa melodiaa.

Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan. Ensiksi sen, mitä Österling nimittää credokseen "Idyllien kirjan" lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.

Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia sekä tuotteliaimpia kykyjä Erik Lindorm (s. 1889). Hänen aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa:

Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.

Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:

Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian pienistä töppösistä kovat, suuret kengät saa. Ne omaa tietään polkee, isän, äidin ne musertaa.

Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä. Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:

Ken olet sa nukkuja, oikeastaan mun vierelläin?

(Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).

Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille" häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".

Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit, Innan deras byxor mist sina veck. Fastän de av honom ha druckit och ätit gå de och fundera på rackarstreck.

Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.

Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikon Ebbe Linden (s. 1897) runossa "Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.

Ilmeisesti hieno ja kultivoitu lyyrikkohahmo on Sten Selander (s. 1891), kuulemma päätään pitempi muuta nuorta polvea — tosin vain konkreettisessa mielessä. Keskitetyn lyyrillisen ilmaisun on hän löytänyt runossa "Kuiva puu" ("Tie kotiin", ilm. 1920). Puu rukoilee sadetta ja uutta kukintaa, ja vastaus tulee salaman muodossa, joka tekee puusta jättiläismäisen, tulta leimuavan kukan. Runo muistuttaa Nietzschen runoa "Pinja ja salama". Valitettavasti on Selanderkin viimeisessä kirjassaan kääntynyt runopukuiseen koseriaan. Lämmin myötätunto kaikkea pientä inhimillistä kohtaan puhuu tästäkin kirjasta. Kiitäessään junassa hän ajattelee ohikiitävien maisemien tuhansissa kodeissa asuvia ihmisiä, joiden kanssa ystävystymiseen hänen pieni elämänsä ei riitä.

Kuten edelläolevasta on käynyt ilmi, kumpuaa Ruotsin nuori lyriikka perifeerisistä kulttuurielämyksistä, ei sentraalisista, alkuperäisistä tunteista. Runsas kulttuuri ei suinkaan ole vika, ajateltakoon Heidenstamia ja Levertiniä. Nuorten lyyrikoiden löytöretket kulttuurin maailmoihin näyttävät kuitenkin säännöllisesti pysähtyneen rajoille. Yksinäinen ilmiö Bertil Malmberg (s. 1889), joka on ruotsintanut Schillerin esteettisfilosofisen runouden, edustaa kokoelmassaan "Orfika" (ilm. 1923) jonkinlaista gnostillista romantiikkaa, joka etäisesti muistuttaa Stagneliusta. Helleeninen henkäys hänen runossaan "Neitsyt" on varsin hentoinen. Rydbergiä muistuttava kaunis, idealistinen uskonto on Erik Blombergilla (s. 1894), joka kokoelmaansa "Maa" (1920) on kirjoittanut hymnin hengelle ja runossa "Nike" laulaa ihmisajatuksen kunniaa.

Luonnontunne on Ruotsin nuoressa lyriikassa hämmästyttävän heikosti kehittynyt. Ragnar Jändel(s. 1895), ilmeisestikin hersyvä ja heleätunteinen lyyrikko, joka v:sta 1917 on julkaissut viisi kokoelmaa, on runossa "Sataa" tavannut rytmillisestikin eheän ja harmoonisen tunnelman. Toisella tavalla lähellä maata ja kansaa ovat Dan Andersson (1888-1920), jonka "Mustissa balladeissa" on eräänlaista boheemiviisautta. Hänen muutamissa runoissaan on tunnetta ja persoonallista äänenpainoa. Vahvasti samanlainen aihepiiri on Gustaf Johanssonin (s. 1891) kirjassa "Metsämiehen lauluja ja maantieballadeja" (1913), jotka nekin usein tihenevät verrattain proosalliseen sananlaskuviisauteen.

Erääseen merkilliseen seikkaan saattaa vielä kiinnittää huomionsa. Nuoren Ruotsin runouteen sisältyy myöskin poliittista lyriikkaa, ja se on voimakkaasti ententeystävällistä. Se näkyy muun muassa Karl Asplundin gallialaisen ylväästä runosta "Quand même" (Kokoelmasta "Sankarit", kaksitoista balladia 1923, nähnyt toisen painoksen). Kirsikkapuu, jonka pakenevat saksalaiset ovat kaataneet, puhkeaa kuollessaan uljaimpaan kukkaansa. Sen ylpeät kukinnot ovat kuin säteilevä gallialainen lause "Quand même" ("Kaikesta huolimatta"). Antipatia Saksan militarismia kohtaan, puhuu myöskin kommunismiin taipuvaisen Ture Nermanin (s. 1886) runosta "Äiti". Runonsa "Kaunein laulu" hän omistaa tuntemattomalle pariisilaisylioppilaalle, josta olisi voinut tulla uusi Musset.

Siten olemme läpikäyneet pääasiallisimmat lyyrilliset aihepiirit, jotka luonnehtivat Nuoren Ruotsin lyriikkaa. Kieltää ei voi, että satomme on ollut vähäinen. Meidän on täytynyt todeta, että kaikki, mikä luo elinvoimaista lyriikkaa, syvät, yksilölliset elämykset ja niiden kypsyttämä persoonallinen originaliteetti, elävän minuuden liikunnosta lähteneet rytmit, värikylläinen ja plastillinen mielikuvitus ovat hyveitä, joita nuoren Ruotsin lyriikka ei tunne. Sen tunnussana ja uskonto tuntuu olevan: "Lähemmä jokapäiväisyyttä!" Mutta tämä periaate ei ole koskaan luonut suurta lyyrillistä perioodia. Enemmän alkuperäisyyttä, syvyyttä ja tuoreutta on sittenkin Saksan nuoressa lyriikassa, jonka alkuosasiinsa hajonneessa sielussa huohottaa ilmaisuaan odottavan uuden panteistisen maailmantunteen ääni. Runouden olemassaolo on yhtä välttämätöntä kuin se, että ihmiset syntyvät ja kuolevat ja että sade ja auringonpaiste vuorottelevat maan päällä. Mutta sitä vapauttavaa sanaa, jota me kukin kohdastamme etsimme, ei anneta meille ulkoapäin. Se on meidän itsemme löydettävä.

Lauri Viljanen.