NUOLISADE

Runosikermä kirjoittanut Antero Kajanto

SYNNINTEKIJÄ.

Sen muistan, kuinka kukkaan kultaiseen ma kerran tartuin käsin, nostin maasta, — mun suonta myöten hiipi himon saasta, — sen peitin suudelmahan tuliseen.

Niin viime pisaraan join verta sen. Tuo kärsi kukka ylpeästä työstä; kuin nyyhkytys soi: — viimeinenkin ryöstä. Tein syylliseksi oman sydämen.

Kuin tuho kuljin yhä edelleen. Ma salaa itkinkö? En enää muista; lens' untuvaiset pihain piilipuista, soi valtateiden somer hiljalleen.

Niin moni kukka jälkeen ajan tuon on saanut kuolla kädessäni salaa. — Mut yhä oma himon hiillos palaa, ja yhä itse kukkaisverta juon.

HAUTURI

Minä hauturi toiveeni uljaimmat maan ylpeän kylmään multaan vein. Minä unhotin lapsuususkoni pois, lelun leikeissä särkyvän haaveista tein.

Jäi yksinäisyys minun sieluuni tää, veren ryöppyvän viat ja hulluus vain: kuin myrskyn käyntiä valtimohon; kuin sairasta uhmaa uneksivain.

Sydän vankien vankina viruu nyt, yhä ystävänään oma kääpiötyö; lasipalloisen maailman naurut soi, vihat niinkuin terävät peitset lyö.

Minä hauturi omalla haudalla oon, pyhän viimeisen uskoni multaan vien. Syys juhlii latvassa jumalan puun. — Lelu leikeissä särkyvä myös minä lien.

NUOLISADE.

Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.

Mut nuolisateen lento ei vahingoittaa voi. kuin onnen entein herkin tää lyöty sydän soi; jos oudot tuomiotaan julistaa halveksuin, käyn aseetonna sotaan kuin juhlaan naurusuin.

Ja ystäviä, jotka ei ystäviä lie, ain sama kateen virta, ja hullu viha vie; vain kuvan ihmisestä luo kukin ihminen, ken iskuja ei kestä, lyö myrsky maahan sen.

— — — —

Näin jättäin muusat ylväät ja hurskaan runonäyn, vait publikaanin tavoin ma kynnyspuulle käyn; kuin hämähäkki musta taas saaliinhimossaan pien' pientä ajatusta on käyvä uhmaamaan.