NUOREN VOIMAN LYYRIKOITA.

Elsa Enäjärvi.

Ystäväni! Tilille Sinut oikeastaan pitäisi vetää, senkin veitikka, tilille, jollei Sinulla sentään, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi anteeksiantoa takanasi. Tiedänhän minä, että Sinä sulassa hyväätarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin" kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eikä muusta. Ja onhan semmoinen aihe tässä albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sinä sitäpaitsi sillä tarjouksella palvelevasi paitsi yleisöä ja minua, itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, että me heitä tällä teolla tyydytämme? Vielä mitä! Ja tajuatko edes oman asemamme kieroudenkaan? Etkö huomaa, että esitämme jännittävää nuorallatanssia, katsojakuntana se mainittu yleisö ja toisella puolen itse rakkaat runoniekkamme. Käsitätkö, kuinka vähäiset mahdollisuutemme ovat? Etkö havaitse, että allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen heiveröinen säie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas luiskauttamaan jalan, yhtä nopsa katkeamaan olemattomaksi. Havaitsethan, että mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pitävä kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla vielä on toivonsa vuodet edessään, ovat täsmälleen yhtä suuret kuin on nuorten jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkisäikeen laatu ja pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky näin lievällä pohjalla. Näethän, että suurin mahdollisuutemme kerta kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meidän oltava silmä kovana, ettemme edes yritäkään suorittaa ohjelmaamme sellaisen langan varassa, joka ei kannata mitään esitystä ollenkaan. Aavistathan, että jälkimmäisessä tapauksessa kuperkeikkamme saisi osakseen yleisön ilkamoinnin, edellisessä taas, jos säie kestää, mutta sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meidän häränpyllyämme seuraa runoilijoitten raivoisa ilkku. Häpeän paikka! Totisesti, veljeni, muurahaispesään olemme käpälämme pistäneet!

Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen tästä aiheesta. Ahdistuksenkin keskelle on silloin tällöin välähtänyt pieni riemun pilke, joka on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sinänsä, asian vain kuvailevasti ottaen, ovat minulle läheisiä ja kiintoisia — "nuorten äänenä"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "säikeiden" joukossa moniaan kestävän kuidun, jolla tuntoni väittää olevan jalostumisen tulevaisuuden edessään. Ja silloin olen vain siunannut niitä keskustelumme harkitsemattomuuden hetkiä, jolloin näimme tehtävän myönteiset ja iloiset puolet, emmekä paljon punninneet mahdollisuuksiemme iäisyysarvoja. Tässä mielessä annan Sinulle anteeksi näiden syyskuun päivien kulun ja lähden mielihyvän vireessä, juuri pikkuriikkisen jännittyneenä, näyttelemään "säikeitäni" ja yrittämään niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.

AIKA.

Nuorvoimalainen lyriikka 20-luvun lyriikkaa. — Nuoren Voiman palstat ovat sen luonnoskirjana. Nuori Voima on aina sisältänyt runsaanlaisesti lyriikkaa, ja vielä enemmän lienee posti sille tarjonnut — eläähän lehden lukijakunta lyyrillisen _kirjoittamis_halun hereintä aikaa. Vain rajoitettu valio-osa tämän Nuoren Voiman taimitarhan versoja on sitten kauneudellaan, elin- ja kukoistusvoimallaan ollut mahdollinen siirtymään ankarampaan maaperään. Heidän tunnoistaan saa laatunsa nuori lyriikka.

Tämä uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla kymmenluvun vaihteessa ja sitä lähinnä edeltävinä vuosina. Varsinaiset nuorvoimalaiset lyyrikot ovat näet niin nuoria, että heidän ensimmäiset runolliset sepitelmänsä saavat lehdessä painopuvun vasta vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme näin saada heidän esiintymisellensä valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsenäisyyden ajan runoilijoita. Tämä kehys on kuitenkin vielä liian komea ja raskas nuorvoimalaisten täyttää — eiväthän heidän panoksensa vielä ole täyteen mittaansa kasvaneet. Ja tämähän onkin pulma: onko meidän kymmenlukumme synnyttävä niiden kehysten täyttäjää, ja jos synnyttää, mikä on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?

* * * * *

Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion käsitellä, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.

KEVÄTHARTAUS.

Einari Vuorela on nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.

Vuorelan erikoislaatu — hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden suorasanaisen teoksen — on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu. Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":

Tule ikkunan taa, tule varpaillas, lyö ruutuhun höyhenellä! Minä kuuntelen, minä kuuntelen käsi väristen sydämellä.

Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä "kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi "seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä." Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.

Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin, ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään. Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan alla saattaa olla sarvet."

Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut, kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot" elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä. Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa soitin jo saada itsetarkoituksensa.

KESÄN SATU.

Kuten Vuorela, luo Antero Kajantokin lähellä luontoa. Mutta kun luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu — hänen runojensa sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):

Tulin tuttuna polulle… lemu lennähti vastaan; vilahti vihreän välistä siipi raksavan rastaan.

Tärähti tantereen murea multa, pyrähti lentohon lempeä nauru immen ihalan suusta. — —

Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit", 1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi kasvaessa.

TAJ MAHAL.

Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena, välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaa Katri Valan näköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin rytmein.

Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus on määräämätön.

Hänelle on tuttu kauhu. Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu. Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".

Vahva musta virta, sillä pieni lautta ja ihmisolento. Näen vain kädet. Ne ovat kouristuneet puuhun. Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset. Virta putoaa kuiluun. Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.

Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja! Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti! Jokaisella on ihmisolento. Harvat huutavat. Jotkut itkevät hiljaa. Useat nauravat. Joka hetki putoaa joku.

Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi. Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja — ja hänen täytyy — panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa ilmaisevan runon tulkinta.

Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus. "Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä "kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:

Editseni liukuu tumma, notkea varjo — harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon metsästämään nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään. Sen tietä valaisevat leiniköt pienin, himmein soihduin.

Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!

Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit, tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.

Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista", ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle harvinainen, ja vapauttava.

Oi kuu, kuinka sinä olet punainen! Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt? Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa kasvoillasi outo huume.

Aaa — sinä tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet.

Ja sinä istuit juhlivien keskelle ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi. Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.

Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen, sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, — kasvoillasi on outo huume ja sinä olet punainen ja tuoksuva —

Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita. Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka, keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten". "Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu

niin tuhannesti nähnyt maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan, ettei mikään sitä liikuta. Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.

Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"

Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä (runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena, Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala, joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.

Katson arkana tämän temppelin ovelta, aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani hämärään itkemään aurinkoa, kesän huumaavaa aurinkoa ja lempeää Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kesäöinä moniväristen tuoksujen keskellä — —

Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy, viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen —

Ja itkua oli enemmän kuin naurua ja vihaa enemmän kuin rakkautta. Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista nousi värisevä tuoksu, jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.

Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan, ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.

Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin. Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä sittenkin on niin vähän varsinaista elämistä. Runoilijatar kärsiikin yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee suunsa hänen sydämeensä. — Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen, kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan:

Pois! Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on, te kääpiöt! Pois! Menen kuolemaan. Siellä kaukana on keltainen erämaa, suuri taivas ja siniset vuoret ja hiekassa jalopeuran jäljet — —

On luonteenomaista Katri Valalle, että hän runonsa loppusäkeeseen taluttaa leijonan — hän rakastaa väkevyyden ja ryhdin tavottelussaan komeata tai keskittävän voimakasta runonloppua.

Katri Vala kaipaa elämää. Hän ei runoilijana voi kauan jatkaa näillänsä. Hänen pyrkimyksensä yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda ja tuo runoihin myöskin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja, ainoastaan. Viittasin äsken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyyshän ei sinänsä ole mikään haitta, mutta näiden tuntojen kuvat jäävät, jolleivät ne ole yksilöllisesti luovan sisäisen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi, jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyvät silloin pinnalla, koska niistä puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa syöksähdys jokaisen havaittavaa todellisuutta syvemmäs.

Mutta ei ole syytä uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen intensiivisyyden pyrkimykseen pääsisi tasaisesti yhtymään myös sisäinen. Hänen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja hänen luonnonrunoissaan havaitsee siksi paljon merkkejä avoimesta herkkyydestä, että saattaa odottaa hänen lyriikkansa lopultakin voivan — paljonhan on vielä tulevaisuuden varassa — vaikuttaa ehdottomammin kuin pelkällä romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.

UNEN VENHE.

Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924) on niin vapauttavaa seurata kuin Elina Vaaran. Nuoren Voiman sivut heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan, aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn, näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee, kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.

Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen, tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden autereisen sulon.

Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan täydellisesti teorian lakeja.

Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:

Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, heleän keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.

Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan. Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:

Taukosi tanssi ja soitto, idästä nousi koi. Tornin huipulta kutsu kuparitorven soi rannalla Adrian meren.

Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu kaipauksensa kyyneliin. — Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti, mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.

Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.

Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta, ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.

"Oi valtias", soutajat kysyy, "joko laskemme valkaman luo?" Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta hän suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen, Unen venhe iäti liukuu ohi Elämän rantojen.

Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo, joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?

Sieluni on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?

Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

Varjo pyhä ylitseni lankeais — — — — —

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä, kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun — ranskalainen nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen kasvaneen kapaloistaan.

Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.

Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.

AURINGON PURJEET.

Lauri Viljanen asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".

Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon, jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei taiteellisesti häikäisevä:

— — Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi on kevättaivaan ikikuulas sini ja mullan syvyys sinun povessas!

Sa niinkuin viileä ja hellä käsi mun kosket polttavaisiin silmihini ja tunnen olevani voimakas.

Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.

Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.

Joskus tuokioksi havahdun, raukeasti silmäluomet avaan. Katson metsän täyteen riemuhan, lintuun heleästi laulahtavaan.

Tuoksuvina havut huojuilee valomeren lainehissa kylpein. Hiljaa autuudesta vapisee korkealla honganlatva ylpein.

Rannattomaan poutaterheneen itse päivän punakehrä hukkuu! Tunnit antaa kättä toisilleen. Ruohikossa onnenpoika nukkuu.

Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.

Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan, on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:

Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.

Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle, samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.

Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta. Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat kaunista korkeata tyyliä — Viljasen runokielen taito ei petä — mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi. (Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen — runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden asteella, hapuillen kohti sulautumista — filosofisen tunnon ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen pyrkimys.

Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin tavoin:

Sisintään ei koskaan sielus antaa voi, syvin taisteloskaan sydämiin ei soi. Kylmät on elämän muurit.

Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.

NELJÄS ULOTTUVAISUUS.

Uuno Kailas on lyyrillinen mietiskelijä.

Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa, esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko, jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua tähdellisempi.

Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.

Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi, kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut näkemys yli todellisuuden rajojen.

Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa dionyysisessä runossa "Minä näen":

Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä. Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään. Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin. Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt. Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt. Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla. Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nousee tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois. Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan. On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi elontietoni siks yli parhaan tietoni käy. Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot. Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen. Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään. Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki. Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään, ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").

Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää: sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:

— — — — Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles välähdyksenä sun oman sielus nähden. Hätäläppänä lyö sinun sydämes yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen elämys.

Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä toinenkin tie.

Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan: äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään. Mutta ehkä hän — herkkyydessään — käyttää terävää asettaan liiankin runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin, kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan. Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.

Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen "karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin. Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan voimassa. — Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta, mutta ilmeisesti — tutkia tällaista asiaa on vielä varsin vaikea — ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen kannattamaa purkautumaa uusiin kuviin, uusiin rytmeihin.

Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat suurimmat toiveet.

SUHDE.

Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin, jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän, puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:

Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu. Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?

Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme. Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.

Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette. Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon vaikenette.

Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan. Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla "kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä. Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.

Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään vaienneiden Eero Havaksen ja Verneri Lindgrenin kokoelmat "Ikuinen satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat", joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton — ei ole esiintynyt äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan outoutta vastaan.

Vain Kailasta on jonkin verran — taidottomasti ja aiheetta — rienattu hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan, samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii rataansa halki aikojen:

Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne, turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.

Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne, tietäkää: kuitenkin me käymme ylitsenne!

LOPPUSANA.

Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen sanoma — mikäpä toteutettu runollinen julistus sitä olisi! — sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä. Tuntematavan herkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa sanahelinä tuntoilemisena eikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet nimittämään Kauneudeksi.