KAKSI RUNOA

Olavi Lauri.

JÄLJET LUMESSA.

Näin unta: talviseen iltaan minä astelin hiljalleen, tulen tuike jok'ainoa häipyi tien tummahan taipeeseen, ei ihmistä vastaani tullut, oli tuiskusta raskas tie, en viittoja vierellä nähnyt, en tiennyt se minne mun vie.

Hämy himmeä taivaalta vaipui lumen yhtyen hohteeseen, sini illan se silmiä särki, minä astelin vitkalleen; taas upposi uupunut jalka, lumen pettävä pinta mun kaas' käsi kankea hankea kouri — minä nousin — ja kuljin taas.

Vaan äkkiä ihmisen jäljet näin lumehen painuneen — miks' sykkivi kiihkeesti sydän, min luulin jo sammuneen? Omat jälkeni siinä ma tunsin — ja tieltä ma poikkesin kuin mieletön seuraten niitä yömustihin metsihin.

Minut kauaksi korpeen ne johti viluvaipassa värjyvään, yli ylhän ja valkean vaaran, yli lumisen pellonpään, yli raukean, raskaan rannan, yli synkeän järven jään päin selkää, mi huoaten häipyi yön himmeän hämärään.

Minä kuljin — jo häipyi rannat taa maiseman tummuuteen, ylt'ympäri taivahat taipui yön vaisuhun valkeuteen; olin yksin — ei yhtään ääntä, säde sattunut silmään ei, vaan jättämät jälkeni jäällä yhä eellehen, eellehen vei…

Mikä mustana särkevi tuolla selän siintävän valkean? Sen vierehen viittovat jäljet, sen luo minä laahustan: nään jäykän ja jäätyneen ruumiin, kädet hangessa haaroittaa, ja silmien särkynyt katse yön tyhjyyttä tuijottaa.

Minä katsoin — ja itseni tunsin, vaan tuskaa ma tuntenut en, minä vieressä seisoin — ja sentään minä sääliä tuntenut en. Vain hiljaa ma hangelle vaivuin ja huulille huuleni vein, sen silmät ma suljin — ja hankeen yön helmassa haudan tein.

APOTEOOSI.

Ma sauvaan tartun ja riistän yltäin korut maalliset — ne aina aatokset vie onnen aikaan —, on pukunain nyt viitta karkea ja paljain jaloin taivaltani astun.

Käy tieni halki suurten erämaiden, lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden; sen suunnan näyttää vain pisaroiva veri jalkojeni. Niin kauan kuljen kunnes enää ei punaiseks' askeleista ruoho muutu!

Hiljaisen majan sitten rakennan rannalle yksinäisen, mustan lammen ja viereen sen pystytän pylvään, hartain käsin vuollun: sen päällä seisoo kuva kallis Sinusta, jota kerran rakastin. Ja joka päivä mielin nöyrin kannan juurelleen kukkakimpun kasteisen, ja illoin, aamuin sen eteen polvistun ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.

Ja vaeltaja, jok' yksinäinen siihen joskus johtuu saloa sanatonta samoillessaan, kuvasi näkee kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun, ja polvillensa sen eteen langeten kätensä ristii, hiljaa rukoileepi kuin rukoilisi edessä kirkon kuvan kultaisen tai pyhän crusifiksin norsunluisen, mi suudelmista on uskovaisten joukon tummunut…