RANNALLA.
Reading edition
Runosikermä.
RANNALLA.
Meren äärettömän rannalle tulen eteesi, Jumala. Tulen kuin soaistu kykloopi, raivoisana, tuskassa ja hädässä ja sinkoan sua vastaan kallioiden huippuja ja kiroan sua, Jumala, sillä minä olen tuhat kertaa kysynyt, mitä on tuolla kaukana, meren takana.
Etkä sinä ole vastannut.
Olen odottanut lohdutustasi, lausettasi, kuiskaustasi, mutta ei edes puolta sanaa ole korviini kuulunut.
Vain aaltojen pauhu ja säkenöivä ja säihkyvä määrätön meri on minun edessäni — ja minä näännyn tässä nälkään äärettömän rikkauden ääressä, vain siksi, kun tahdoin tietää, mitä on tuolla kaukana, meren valtaisen takana, Herra.
Meren rannalle tulen sun eteesi, Jumala…
Odota! Näetkö nyrkkini! Vaikka miljoona vuotta menköön, mutta kerran sinä kysyt meiltä, kuinka jaksoimme me samota läpi elämän meren hukkumatta, häviämättä, haaksirikkoutumatta sinne sinun tuntemattomuuteesi saakka.
NOIN KERRAN TYTTÖNEN LAULOI.
Soi rannalta laulelo rastaan, vedet vihreinä päilyvät ja suortuvat koivujen nuorten sinisilkkinä häilyvät.
Käy laulu ja helke ja hilke, soi ylpeä kaipaus yön, ja niinkuin kahlittu kyyhky lyö iskuin paisuvin syön.
Uni kaunis, taas sinä saavut mun murheeni rauhoitat, uni kaunis, iltojen kaiho, kun tienohot tuoksuvat.
Uni kaunis, kallis ja hellä, minut tyynnytät suudelmin, käsivarsin vangitset valkein ja katsehin kaipaavin…
Vesihyttyset tanssivat, leijaa yli niittyjen auer yön ja paimentyttösen laulu soi kaukaa päätteheks työn.
Se soi ja ma äkkiä tunnen ilon lämpimän rinnassain: noin kerran tyttönen lauloi, ah, minulle, minulle vain…
KEVÄTYÖN LAULU.
Kevätyön on kuulto kaiken yllä, tuoksu määrätön on maan ja veen. Vaiennut on laulu lintuin muiden, kehrääjä vain hyrrää yksikseen.
Rannan sorsat soinnuin katkonaisin toisillensa vielä haastelee: parittain kuin lahden lumpeet keinuin armaallensa, armas soittelee.
Kaikki tyynt' on niin, niin rauhallista niinkuin alkuaikain suuri yö yli maiden, merten vielä uinuis, poiss' ois ihmissuku, ihmistyö.
Niinkuin kukaan eläis ei, ei kuolis, kaikk' ois eelleen vain kuin kuullakseen kuinka soipi aarniluonnon kuoron onnensävel yöhön keväiseen.
Päätä huimaa, rinnan tunne täyttää, jot' ei koskaan köyhä sana soi, sydän värisee kuin haavan lehti, oman veren käynnin kuulla voi.
Kaikk' on niinkuin kuolemaa vain vailla tullaksensa täydeks onnestaan; niinkuin ensi sointuun kehrääjän jo tähdet lankeaisi taivaaltaan.
Kaikki kiihkot sammuu, voimat vaipuu sydämeen jää yksi toivo vain: tämän hetken, tämän rauhan soisi rintahan se kaikkein olevain.
Niinkuin itsestään ja tahtomattaan kädet käyvät ristiin rukoillen, polvi taipuu, kääntyy katse sinne, miss' ei asu tunto tuskien.
Syliin kaikkeuden sielu sulaa rintaa Ensiäidin etsien, silmin kyyneltynein, kuivin huulin helmaan Rakkauden raueten.
Joh. Edv. Leppäkoski.