VARJOJEN KOSTO.

[Gustava Sofia Hjärne, Viaporin upseerin Gustav Hjärnen puoliso, joka v. 1808 vehkeili venäläisten kanssa myötävaikuttaen linnoituksen antautumiseen.]

Ja Hjärnen rouva raivoissaan yöks kammionsa sulki, hän seisahtui ja kuunnellen hän urkki unta uudinten. syyssynkkää yötä, taas kulki, kulki, mut mustin miettein varjo väilyi myötä.

Kakstoista tornin kello löi nyt Viaporin linnan, kun vahtitulta tuijottain hän vaipui ajatuksiin ain. yön häpeäänsä ja raivon rinnan, taas nosti pystyyn petollisen päänsä.

Hän näki aina saman näyn öin ilmestyneen ammoin, ja aavevaunut kuullessaan hän voihki yksin vuoteellaan. — yön naamiaisiin hän katsoi kammoin kuin yhä yltyis juoniin petomaisiin.

Hän näki nuoren ruhtinaan, tuon viekkaan venäläisen, min kanssa kisat, leikit löi ja isänmaansa onnen möi, möi kullan soittoon sen joukon jäisen. mi vielä taistoss' uskoi varmaan voittoon.

Möi Suomen lukon, Viaporin, syin miesten valat väänsi näin pettäin sankar-unelmat. kun kahlehdittiin kanuunat, mies aseen heitti, pois päänsä käänsi ja jäällä itki, kasvot käsiin peitti.

Suupieless' ilme ilkeä hän kuiskaa konnantöistä, hän avaa aarrearkkujaan. hän laskee juudaan rupliaan kuin varas työssä, kun kynttilöistä käy outo kalman katku yössä.

Ja kattokruunu kimmeltää, soi niinkuin vaunut vierii… — hän tanssii helmet hiuksillaan luo käärmekatse-ruhtinaan, ja huntu huiskaa, kuin kuiluun kierii ja korviin kavaluuden kirot kuiskaa.

Ken kolkutti?… Hän kavahtaa kuin salamurha-miestä… Pois kiusaaja… sa aave liet, kai mestattavaks vaimon viet, mi petti maansa…! — Hän huokuu hiestä, taas nauraa, uupuu valhe-unelmaansa.

— »Ma chère… >mon Dieu, o, mon ami!» … … »Oi, ruhtinas, ne luulee… — Ens yönä annan avaimen!» — — »Ah, Viaporin arvoinen, … ma dame, on syynne… yön korvat kuulee… kuin linna antaudun syleilyynne.» —

Hahhaa! Hän nauroi untaan taas. Ken kultavakkaa kilkkaa! — Kai palvelijatar kuuntelee. ja ovi naurain narisee, yön äänet hukkuu. kai piiat pilkkaa… hän tutkii, tokko väki vielä nukkuu.

Hän kätkee kasvot naamioin, yön valkovaippa yllään hän hiipii kantain kynttilää ja piikojansa peljättää kuin tornin aave yökävelyllään, on huulillaan kuin hyinen hornan haave. —

Ei ääntä . .. kadut tyhjät on. hän syytökset voi sietää. yö vait on… kuollut ruhtinas, lie valtijoiden valtijas. vai onko mitään, mi kaikki tietää…? Hän yli Viaporin katsoo itään.

Nyt Harakalta yli jään kuin sotajoukko kulkee, se värjyy, hiipii häpeissään, pui kylmennyttä nyrkkiään, soi portinraudat, yön aaveet sulkee tien hältä, niinkuin aukeis sankar-haudat.

Nyt rappusissa rytisee, soi kiivaat kiroukset, ja kylmät kädet kolkuttaa, hän petoksestaan palkan saa, näin päättyy retki. jo aukee ukset, on tullut tuomion ja tilin hetki…!

Hän lukonkahvaan tarraantuu. Ne tahtoo, tahtoo kostaa! Yön rikoksen ne tumman ties — — on siellä Hjärne, lesken mies, hän murtaa oven ja säilän nostaa, sen verikatsein aikoo pistää poveen:

»Maan portto, kurja nainen, oi, käy, kuule, tykit pauhaa, sä kalliit vihkisanas söit, maan sortajalle maasi möit ja heimon hurmeen, et haudan rauhaa suo vainajille nukkuneille nurmeen.

Kiroten nimes mainitkoot maan äidit, laulut lasten, ei ennen sielus rauhaa saa kuin vieraan vallan murskaa maa, saa vapauden kalliin, valoa vasten maan viiri väikkyy Viaporin valliin!»

»Käy kuoloon, vuotees valmista, käy kuoloon!», huudot kaikaa. »On tappiomme syntis syy!» Hän lattialle lyyhistyy, suu syitä syytää, viel' armon aikaa hän polvin maassa pelokkaana pyytää.

Mut tyhjä nauru vastaan soi, vain oma ääni ilkkuu, jo sammuu kalman kynttilät, niin turhat toiveet häipyvät, kuin helvetistä yön valot vilkkuu jään yli Viaporin pistimistä.

Ken siellä? Taas hän kavahtaa. Oi, Jumalanko haamun hän näki takaa taivahan tai paini kanssa kuoleman? Pois haamu haipui ja alla aamun hän kuollen salin kynnykselle vaipui.

Ja samaan aikaan, kerrotaan, kun ovi murrettihin, yön oudot vaunut vieri pois kuin mustat orhit eessä ois pois pitkin merta, ei tietty, mihin, ja Viaporin yllä välkkyi verta. —

Oulunkylässä 31.3.18.