← Table of contents
Susikoira

YHDESKOLMATTA LUKU. Pitkällä matkalla.

Toivo Wallenius translation

Se oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen kuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla se tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja miksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista. Hienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa susikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan majaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.

"Kuulkaapas tuota!" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.

Weedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa, ikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten seurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että jumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.

"Tuo susi taitaa surra teitä", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi kumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat puhuivatkin toista.

"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?" hän kysyi.

"Sitähän minäkin sanon", vastasi Matti. "Mitä hittoa te Kaliforniassa teette sudella?"

Mutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan häntä salakähmäisesti.

"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan", jatkoi Scott. "Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi minua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat sen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen."

"Niin, sehän on oikea murhaaja", huomautti ajuri.

Weedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.

"Ei se kävisi päinsä", hän virkkoi ratkaisevasti.

"Ei se kävisi päinsä", myönsi Matti "Teidän täytyisi palkata erityinen mies sitä hoitamaan."

Toisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi äänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja sitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.

"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään", sanoi Matti.

Toinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.

"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on parasta!"

"Olen samaa mieltä, mutta..."

"Mutta mitä?" kivahti Scott.

"Niin, tuota noin" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa mieltänne."

Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:

"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin pulma."

"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani", puhkesi hän uudelleen puhumaan.

"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan tyytyväinen häneen.

"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.

"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.

Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi niille mielihaikeansa.

Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.

"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta", huomautti Matti vuoteestaan.

Weedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.

"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se huononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne."

Toisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.

"Oh, herkeä nyt jo!" huudahti Scott pimeästä. "Sinä jankutat pahemmin kuin akka."

"Olen samaa mieltä", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä, oliko naapuri hihittänyt.

Seuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä ilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä lähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta ovesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet. Laukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti verhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen. Valkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.

Myöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he nostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi makuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä viipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli ovelle ja kutsui Valkohampaan sisään.

"Poika parka", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja naputtaen sen selkärankaa. "Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha veikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä murinasi — viimeinen murinasi jäähyväisiksi."

Mutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien katsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.

"Jo puhaltaa!" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä mylvinää. "Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä menen takatietä. Joutuin siitä!"

Molemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott odotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja nyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.

"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti", sanoi Scott heidän lähtiessään astumaan alamäkeä. "Kirjoita minulle kuinka se voi."

"Kyllä", vastasi ajuri. "Mutta kuulkaapas tuota."

Molemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä kuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin valtaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi valitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.

Aurora oli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos maailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia seikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä kiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa Scott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin käsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja kiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella, muutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.

Ajuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella ihmeissään.

"Suljitteko etuoven?" kysyi Matti.

Toinen nyökkäsi ja kysyi:

"Entäs takaovi?"

"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen", kuului kiihkeä vastaus.

Valkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen, koettamattakaan lähetä.

"Minun täytyy viedä se mukanani maihin."

Matti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti tiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään miesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se kiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.

Mutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen luokseen.

"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut", mutisi ajuri mielipahoillaan. — "Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän perästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät isännäksi."

Scott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja osoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä ammottavaa haavaa.

Mattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.

"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa päätä puhki."

Mutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti. Auroran torvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa myöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi kiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.

"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee — niin sinun ei tarvitse kirjoittaa. Näes, minä..."

"Mitä!" huudahti ajuri. — "Ette kai aio...?"

"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. Minä kirjoitan sinulle siitä."

Matti seisahtui puoliväliin siltaa.

"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä helteiden tullen!"

Silta hinattiin laivaan. Aurora kääntyi virran partaalta. Weedon Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.

"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings