KOLMASKOLMATTA LUKU. Jumalan kotona.

Valkohammas oli jo luonnostaan mukautuvainen, mutta lisäksi se oli liikkunut laajalti ja tunsi mukautumisen merkityksen ja tarpeellisuuden. Täällä Sierra Vistassa, tuomari Scottin talossa, se alkoi nopeasti kotiutua. Koirista ei ollut sen enempää haittaa. Ne tiesivät etelän jumalien tavat paremmin kuin se, ja niiden silmissä se oli kohonnut arvossa seuratessaan jumalia taloon. Tosin se oli susi, ja tämä tapaus oli ennenkuulumaton, mutta jumalat olivat antaneet sille oikeuden olla saapuvilla, ja niiden, jumalien koirain, oli siis hyväksyttävä tämä oikeus.

Dickin täytyi ensin suoriutua muutamista jäykistä muodollisuuksista, ja tämän jälkeen se tyynesti hyväksyi Valkohampaan taloon kuuluvaksi. Jos Dick olisi saanut määrätä, olisi niistä tullut ystävykset, mutta ystävyys ei miellyttänyt Valkohammasta. Muuta se ei vaatinut toisilta koirilta, kuin että ne jättivät sen rauhaan. Koko ikänsä se oli pysytellyt erillään heimolaisistaan, ja sitä se nytkin halusi. Dickin lähentelemiset kiusasivat sitä, joten se karkoitti tämän äristen. Pohjolassa se oli oppinut, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan, eikä se nytkään unohtanut tuota asiaa. Mutta se oli arka myöskin omasta yksinäisyydestään ja oli niin kylmä Dickiä kohtaan, että tuo hyväluontoinen eläin lopulta jätti sen omilleen eikä välittänyt siitä juuri sen enempää kuin tallin ovesta.

Niin ei ollut Collien laita. Se oli hyväksynyt Valkohampaan, koska jumalat niin tahtoivat, mutta ei sen siitä syystä tarvinnut jättää tätä rauhaan. Sen olemukseen oli kutoutuneena muisto lukemattomista rikoksista, joita tämä heimolaisineen oli tehnyt sen esivanhempia vastaan. Rosvottuja lammaskatraita ei käynyt unohtaminen päivässä eikä sukupolvessakaan. Kaikki tämä kannusti Collie'a kostamaan. Se ei voinut käydä kimppuun jumalien läsnä ollessa, koska ne suvaitsivat tuota sutta, mutta tämä ei estänyt sitä katkeroittamasta tuon ilkiön elämää monella muulla tapaa. Niiden välillä vallitsi ikivanha vaino, ja se puolestaan aikoi kyllä pitää huolen siitä, että tuo toinen saisi sen tuta.

Niin Collie käytti edukseen sukupuoltaan kohdellen Valkohammasta perin pahoin. Vaisto esti käymästä naaraan kimppuun, ja tämän itsepintaisuuden vuoksi oli mahdotonta syrjäyttää sitä kokonaan. Kun Collie kävi kimppuun, Valkohammas käänsi turkin suojeleman olkansa alttiiksi sen teräville hampaille ja kulki tiehensä jäykkäjalkaisena ja arvokkaana. Tämän ahdistellessa liian ankarasti sen oli pakko kiertää kehässä olkapää vainoojalla alttiina, pää pois kääntyneenä ja silmissä kärsiväinen ja kiusaantunut ilme. Toisinaan kuitenkin takajalkoihin osuva puraisu joudutti sen peräytymistä ja teki lopun juhlallisuudesta. Mutta yleensä sen onnistui pysyä arvokkaana. Se koetti niin paljon kuin mahdollista olla huomaamatta naarasta ja pysytellä loitolla siitä. Nähdessään tai kuullessaan Collien tulevan se nousi ja asteli tiehensä.

Paljon oli Valkohampaalla muissakin asioissa oppimista. Elämä pohjolassa oli mitä yksinkertaisinta verrattuna Sierra Vistan monimutkaisiin olosuhteisiin. Kaikkein ensinnä sen oli opittava tuntemaan isännän perhe. Tähän se oli tavallaan valmistunut. Kuten Mit-sa ja Klu-Kutsh olivat kuuluneet Isolle Majavalle, saaden osansa hänen ravinnostaan, tulestaan ja vaipoistaan, siten nyt kaikki Sierra Vistan asujamet kuuluivat sen isännälle.

Mutta tässä oli paljon erilaisuutta. Sierra Vista oli paljoa suurempi kuin Ison Majavan kota. Täällä oli useita henkilöitä. Oli tuomari Scott ja hänen vaimonsa, isännän kaksi sisarta, Beth ja Mary, hänen vaimonsa Alice ja näiden lapset, Weedon ja Maud, neljän ja kuuden vuotiaita palleroita. Kukaan ei voinut kertoa sille näistä ihmisistä, ja sukulaisuudesta ja verisiteistä se ei tietänyt mitään eikä koskaan saattanutkaan oppia tietämään. Silti se sai pian selville, että kaikki nämä kuuluivat isännälle. Tekemällä sitten joka tilaisuudessa havaintoja, tutkimalla liikkeitä, puhetta, vieläpä äänen sävyäkin se oppi verkalleen tajuamaan, kuinka lähellä kukin näistä oli isäntää ja missä määrin hän nautti tämän suosiota. Ja tämän mittakaavan mukaan Valkohammas kohteli kutakin. Mihin isäntä pani arvoa, se oli sillekin arvokasta; mikä isännälle oli rakasta, sitä Valkohammaskin helli ja suojeli tarkoin.

Niin oli molempien lasten laita. Kaiken ikänsä se oli tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan. Se vihasi ja pelkäsi niiden käsiä. Intiaanikylässä se oli saanut ankaria kokemuksia heidän julmuudestaan. Kun Weedon ja Maud ensinnä lähestyivät, se ärisi varoittaen ja näytti perin kiukkuiselta. Isäntä silloin lyönnein ja ankarin sanoin pakotti sen alistumaan heidän hyväiltäväkseen, mutta se murisi murisemistaan noiden pienten käsien alla, eikä siinä murinassa ollut mitään kuhertavaa sävyä. Myöhemmin se havaitsi, että isäntä pani suuren arvon poikaan ja tyttöön. Silloin ei tarvittu enää lyöntejä eikä kovia sanoja, jotta nämä saisivat sitä taputella.

Kuitenkaan Valkohammas ei ollut koskaan kovin hellä. Se antautui isännän lasten valtaan suopeasti, vaikka ei osannutkaan peitellä vastenmielisyyttään; se sieti heidän hyväilyjään kuten potilas tuskallisen leikkauksen. Kun se ei saattanut sietää kauempaa, se nousi ja tallusteli päättäväisenä tiehensä. Mutta ajan vieriessä se oppi vähitellen pitämään lapsista. Tätä se ei kuitenkaan osoittanut huomattavasti. Se ei käynyt heidän luokseen. Mutta se ei enää mennyt tiehensä nähdessään heidät, vaan odotti heidän saapuvan luo. Ja lopulta havaittiin, että sen silmiin tuli tyytyväinen ilme, kun se näki heidän lähestyvän, ja se katseli heidän jälkeensä omituisen kaihomielisesti, kun he lähtivät sen luota muihin huvituksiin.

Kaikki tämä tapahtui kehityksen kautta ja vei aikaa. Lasten jälkeen se pani eniten arvoa tuomari Scottiin. Tähän oli luultavasti kaksikin syytä. Ensinnäkin hän oli isännälle ilmeisesti erittäin kallisarvoinen, ja toiseksi hän oli niin rauhallinen. Valkohammas makasi mielellään hänen jalkojensa juuressa avarassa kuistissa, kun hän lueskeli sanomalehtiään, silloin tällöin suoden Valkohampaalle katseen tai sanan — ne olivat vaarattomia todisteita siitä, että hän huomasi Valkohampaan olemassaolon. Mutta näin oli laita vain silloin, kun isäntä ei ollut saapuvilla. Isännän ilmestyessä kaikki muut lakkasivat olemasta Valkohampaaseen nähden.

Valkohammas salli kaikkien perheenjäsenten hyväillä ja suostutella itseään; mutta se ei antanut niille koskaan yhtä paljon kuin isännälle. Ei mikään hyväily heidän puoleltaan saanut rakkauden nurinaa kohoamaan sen kurkkuun, ja kuinka paljon he koettivatkin, ei se koskaan piilottanut päätään heidän kainaloonsa. Tämän alistumisen ja ehdottoman luottamuksen ilmauksen se säästi vain isännän varalle. Itse asiassa se ei koskaan pitänytkään perheen jäseniä muuna kuin isännän omaisuutena.

Varhain oli Valkohammas myöskin oppinut erottamaan perheen ja talon palvelusväen toisistaan. Palvelijat sitä pelkäsivät, ja se puolestaan suvaitsi vain olla käymättä heidän kimppuunsa, koska se piti heitäkin isännän omaisuutena. Heidän ja Valkohampaan välillä vallitsi aseellinen rauha — ei muuta. He keittivät isännälle ja pesivät astiat ja tekivät muita töitä samoinkuin Matti Klondikessa. He kuuluivat, sanalla sanoen, talouteen.

Vielä enemmän oli Valkohampaalla opittavaa talon ulkopuolella. Isännän valtakunta oli laaja, mutta rajansa oli silläkin. Itse alue päättyi maantiehen; ulkopuolella oli kaikkien jumaliin yhteistä omaisuutta. Sitten oli toisten aitojen sisäpuolella toisten jumalain erityisiä alueita. Näitä seikkoja oli lukemattomia lakeja määräilemässä; mutta se ei taitanut jumalain puhetta, eikä sillä ollut muutakaan keinoa perehtyä niihin kuin kokemus. Se totteli luontaisia vaistojaan, kunnes ne veivät sen rikkomaan jotain lakia. Tehtyään sen muutamia kertoja se oppi lain ja noudatti sitä sen perästä.

Mutta suurimpana tekijänä sen kasvatuksessa oli läimäys isännän kädestä ja tämän hillitsevä ääni: Valkohampaan suuren rakkauden takia isännän lyönnit tekivät paljon kipeämpää kuin yksikään Ison Majavan tai Kauno-Smithin antama selkäsauna. Tämä oli kivistänyt vain ruumista; mieli oli yhä raivonnut kukistumattomana. Isännän lyönnit olivat aina liian kevyet ruumista satuttaakseen. Ja kuitenkin ne tunkeutuivat syvemmälle. Ne ilmaisivat isännän mielipahaa, ja Valkohampaan mieli kärsi niistä.

Mutta lyönteihin tarvitsi harvoin turvautua. Isännän ääni teki riittävän vaikutuksen. Siitä Valkohammas tiesi, tekikö se oikein vai väärin. Sen mukaan se menetteli ja käyttäytyi. Se oli kompassi, jonka mukaan se suuntasi kulkunsa ja oppi tuntemaan uuden maan ja elämän tavat.

Pohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät villeinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli eivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut toisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että etelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa Claran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon ympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan. Vaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys, pelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli rotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli, että sellainen ravinto oli hyvää.

Myöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä tallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut Valkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi sivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti. Sauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti, häikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin rynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä kirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan ja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen käsivartensa repeytyi luuhun asti.

Mies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti Valkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja kasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin. Ja pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt näyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan raivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se oli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli ollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.

Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.

"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."

Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan. Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.

Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä, sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.

Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen. Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.

"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." — Tuomari Scott pudisti alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten hän oli Valkohammasta opettanut. — "Kun ne kerran saavat sen tavan ja pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.

Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."

"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.

"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."

"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko", ehätti Beth sanomaan.

Sisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä. Tuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

"No hyvä!" — Weedon Scott mietti hetkisen. — "Ja jos Valkohammas ei ole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun on sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on viettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit lakituvassa tuomiota julistamassa."

Perheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä oli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui pitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta. Kanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne olivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen, pääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle, lähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla tuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi verkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: "Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin."

Mutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja monasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin, jotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit ja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi, sillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan. Niinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen kuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi kuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.

Kun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin säikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse katseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti Valkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät olleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten välillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään ystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset eläimet — oravat, viiriäiset ja jänikset — olivat erämaan eläjiä, jotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai jokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja kesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan alamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.

Pohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran laaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat muodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä — ryhtiä, joka oli yhtä hienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää kuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että sen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San Joséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun rattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana ja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä ja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina tukahduttamaan luonnolliset vaistot.

Kaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä. Tähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli kissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka ärisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli katukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne seisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat, puhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja tätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän kärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta hullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden lukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän alentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian tuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen mielissään omasta rohkeudestaan.

Mutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan rattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon pikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi, ettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko loukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi käydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.

Siitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen moiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä oikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja tämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä vastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan nämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä hypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen koommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja tyytyi siihen.

Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.

"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.

Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.

Isäntä nyökkäsi.

"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."

Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja surmasi koiran.

Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.