KAHDESKYMMENES LUKU. Rakkauden valta.

Nähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja ärisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi. Neljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki käden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei virtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta myöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin. Kuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden häväistyksen — upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen jumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain hirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa seurustellessaan.

Jumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut huomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä. Tällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä tuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi pidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa seisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.

Jumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan ärinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi. Sitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat pörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt mitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti. Jonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen poljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle tavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen, lempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta luonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti jyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.

Pitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos, Valkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut ruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt vahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän istuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän ojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä epäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että jumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt syöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.

Rangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen kuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas epäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin työnnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti viisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli tuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti, että varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä oli vallinnut sangen turmiollinen suhde.

Lopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se nuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se kiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan suuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala tarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä, ja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta sitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja tarjoili sitä itsepintaisesti.

Liha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän varovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä eteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä. Myöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten, ettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala palalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei vieläkään kuulunut.

Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä — jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua, työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä taistelivat ylivallasta.

Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä. Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli jumalan tahto, ja se koetti alistua.

Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui, mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina. Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi. Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.

Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.

"No, piru minut periköön!"

Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.

Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden, Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.

Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.

"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain muutakin."

Weedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän puheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten verkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä kohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan mieheen joka seisoi ovella.

"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies", arveli ajuri oraakkelimaisesti, "mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette poikana karannut sirkukseen."

Valkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei hypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin, viihdyttävin sivelyin.

Se oli Valkohampaalle lopun alkua — vanha elämä ja vihan valta alkoi kallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki tuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati Weedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä vallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia, toimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.

Jos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin paljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki — ja vieläkin enemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan kuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos kaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa laajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti erämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain penikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla sitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut tehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli muodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän, lemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli täydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden taipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet sitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne rautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi laeiksi, haluiksi ja inhoiksi.

Mutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen paineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen parempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli tunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän loihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin. Sellaisia kykyjä oli rakkaus. Se asettui mieltymyksen sijaan, ja tämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa oli Valkohampaan vallannut.

Mutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoi mieltymyksenä, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei juossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi jumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin Kauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla jokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen riippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se pyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen odotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu siihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen erämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan leirissä oli jälleen kalaa.

Ja niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli siitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi suojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli majan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä luotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta Valkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset toisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla. Sellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan ovelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi avautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen ihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen, piilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta, vaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.

Weedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan — tai pikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet. Tähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että Valkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se oli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen Tappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja helliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.

Ensin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten pitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut koskaan jättämään — murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi murisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy. Outo ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi alkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta Valkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä, joita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta kiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun ääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja myötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn, vaikka se hukkuikin hurjuuteen — sävyn, joka hiukkasen vivahti tyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.

Päivien vieriessä mieltymys alkoi yhä nopeammin kehittyä rakkaudeksi. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.

Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.

Rakkaus oli tunkeutunut mieltymyksen tilalle. Ja rakkaus tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena noussut uusi ilmiö — rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin, säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin kukka auringossa.

Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista — mykkää, hiljaista jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.

Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.

Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia — isäntänsä omaisuutena. Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti — se kuului hänen tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.

Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla sanoen arvokkain koirista.

"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti, kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."

Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"

Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa, korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se kyyristyi odottamaan.

Mutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos. Valkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut mitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä halusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka ei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi — niin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan. Kirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan jälkikirjoituksen:

"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään sisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten teidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla."

Asian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut syömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta koiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei Matista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko sadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä sitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.

Ja sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen ja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa. Se oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä. Hetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott astui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli ympärilleen.

"Missä susi on?" kysyi hän.

Sitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli maannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se seisoi odottamistaan odottaen.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Matti. "Katsokaa, kun se heiluttaa häntäänsä."

Weedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä. Valkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta kuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan, mutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin nousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.

"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa", arveli Matti.

Weedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja hyväili sitä — raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan ja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja Valkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.

Mutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki ilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi päänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain korvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.

"Herra jumala!" sanoi Matti melkein hartaasti.

Hetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:

"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!"

Rakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja yhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat olivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan, joka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan ulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.

"Odottakaapas, senkin peijoonit", mutisi Matti vahingoniloisena seisoessaan ovella. "Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä — oikein tuhattulimmaista kyytiä!"

Valkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä oli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja kukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai ilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi sanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue hajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät yksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan valtaan.

Opittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki itsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei voinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän koskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä erämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun välttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana. Ja kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen toivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä luottamusta, ikäänkuin sanoen: "Minä annan itseni sinun valtaasi; tapahtukoon sinun tahtosi."

Eräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat ennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja ärinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.

"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto joudutti heitä.

"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.

Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan, hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina, ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.

Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja tyyntyi.

Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen kasvoilleen.

Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen — lumessa oli teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.

Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua. Kauno-Smith lähti liikkeelle.

Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.

"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin, hän erehtyi, vai kuinka?"

"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa hihitti Matti.

Valkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi murisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi yhä pehmeämmäksi sen kurkussa.