YHDEKSÄS LUKU. Tulen luojat.

Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan. Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse, aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.

Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa — jotain mikä kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.

Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä — silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia, jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle, joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.

Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena, painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies lausui nauraen: "Wabam wabisca ip pit tah." (Kas, valkoiset hampaat!)

Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua — toinen käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi. Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja ulisi entistään kovemmin.

Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa — hurjaa ja kukistamatonta emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.

Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita. Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti — niin äreä oli sen murina.

Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:

"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa säpsähtävän huudon kuullessaan.

"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.

Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän, kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä, joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan taipua.

"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi. Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."

"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui toinen intiaani.

"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."

"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.

"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä penikan päälle; "tämä todistaa, sen."

Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen korvantaustaa ja selkää.

"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja eikö veljeni ole kuollut?"

Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan. Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.

Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa. Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä, kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi — perin kummallista se oli — Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta; sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä; mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.

Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi. Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia — kaikkiaan neljäkymmentä henkeä — ja kaikilla oli raskaat kantamukset leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti vyötetyt niiden ympäri.

Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia. Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien älähdyksiä.

Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä, etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja tuottivat koirille ankaraa kipua.

Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei voinut tietää mitään jumalista — korkeintaan se saattoi vain tietää, että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita hämmästyneeseen maailmaan.

Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta, orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.

Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan tämän uuden seikkailun johdosta.

Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin ulkonäkö.

Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan, pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne koettaisivat syöksyä kimppuun.

Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin — välttämättömyys oppia ja elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.

Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä. Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena öykkärinä.

Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.

Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet, terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan määrätyt iskemään alituisesti yhteen.

Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.

Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia. Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni, kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen. Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku kieli tapaili sitä.

Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä perin onnettomalta ja säälittävältä.

Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui entistään toivottomampana ja avuttomampana.

Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin — ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.

Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä. Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä — miehiä, naisia ja lapsia — ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa yhä uusilta puolilta.

Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita, jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman, synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!