KUUDESTOISTA LUKU. Hullu jumala.

Fort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä. Nämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään hapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat niillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka astuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin chechaquo-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He valmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä seikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta taikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.

Kaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet halveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan. Varsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki tuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen miehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He odottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä viehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.

Mutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta aivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet juoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä Valkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen linnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku pehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven hampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään, vaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli Valkohammasta terävin ja himokkain katsein.

Tätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät "Kaunoksi." Se ei ollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä sanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo etunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin tavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän oli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi aivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen. Poikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen, häntä olikin sanottu "nuppineulaksi."

Huipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti auttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi otsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli tuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden väliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina hänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi luonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja raskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon rinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä kannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.

Leuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta häneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka oli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli laajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen ulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista kaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien alta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja epämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi pusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja epätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se törrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina ja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.

Sanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan syytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän suoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet eivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten luontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät häntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät pelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa. Mutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita Kauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.

Tällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen ihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen lähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin huomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi lähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se ei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä onnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi. Kaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.

Yksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan yksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja poistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä kantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä vihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta ruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen saastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas tunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten, etäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli turmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä olento, jota oli paras vihata.

Valkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi kerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas tiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli maannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja hiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä puhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan. Kerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi juuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli viidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti metsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi eteenpäin.

Iso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut kaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas eläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras johtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen veroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin ihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän nuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty mistään hinnasta.

Mutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison Majavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta pullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi janoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat vaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo kiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä sen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat alkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen rahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.

Lopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan. Jäljellä oli ainoastaan jano — jo itsessään turmiollinen ominaisuus, ja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta. Silloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan myymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä dollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.

"Ota koira kiinni, niin saat sen", hän lausui lorun lopuksi.

Pullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi sanoa Isolle Majavalle: "Ota koira kiinni."

Valkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä huoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo päiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin Valkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei tietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi vain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä loitolla.

Mutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli luo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan viereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli pullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen pulppuavia ääniä.

Näin oli kulunut tunti, kun askelten töminä ilmaisi jonkun lähestyvän. Valkohammas kuuli sen ensinnä, ja se nosti tulijan tuntien karvojaan, Ison Majavan yhä nyökkiessä typeränä päätään. Se koetti hiljalleen vetää hihnaa isäntänsä kädestä; mutta velton käden ote tiukkeni, ja Iso Majava nousi itsekin seisomaan.

Kauno-Smith astui leiriin ja seisahtui Valkohampaan viereen. Tämä ärisi hiljalleen tuolle peloittavalle oliolle, tarkaten terävästi hänen kädenliikkeitään. Toinen käsi ojentui ja alkoi laskeutua sen pään päälle. Hiljainen ärinä yltyi kiihkeäksi ja karheaksi. Käsi laskeutui hitaasti alemmaksi, ja Valkohammas kyyristyi sen alla, silmäillen sitä häijysti; sen ärinä lyheni lyhenemistään, läheten hengityksen yhä kiihtyessä huippukohtaansa. Äkkiä se puraisi, iskien hampaillaan kuin käärme. Käsi vetäytyi takaisin, ja hampaat lusahtivat vastakkain terävästi kalahtaen. Kauno-Smith säikähtyi ja kiukustui. Iso Majava lyödä lämähytti Valkohammasta päähän, jolloin tämä kyyristyi maahan kunnioittavasti alistuen.

Epäilevin silmin Valkohammas seurasi jokaista liikettä. Se näki Kauno-Smithin poistuvan ja sitten palaavan kädessään luja sauva. Sitten Iso Majava antoi hänelle hihnan pään. Kauno-Smith lähti astumaan poispäin. Hihna jännittyi. Valkohammas hangoitteli vastaan. Iso Majava sivalteli oikealle ja vasemmalle saadakseen sen nousemaan ja seuraamaan. Se totteli, mutta heittäytyi äkkiä kohti vierasta, joka raahasi sitä mukaansa. Kauno-Smith ei hypähtänyt syrjään. Hän oli odottanut tätä. Hän heilautti ketterästi sauvaansa ehkäisten hyökkäyksen ja iskien Valkohampaan maahan. Iso Majava nauroi ja nyökkäsi hyväksyvästi. Jälleen Kauno-Smith pingoitti hihnaa, ja Valkohammas ryömi velttona ja huumautuneena jaloilleen.

Se ei hyökännyt toistamiseen. Ensimmäinen sauvanisku riitti todistamaan sille, että valkoinen jumala osasi käyttää asettaan, ja se oli liian viisas kamppaillakseen välttämättömyyttä vastaan. Nyt se seurasi nyreänä Kauno-Smithin kintereillä, häntä koipien välissä, kuitenkin äristen hiljalleen. Mutta Kauno-Smith vartioi sitä valppaana, ja sauva oli aina valmiina iskemään.

Linnoitukseen jouduttuaan Kauno-Smith sitoi saaliinsa lujasti kiinni ja meni levolle. Valkohammas odotti tunnin ajan. Sitten se kävi hampain hihnaan, ja kymmenen sekunnin kuluttua se oli vapaa. Se ei ollut tuhlannut aikaa eikä kalvanut hituistakaan hyödyttömästi. Hihna oli kaluttu suoraan poikki, melkein yhtä sievästi kuin veitsellä leikaten. Valkohammas katsahti linnoitukseen päin, samalla karvojaan pörröttäen ja muristen. Sitten se kääntyi pois ja juoksi takaisin Ison Majavan leiriin. Ei sen tarvinnut olla kuuliainen tuolle vieraalle ja kauhealle jumalalle. Se oli antautunut Ison Majavan valtaan, ja Isolle Majavalle se arveli yhä vielä kuuluvansa.

Mutta, se mitä ennen oli tapahtunut, toistui — eräin erotuksin. Iso Majava sitoi sen uudelleen hihnalla ja palautti sen aamulla Kauno-Smithille. Ja nyt tapahtui erotus. Kauno-Smith antoi sille selkään. Ollen lujasti sidottuna Valkohammas saattoi vain raivota menestyksettä, kuritus sen täytyi ottaa vastaan. Siinä käytettiin sekä sauvaa että ruoskaa, ja tämä kuritus oli ankarin, mitä se oli milloinkaan elämässään saanut. Yksinpä sekin kova selkäsauna, jonka se oli penikkana saanut Isolta Majavalta, oli lievä tähän verrattuna.

Kauno-Smithille tämä oli mieluinen tehtävä. Hän nautti siitä. Hekumoiden hän seisoi uhrinsa vieressä, ja hänen silmänsä loistivat himmeästi, kun hän heilutti ruoskaa tai sauvaa ja kuunteli Valkohampaan tuskanhuutoja, avutonta ulinaa ja ärinää. Sillä Kauno-Smith oli julma pelkurien tavalla. Itse hän kiemurteli ja värisi toisen miehen uhatessa sanoin tai lyönnein, mutta itseään heikommille hän vuorostaan kosti sen. Elämää miellyttää aina valta, eikä Kauno-Smithkään ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Oman lajinsa keskuudessa hän ei saanut käyttää valtaa, ja sen vuoksi hän kävi vähäisempien olioiden kimppuun ja etsi täten korvausta itselleen. Mutta Kauno-Smith ei ollut luonut itseään, eikä häntä siis voinut syyttää. Hän oli tullut maailmaan rumennetuin ruumiin ja pedon ymmärryksellä varustettuna. Tällaiset olivat hänen olemuksensa ainekset, eikä maailma ollut niitä muokannut hellin käsin.

Valkohammas tiesi, minkä vuoksi sitä piestiin. Kun Iso Majava sitoi sen kaulaan hihnan ja antoi tämän toisen pään Kauno-Smithille, se tiesi jumalansa tahtovan, että se menisi Kauno-Smithin mukana. Ja kun Kauno-Smith jätti sen sidottuna linnoituksen ulkopuolelle, se tiesi Kauno-Smithin tahtovan, että se pysyisi siellä. Nyt se oli rikkonut molempain jumalien tahtoa vastaan ja ansaitsi siis rangaistuksen. Se oli menneinä aikoina nähnyt koirien vaihtavan omistajaa ja karkulaisten saavan selkäänsä, kuten se nyt sai. Se oli viisas, mutta sen luonteessa oli voimia, jotka olivat viisautta väkevämpiä. Niitä oli muiden muassa uskollisuus. Ei se rakastanut Isoa Majavaa ja kuitenkin se pysyi tämän tahdosta ja vihasta huolimatta hänelle uskollisena. Se ei voinut auttaa sitä. Tämä uskollisuus kuului niihin aineksiin, joista se oli muodostunut. Se ominaisuus olikin ominainen sen rodulle, erotti tämän kaikista muista roduista; se oli saattanut suden ja villikoiran saapumaan erämaasta ihmisen seuralaisiksi.

Kurituksen jälkeen Valkohammas raahattiin takaisin linnoitukseen. Mutta tällä kertaa Kauno-Smith sitoi se kiinni kepillä. Jumalasta ei luovuta hevillä, eikä sitä tehnyt Valkohammaskaan. Iso Majava oli sen oma erikoinen jumala, ja vastoin Ison Majavan tahtoa Valkohammas pysyi hänelle yhä uskollisena eikä halunnut häntä hylätä. Iso Majava oli sen pettänyt ja hylännyt, mutta se ei vaikuttanut laisinkaan. Turhan vuoksi se ei ollut antautunut ruumiineen ja sieluineen Ison Majavan valtaan. Valkohammas oli tehnyt sen ehdottomasti, eikä sitä sidettä käynyt helposti katkaiseminen.

Yöllä, miesten nukkuessa linnoituksessa, Valkohammas ryhtyi siis kalvamaan keppiä, joka sitä pidätti. Puu oli sitkistynyttä, ja se oli sidottu niin lähelle kaulaa, että tuskin pääsi siihen hampain kiinni. Vain ankarasti lihaksiaan jännittämällä ja kaulaansa kääntämällä sen onnistui saada puu hampaittensa väliin, ja sekin kävi nipin napin; ja vaadittiin ääretöntä kärsivällisyyttä ja monen tunnin työ, ennenkuin keppi oli kaluttu poikki. Tällaista ei oletettu koirien voivan tehdä. Se oli ennenkuulumatonta. Mutta Valkohammas sen teki ja juoksi sitten varhain aamulla linnoituksesta kepin pää niskassaan.

Se oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi mennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt. Uskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen kerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan kaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä kertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.

Iso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän ei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan. Kurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi heittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt kovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli liian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se oli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli odottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja hoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.

Mutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet, ja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon se oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja rutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi Yukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli hullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta tietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea, jumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei tietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua tämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja päähänpistoaan.