KAHDESKOLMATTA LUKU. Etelässä.

Valkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi kauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista mieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset miehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta kuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen sijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja — vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat ponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut kulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti kuten ilvekset pohjolan metsissä.

Kaikki tämä oli voiman ilmausta. Kaikessa tässä, sen takana oli ihminen, halliten ja ohjaten, osoittaen kuten ennenkin vallitsevansa kaikkea. Se oli suunnatonta, huumaavaa. Valkohampaan valtasi pelko. Kuten se penikkana oli saanut tuta pienuutensa ja mitättömyytensä, kun se ensin saapui korvesta Ison Majavan kylään, niin se nytkin tunsi itsensä vähäpätöiseksi, vaikka olikin kooltaan täysikasvuinen ja parhaissa voimissaan. Ja miten paljon jumalia olikaan! Niiden vilinä sai sen aivan pyörälle. Ryske kaduilla huumasi sen korvia. Tuo suunnaton ja loputon vilinä ja liike pani sen aivan ymmälleen. Selvemmin kuin ennen se tunsi olevansa riippuvainen isännästään, jonka kintereillä se seurasi kaikkialle, jättämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.

Mutta Valkohampaalle kaupunki jäi vain painajaiseksi, ikäänkuin pahaksi uneksi, joka kiusasi sitä vielä kauan sen nukkuessa. Isäntä vei sen tavaravaunuun ja kytki nurkkaan keskelle matkalaukku-kasoja. Siellä vallitsi muuan tanakka, jäntevä jumala pitäen kovaa melua, heitellen arkkuja ja laatikkoja, raahaten niitä sisään ovesta ja kasaten röykkiöiksi tai lennättäen niin, että ryskyi ulos toisille jumalille, jotka niitä odottelivat.

"Hyvä että tulitte", murisi vaunun jumala tuntia myöhemmin, kun Weedon Scott ilmestyi ovelle. "Teidän koiranne ei anna minun koskea sormellanikaan teidän tavaroihinne."

Valkohammas pääsi ulos vaunusta. Se oli ymmällään. Painajais-kaupunki oli kadonnut. Vaunu oli sille ollut vain tavallinen huone, ja kun se oli käynyt sisään, se oli ollut keskellä kaupunkia. Väliajalla kaupunki oli hävinnyt. Sen hälinä ei enää huumannut sen korvia. Edessä levisi hymyilevä maalaismaisema, päivänpaisteessa kylpien rauhallisena ja raukeana. Mutta sillä oli vähän aikaa ihmetellä muutosta. Se mukautui siihen kuten kaikkiin muihinkin jumalien arvaamattomiin tekoihin. Sellainen oli näiden tapa.

Ulkona odottivat vaunut. Muuan mies ja nainen lähestyi isäntää. Naisen kädet ojentuivat ja kietoutuivat isännän kaulaan — se oli vihamielinen liike. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott oli riuhtautunut vapaaksi syleilystä ja käynyt käsiksi Valkohampaaseen, joka oli muuttunut äriseväksi, raivoavaksi paholaiseksi.

"Ei mitään hätää, äiti", sanoi Scott pidätellen Valkohammasta ja rauhoitellen sitä. "Se luuli, että sinä aioit tehdä minulle pahaa, eikä voinut sietää sitä. Ei mitään hätää — kyllä se pian oppii."

"Ja sillä välin minun sallittaneen rakastaa poikaani, kun hänen koiransa ei ole saapuvilla", sanoi rouva nauraen, vaikka värisikin pelosta kalpeana.

Hän katsahti Valkohampaaseen, joka ärisi karvat pörrössä ja tuijotti kiukkuisena.

"Sen täytyy oppia, ihan paikalla", virkkoi Scott. Hän puheli lempeästi Valkohampaalle, kunnes tämä oli tyyntynyt; sitten hänen äänensä muuttui lujaksi. "Alas, poika! Alas paikalla!"

Tämä oli isännän opettama temppu, ja Valkohammas totteli, joskin vastahakoisena ja äreänä.

"No nyt, äiti."

Scott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.

"Alas!" hän varoitti. "Alas!"

Äänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan ja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei koitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka nyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja isäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin valppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se oli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle, jota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.

Viidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta portista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen lehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka avarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi. Jonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja kellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta vehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia. Nurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi kummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.

Paljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin vaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi kirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja harmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä tien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn, kun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys keskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan jäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se halusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun se oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti suoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut vaiston loukkaamista.

Mutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista vaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se tunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin sutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo, joka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä esivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt luopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse kimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan hampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa vastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena ja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä, kaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.

"Tänne, Collie!" kutsui outo mies vaunuista.

Weedon Scott nauroi.

"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on parasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu."

Vaunut vierivät edelleen, ja yhä Collie salpasi Valkohampaalta tien. Tämä koetti juoksemalla sivuuttaa sen, kääntyi tieltä ja kiersi nurmikkoa pitkin; mutta se juoksi sisempää ja pienempää kehää ja oli aina edessä kiiltävine hampaineen. Valkohammas kiersi takaisin, livahti tien poikki toiselle nurmikolle, mutta jälleen naaras pakotti sen pyörtämään takaisin.

Vaunut kuljettivat isäntää pois. Valkohammas erotti ne vilahdukselta, kun ne katosivat puiden joukkoon. Tilanne oli toivoton. Se koetti kiertää vielä kerran, naaras seurasi nopeasti. Ja silloin Valkohammas kääntyi äkisti päin, turvautuen vanhaan temppuunsa. Se iski vastaan koko hartian väellä, niin että toinen lensi kumoon; ja niin nopeasti oli naaras juossut, että se nyt kieri edelleen milloin selällään, milloin kyljellään, raapien hiekkaa kynsillään ja kiljuen kimakasti loukattua ylpeyttään ja suuttumustaan.

Valkohammas ei odottanut. Tie oli vapaa, eikä se ollut halunnutkaan enempää. Naaras pyyhälsi perässä yhtämittaa kiljuen. Nyt tie oli suora, ja kun oli kysymyksessä todellinen juoksu, ei Valkohampaan tarvinnut pelätä kilpailijoita.

Naaras juoksi raivoisasti, parhaansa ponnistaen, osoittaen joka loikkauksella jännittävänsä kaikki voimansa; ja kaiken aikaa Valkohammas kiiti tasaisesti edelleen, äänettömästi, ponnistuksetta, liukuen aaveen tavoin pitkin maanpintaa.

Kiertäessään rakennuksen ympäri pääoven luo se saavutti vaunut. Ne olivat pysähtyneet, ja isäntä laskeutui parhaillaan maahan. Tällöin, yhä juosten täyttä laukkaa, Valkohammas havaitsi äkisti jonkun hyökkäävän sivulta. Muuan hirvikoira karahti sen kimppuun. Valkohammas koetti asettua puolustautumaan, mutta vauhti oli liian kova ja koira liian lähellä. Tämä törmäsi kylkeen, ja niin ankara ja odottamaton oli tämä liike, että Valkohammas kellahti maahan ja kieri ympäri. Ylös ennättäessään se oli oikea häijyyden perikuva — korvat taaksepäin luimussa, huulet irvissä, nenä rypyssä se louskautti yhteen hampaansa ollen jo saamaisillaan kiinni koiran pehmeästä kurkusta.

Isäntä juoksi kohti, mutta oli liian kaukana, ja nyt sai Collie kunnian tuon toisen koiran hengen pelastamisesta. Juuri kuin Valkohammas oli hyökkäämäisillään iskeäkseen kuolettavasti, Collie saapui paikalle. Se oli tullut petetyksi ja hävinnyt juoksussa, puhumattakaan siitä, että se oli muitta mutkitta pantu hiekassa kierimään, ja nyt se tuli kuin pyörremyrsky, puhisten loukattua arvontuntoa, oikeutettua raivoa ja vaistomaista vihaa tuota korven rosvoa kohtaan. Se iski suoraa kohti, kun Valkohammas juuri oli hyppäämässä, ja jälleen tämä lensi kumoon ja kieriskeli maassa.

Seuraavassa tuokiossa isäntä oli paikalla ja piteli toisella kädellä Valkohammasta, hänen isänsä komentaessa koiria tiehensä.

"Kylläpä täällä otetaan lämpimästi vastaan yksinäinen susi parka", sanoi isäntä Valkohampaan tyyntyessä hänen hyväilyistään. "Koko elämänsä aikana sen tiedetään vain kerran menettäneen tasapainonsa, ja nyt se on isketty kumoon kaksi kertaa puolessa minuutissa."

Vaunut olivat vierineet pois, ja talosta oli tullut ulos lisää outoja jumalia. Toiset näistä seisoivat kunnioittavasti etäällä, mutta kaksi naista uudisti tuon vihamielisen liikkeen kietoen kätensä isännän kaulaan. Valkohammas alkoi kuitenkin sietää sitä. Eihän siitä näyttänyt tulevan mitään vahinkoa, eivätkä jumalien synnyttämät äänet olleet ensinkään vihamielisiä. Nämä jumalat koettivat myöskin lähennellä Valkohammasta, mutta se varoitteli niitä äristen, ja samoin teki isäntä sanoin. Tällöin Valkohammas painautui tiukasti isäntänsä jalkoihin, ja tämä taputteli sitä vakuuttavasti päähän.

Kun hirvikoiralle oli huudettu: "Dick! Alas, poika!" se oli noussut portaita ja laskeutunut kuistin toiselle puolelle, yhä muristen ja äreänä vahtien tulokasta. Collien oli ottanut huostaansa muuan naisjumalista, joka kietoi kätensä sen kaulaan ja taputteli ja hyväili sitä. Mutta Collie oli perin ymmällään, se vinkui levottomana, oli raivoissaan, kun tuon suden sallittiin olla saapuvilla, ja aivan varma siitä, että jumalat tekivät erehdyksen.

Kaikki jumalat lähtivät nousemaan portaita taloon, Valkohammas seurasi isäntänsä kintereillä. Dick ärisi kuistilla, ja Valkohammas pörrötti portailla karvojaan ja ärisi takaisin.

"Otetaan Dick sisään, ja jätetään nuo molemmat tappelemaan", ehdotti Scottin isä.

"Kyllä niistä sen jälkeen tulee ystävykset."

"Silloin Valkohampaan täytyy ystävyytensä osoitukseksi surra muita enemmän hautajaisissa", sanoi isäntä nauraen.

Vanhempi Scott katsoi epäillen, ensin Valkohammasta, sitten Dickiä ja lopuksi poikaansa,

"Tarkoitat, että...?"

Weedon nyökkäsi.

"Juuri sitä minä tarkoitan. Dick heittäisi henkensä minuutin, viimeistään kahden kuluessa."

Hän kääntyi Valkohampaan puoleen.

"Tule tänne, susi. Sinun on parasta pysyä sisällä."

Valkohammas astui portaita ylös ja kuistin poikitse jäykkäjalkaisena, häntä kankeana, pitäen silmällä Dickiä sivuhyökkäyksen varalta ja ollen samalla valmis ottamaan vastaan tuntemattoman, tulipa tämä sitten kuinka hurjana tahansa sen kimppuun talon sisästä. Mutta mitään peloittavaa ei hyökännyt esiin; ja päästyään sisälle se tutki paikat huolellisesti löytämättä mitään. Sitten se laskeutui tyytyväisenä murahtaen isännän jalkojen juureen tarkastellen kaikkea, mitä tapahtui, alati valmiina hypähtämään pystyyn ja tappelemaan henkensä puolesta niitä kauhuja vastaan, joiden se tunsi väijyvän tässä satimen kaltaisessa talossa.