KAHDEKSAS LUKU. Erämaan laki.

Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.

Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.

Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä, jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.

Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.

Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti, mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi. Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan. Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä oleskeli maassa.

Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi muuttui emon luonne.

Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään. Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.

Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta, nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla sinessä leijui lihaa — lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.

Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla, vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.

Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi kiljunnaksi.

Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan, naarassusi käytti vain hampaitaan.

Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta, vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.

Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas. Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi jälleen lähteä pyyntiretkelle.

Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta, jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja uhkaavana.

Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia. Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki. Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä. Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI. Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen elämässään enempää punnitsematta.

Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi, se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia, ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.

Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi, missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja, syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon sattuma.

Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta. Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin kohottivat elämän arvoa.

Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä laiskana päivänpaisteessa — se palkitsi yllin kyllin kaikki ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.