KAHDEKSASTOISTA LUKU. Kuoleman kourissa.

Kauno-Smith irroitti ketjut sen kaulasta ja astui taaksepäin.

Kerrankin Valkohampaalta jäi hyökkäys tekemättä. Se seisoi paikallaan, korvat eteenpäin suoristuneina, valppaana ja uteliaana, tarkastellen vastassaan olevaa outoa eläintä. Moista koiraa se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tim Keenan sysäsi verikoiraa eteenpäin mutisten: "Käy kiinni." Tuo lyhyt, tanakka ja kömpelö eläin astua lönkytti kehän keskustaan. Siinä se seisahtui ja katseli silmiään räpäytellen Valkohampaaseen.

Väkijoukko yllytteli: "Käy kimppuun, Cherokee! Pus, kiinni! Syö susi!"

Mutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi päänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti typpyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi se ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka se näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan, ja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.

Tim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli sitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin työnnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee alkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa. Urina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun jokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen seuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen korkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi ponnahtaen.

Tämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat alkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten syrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta tahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas hyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli syöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen nopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.

Verikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen korvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes ärähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin menettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon puoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja lyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja peräytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi sitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja päättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen menettelytavassa piili jokin tarkoitus — tässä sillä oli jotain tehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä pidättää.

Tämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se saattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti helposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan purimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun. Joka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan, eikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi hämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset koirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai örähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se hetkeksikään herennyt ajamasta takaa.

Silti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja pyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan tavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen tapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä käsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka alati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja kaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei pitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.

Mutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli liian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä suojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin Cherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin revityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt sitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se kuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili katselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin osoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.

Samassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen, reväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman suuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten Valkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan otteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti turvaan vastakkaiselle taholle.

Hetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja kiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita tehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman päättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä, kerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin se otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa. Sen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti parikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt — kaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei saattanut aavistaa eikä välttää.

Aika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne olivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka, liian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein, ja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti kiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän päänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä vastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski sellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse. Ensimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt menettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se olisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut koettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti kyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta samassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.

Ote ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee ei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti sinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni tarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä, kahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi sitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas oli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä peruselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän rakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä olisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea kiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä, liikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.

Valkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen, koettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti sitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen onnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta seuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana Valkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti noudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten pysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä. Sellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän sinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli samantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.

Valkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei saattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut milloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa se oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin puraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi puolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä otteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan kumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan otetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain ikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi kurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli saanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli otollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa Cherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.

Cherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan hampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin; mutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan soveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli suonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion toisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen, ja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin Valkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen peräruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee olisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt ja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen sivulle.

Tuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse kohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi Valkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu karvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka teki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin vain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja suuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän hengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.

Alkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen kannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia. Valkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät hyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä yhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon veikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui kehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa pilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen. Valkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi pystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan vihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi jälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää. Kiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten, toisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen maasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta kuolemaa.

Lopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti otettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän karvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin. Voittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi heiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei hämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut mitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta jälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.

Tällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää, kajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi pahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he näkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei kaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta. Väkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen uteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain ajajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli kasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä liikkeestä ja pakkassäästä.

Valkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se vastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi sisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään armottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen kaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi kerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli tarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä seikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja nahkapoimuilla.

Sillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen päähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän selvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän lasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän joutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia sitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta siihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa liikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta mutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti kehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko hänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin epävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen kasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko ruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi selälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.

"Senkin pelkurit!" hän huusi. "Senkin roistot!"

Hän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen harmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta leimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja astui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä. Hän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän lähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: "Senkin roisto!" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen hänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi paikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.

"Tuleppas auttamaan Matti!" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli seurannut häntä piirin keskelle.

Molemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui Valkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin hellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain käsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja väänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: "Senkin pedot!"

Väkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat sitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat, kun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.

"Kirotut roistot!" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.

"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa", arveli Matti lopulta.

Molemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.

"Ei tästä vuoda paljoa verta", lausui Matti. "Se ei ole vielä päässyt kyllin syvälle."

"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä", vastasi Scott. "Kas nyt! Näitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle."

Nuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi Valkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän. Mutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä ilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi olevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään edelleen kiinni.

"Eikö teistä kukaan tule avuksi?" huusi Scott epätoivoisena väkijoukolle.

Mutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä ivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.

"Täytyy käyttää vipua", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa koteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran leukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi selvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat miehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui piiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän, lausuen uhkaavasti:

"Äläpäs taita sen hampaita, vieras."

"Sitten taitan siltä niskat", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä revolverinpiippua.

"Äläpäs taita sen hampaita, vieras", toisti peluri entistä uhkaavammin.

Mutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei hellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi tyynesti:

"Onko tämä teidän koiranne?"

Peluri murahti.

"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta."

"Se asia on nähkääs semmoinen", puheli peluri harmittavasti venytellen, "ettei minusta ole siihen — sitä temppua minä en tunne."

"Menkää sitten tiehenne", vastasi nuori mies, "älkää häiritkö minua. Tässä on yllin kyllin työtä."

Tim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän koetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi verkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan erilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan runneltua kurkkua.

"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne", sanoi Scott käskevästi Cherokeen omistajalle.

Peluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.

"No nyt!" komensi Scott vääntäen vielä kerran.

Koirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.

"Viekää se pois!" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen väkijoukkoon.

Valkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran se jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se vaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja pinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse roikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin koiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.

"Melkein pääsi perille", hän ilmoitti. "Mutta se hengittää sittenkin."

Kauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.

"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?" kysyi Scott.

Ajaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli hetkisen.

"Kolmesataa dollaria", hän vastasi.

"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?" kysyi Scott koskettaen Valkohammasta jalallaan.

"Puolet siitä", tuomitsi ajuri.

Scott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.

"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä sataviisikymmentä dollaria."

Hän avasi lompakkonsa ja laski setelit.

Kauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta tarjottuja rahoja.

"En minä myy sitä", selitti hän.

"Myytpähän", vakuutti toinen. "Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat rahat, koira on minun."

Pitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.

Scott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith kyyristyi iskua odottaen.

"Minulla on oikeus kieltäytyä", vikisi hän.

"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan", kuului vastaus. "Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?"

"Olkoon sitten", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. "Mutta minä panen vastalauseeni", hän lisäsi. "Tuo koira on oikea aarre. En minä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta."

"Aivan niin", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat

"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan ihminen. Sinä olet peto."

"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin", uhkaili Kauno-Smith. "Minä vedän teidät oikeuteen."

"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin toimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?"

Kauno-Smith vastasi murahtaen.

"Ymmärrätkö?" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.

"Kyllä", murahti Kauno-Smith peräytyen.

"Sano kohteliaammin."

"Kyllä, herra", ärisi Kauno-Smith.

"Pitäkää varanne! Se puree!" huusi joku, ja väkijoukko remahti nauramaan.

Scott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili Valkohampaan ääressä.

Muutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä katsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.

"Kuka tuo öykkäri on?" kysyi hän.

"Weedon Scott", vastasi joku.

"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?" uteli peluri.

"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien pomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä erillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius on hänen parhaita ystäviään."

"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies", selitti peluri. "Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi."