NELJÄSKOLMATTA LUKU. Viisas susi.

Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa. Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin hyvään maahan istutettu kukkanen.

Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.

Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten lähellä.

Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino. Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi, raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella, leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä. Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.

Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui terhakkana perille hevosen edellä.

Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi. Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan. Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.

Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa. Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun, mutta isännän ääni hillitsi sen.

"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.

Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.

Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.

"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, — "mene vain kotiin. Mene kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene kotiin!"

Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.

"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.

Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.

"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.

Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan. Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse. Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.

"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden kimppuun."

Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti jättämään Valkohampaan rauhaan.

"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy luottaminen."

"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän poissa ollessa.

"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta, mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen ulkomuotoon tulee —"

Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti muristen.

"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.

Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta, kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin. Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.

"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen napaseutujen eläimille."

"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.

Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana haukuntana.

"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.

Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.

Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut, myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.

Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon. Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.

Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen, metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.